Koiran elämää
Muutettuani uuteen asuntooni, oli aika hakea koira Suomesta. New Delhin kadulta ottamani Bella-koira pääsi nimensä mukaiseen maahan. Bella sai europassin ja sirun kaulaansa.
Lentokentällä se kieltäytyi menemästä kuljetuslaatikkoon. Sillä oli huonoja kokemuksia koppikyydistä, etenkin Intiasta Manilaan, jolloin kyyti oli mennyt pitkäksi. Viidentoista minuutin taistelun jälkeen saimme sen lopulta laatikkoonsa.
Italia oli Bellan neljäs maa. Uusi maa ei sitä innostanut. Koirat ovat synnynnäisiä konservatiiveja. Ne pitävät rutiineista. Se saa ne tuntemaan olonsa turvalliseksi. Bella oli kolmannen kerran revitty juuriltaan. Se korkeintaan sieti Italiaa. Ei edes kadulla kohtaamamme uroskaima Bello saanut sitä muihin ajatuksiin. Bella esitteli Bellolle koko hammaskalustonsa vihjeeksi kunnioittavan välimatkan tarpeellisuudesta. Bellon isäntä katsoi minua epäröivästi.
Päivittäin seurasin, miten italialaiset koiranomistajat käsittelivät koiriaan. Kokonaan oma lukunsa olivat kaduilla asuvat huumeidenkäyttäjät ja heidän koiransa. Myöhemmin sain kuulla, että heille oli annettu koira, koska uskottiin, että koirasta huolehtiminen pitäisi heitä paremmin kiinni elämänsyrjästä. Hyvin he koiria kohtelivatkin ja koirat olivat enimmäkseen hyväkuntoisen näköisiä.
Moni muu taas kiskoi kaduilla koiraansa. Ei antanut sen rauhassa tehdä tarpeitaan. Jos se teki ne kadulle, kukaan ei korjannut jätöksiä.
En nähnyt koskaan koiraa kiitettävän. Sen sijaan näin kyllä koiran menevän isännän kanssa korttelimme pikkuiseen ruokakauppaan. Kaikki tunsivat mopen ja kaupan väki antoi sille herkkupaloja. Tulin siihen tulokseen, että suhde koiriin oli ambivalentti. Rooma olikin kuulu kissoistaan. Ehkä niihin suhtauduttiin myönteisemmin.
No comments:
Post a Comment