Thursday, September 30, 2010
Berlusconin äiti37
Työuupumusta ja onnen hetkiä
Pidettiin pitkiä työkokouksia. Pitkäpiimäinen ranskalainen vatkasi neljä tuntia osaston työohjelmaa. Keskustelu oli päivän sana, mutta se ei johtanut minnekään. Päätökset jäivät ilmaan ilman osoitelappuja. Se oli kohtalokasta tilanteessa, jossa muut osastot pitivät meitä pihdeissään valaen lyijyä toimintaamme.
Tein oman työohjelmani valmiiksi. Lähetin sen kommenteille. Varoitin siitä, ettei innovaatioilta tule kuitenkaan edellyttää konsensusta. Konsensus hakee matalinta yhteistä nimittäjää, johon kaikki voivat sitoutua. Innovaatio puolestaan etsii uutta. Uusi on yllättävää ja poikkeavaa. Jos se alistetaan enemmistön äänivallalle, se latistuu tavanomaisen muottiin. Uuden ja erilaisen on saatava kehittyä rauhassa.
Joulukuun alkupuolella päätin paeta uhkaavaa työväsymystä Arezzoon. Arezzo oli merkitty pieneen Italian oppaaseeni kolmen tähden nähtävyytenä. Kaupunki sijaitsi kahden tunnin junamatkan päässä Toscanassa. Monet tunsivat sen Benigninin Kaunis Elämä-elokuvan kulisseina.
Ulkona oli pikku pakkanen. Arezzon rautatie-aseman edessä oleva vesilammikko oli jäässä. Majoittauduin Cavalier hotelliin, joka sijaitsi lähellä vanhaa keskustaa. Pieni huone oli kuuma. Jouduin kääntämään patterin pienemmälle.
Joulukuussa ei ollut turisteja. Sain kaupungin, kirkot ja museot kokonaan itselleni.
Arezzon keskiaikainen keskusta oli joulun alla parhaimmillaan kaikkine joulukoristeineen. Säkkipilliä soittava mies ja trubaduuri tulivat kadulla vastaan. Jalankulkijat vaikuttivat onnellisilta. Itse olin pakahtua onnesta katsellessani kirkkojen taideaarteita. Arezzon Piazza Grande oli nimensä veroinen. Logge Vasarianen palatsin holvikaarien alla nautin lounasta ja ihailin Piazzan rakennuksia: Palazzo del Tribunalea, Pieve di Santa Marian erikoista pylväspäätyä ja Cofanin tornitaloa.
Söin toscanalaista leipäkeittoa Benigninin filmin kulisseissa, Piazza San Francescon varrella sijaitsevassa La Buca di San Francescon ravintolassa. Kolusin kirkkoja, tutkin palatseja, kurkin kulmien taakse. Kävelin loputtomasti, kunnes jalat sammuivat hotelliin.
Renessanssimaalarin ja taidehistorian isän Georgio Vasarin talo oli vuorossa seuraavana päivänä. Vasari oli ostanut talon vuonna 1540. Se toimi nyt museona. Yhdessä oppilaittensa kanssa Vasari maalasi freskoja talon kattoon ja joskus seiniinkin. Talo puhutteli minua, etenkin sen upea takkahuone.
Takkahuoneen katon freskoissa Hyve puolustautui Onnetarta ja hänen houkutuksiaan vastaan. Se otteli myös henkilöhahmoisen Kateuden kanssa. Ottelun tuloksen epävarmuutta Vasari kuvasi optisen illuusion avulla. Kuka kulloinkin oli voiton päällä - Hyve, Onni tai Kateus - riippui siitä, mistä suunnasta maalausta katsoi.
Takan oikealle puolelle Vasari oli kirjoittanut homo vapor est eli ihminen on haihtuvaa usvaa. Takan toiselle puolelle hän oli kirjoittanut Horatiuksen sanat ignem gladio ne fodito eli älä leiki tulella.
Tuomiokirkon takana olevassa puutarhassa ihastelin kirkkaassa talviauringossa paistattelevaa toscanalaista panoraamamaisemaa. Pohdin elämääni, työtäni ja tulevaisuuttani. Vasari sen sanoi: elämä on lyhyt ja haihtuu kuin usva. Miksi leikkiä tulella? Miksi kärvistellä työpaikassa? Italia oli opettanut, että elämän parhaista hedelmistä tulee myös nauttia. Niille tulee antaa aikaa ja tilaa. Italia oli tarjonnut minulle kuten monille vierailijoille onnen pisaroita. Minä en ollut vain sivunnut onnea kuten Tuure Vierros, olin kokenut sitä Arezzon, Napolin ja Vatikaanin arkeologisten aarteiden äärellä, piazzoilla, hyvän viinin ja ruuan seurassa sekä liikkuessani Toscanan ja Umbrian pikkukaupungeissa sekä Rooman kaduilla. Ei elämäänsä pidä tuhlata turhaan kärsimiseen. Tarvitsin rahaa, mutta sen hintana saattoi olla terveyden menetys. Oli opittava tulemaan vähemmällä toimeen. Roomassa odotti vuoden jatkosopimus. Päätös alkoi kypsyä.
Pidettiin pitkiä työkokouksia. Pitkäpiimäinen ranskalainen vatkasi neljä tuntia osaston työohjelmaa. Keskustelu oli päivän sana, mutta se ei johtanut minnekään. Päätökset jäivät ilmaan ilman osoitelappuja. Se oli kohtalokasta tilanteessa, jossa muut osastot pitivät meitä pihdeissään valaen lyijyä toimintaamme.
Tein oman työohjelmani valmiiksi. Lähetin sen kommenteille. Varoitin siitä, ettei innovaatioilta tule kuitenkaan edellyttää konsensusta. Konsensus hakee matalinta yhteistä nimittäjää, johon kaikki voivat sitoutua. Innovaatio puolestaan etsii uutta. Uusi on yllättävää ja poikkeavaa. Jos se alistetaan enemmistön äänivallalle, se latistuu tavanomaisen muottiin. Uuden ja erilaisen on saatava kehittyä rauhassa.
Joulukuun alkupuolella päätin paeta uhkaavaa työväsymystä Arezzoon. Arezzo oli merkitty pieneen Italian oppaaseeni kolmen tähden nähtävyytenä. Kaupunki sijaitsi kahden tunnin junamatkan päässä Toscanassa. Monet tunsivat sen Benigninin Kaunis Elämä-elokuvan kulisseina.
Ulkona oli pikku pakkanen. Arezzon rautatie-aseman edessä oleva vesilammikko oli jäässä. Majoittauduin Cavalier hotelliin, joka sijaitsi lähellä vanhaa keskustaa. Pieni huone oli kuuma. Jouduin kääntämään patterin pienemmälle.
Joulukuussa ei ollut turisteja. Sain kaupungin, kirkot ja museot kokonaan itselleni.
Arezzon keskiaikainen keskusta oli joulun alla parhaimmillaan kaikkine joulukoristeineen. Säkkipilliä soittava mies ja trubaduuri tulivat kadulla vastaan. Jalankulkijat vaikuttivat onnellisilta. Itse olin pakahtua onnesta katsellessani kirkkojen taideaarteita. Arezzon Piazza Grande oli nimensä veroinen. Logge Vasarianen palatsin holvikaarien alla nautin lounasta ja ihailin Piazzan rakennuksia: Palazzo del Tribunalea, Pieve di Santa Marian erikoista pylväspäätyä ja Cofanin tornitaloa.
Söin toscanalaista leipäkeittoa Benigninin filmin kulisseissa, Piazza San Francescon varrella sijaitsevassa La Buca di San Francescon ravintolassa. Kolusin kirkkoja, tutkin palatseja, kurkin kulmien taakse. Kävelin loputtomasti, kunnes jalat sammuivat hotelliin.
Renessanssimaalarin ja taidehistorian isän Georgio Vasarin talo oli vuorossa seuraavana päivänä. Vasari oli ostanut talon vuonna 1540. Se toimi nyt museona. Yhdessä oppilaittensa kanssa Vasari maalasi freskoja talon kattoon ja joskus seiniinkin. Talo puhutteli minua, etenkin sen upea takkahuone.
Takkahuoneen katon freskoissa Hyve puolustautui Onnetarta ja hänen houkutuksiaan vastaan. Se otteli myös henkilöhahmoisen Kateuden kanssa. Ottelun tuloksen epävarmuutta Vasari kuvasi optisen illuusion avulla. Kuka kulloinkin oli voiton päällä - Hyve, Onni tai Kateus - riippui siitä, mistä suunnasta maalausta katsoi.
Takan oikealle puolelle Vasari oli kirjoittanut homo vapor est eli ihminen on haihtuvaa usvaa. Takan toiselle puolelle hän oli kirjoittanut Horatiuksen sanat ignem gladio ne fodito eli älä leiki tulella.
Tuomiokirkon takana olevassa puutarhassa ihastelin kirkkaassa talviauringossa paistattelevaa toscanalaista panoraamamaisemaa. Pohdin elämääni, työtäni ja tulevaisuuttani. Vasari sen sanoi: elämä on lyhyt ja haihtuu kuin usva. Miksi leikkiä tulella? Miksi kärvistellä työpaikassa? Italia oli opettanut, että elämän parhaista hedelmistä tulee myös nauttia. Niille tulee antaa aikaa ja tilaa. Italia oli tarjonnut minulle kuten monille vierailijoille onnen pisaroita. Minä en ollut vain sivunnut onnea kuten Tuure Vierros, olin kokenut sitä Arezzon, Napolin ja Vatikaanin arkeologisten aarteiden äärellä, piazzoilla, hyvän viinin ja ruuan seurassa sekä liikkuessani Toscanan ja Umbrian pikkukaupungeissa sekä Rooman kaduilla. Ei elämäänsä pidä tuhlata turhaan kärsimiseen. Tarvitsin rahaa, mutta sen hintana saattoi olla terveyden menetys. Oli opittava tulemaan vähemmällä toimeen. Roomassa odotti vuoden jatkosopimus. Päätös alkoi kypsyä.
Wednesday, September 29, 2010
Berlusconin äiti36
Luoda tai jähmettyä?
Kilpailu ei sovi virastoihin. Se synnyttää kateuden noidankehiä. Kun teet työsi huonosti, joudut kyllä silmätikuksi. Mutta kun teet työsi erinomaisesti alkavat kateelliset vetää mattoa jalkojesi alta. Kun teet keskinkertaista tulosta, saat olla rauhassa. Silloin et ole kenenkään uhka, etkä muistuta ketään hänen puutteistaan. Näin on ollut aina.
Psellus, kaikkien aikojen suurin bysanttilainen oppinut, joutui eroamaan virastaan, koska hänen oppineisuutensa herätti kateutta hallitsijassa, Konstantinus IX:ssä.
Luovat ihmiset eivät taida sopia virastoihin. He kuolevat siellä ikävään tai byrokratian kankeuteen. He joutuvat usein vaikeuksiin, sillä heillä on piirteitä, joita epävarmat johtajat eivät voi sietää. He kyseenalaistavat käytänteet. He eivät mielistele, vaan ovat sisältäpäin ohjautuvia. Tinkimättöminä ja tarkkanäköisinä he paljastavat myös piilossa olevia rakenteita ja yhteyksiä.
Luovilla ihmisillä on myös ominaisuuksia, joita kaavoihinsa kangistuvat laitokset kipeästi tarvitsisivat. He ovat aloitteellisia. Näkevät uusia mahdollisuuksia mahdottomilta näyttävissä tilanteissa. Nauttivat uuden keksimisestä. Eivät pelkää epäonnistua ja oppivat nopeasti virheistään. He ovat huumorintajuisia ja leikkisiä. Sietävät kaaosta ja ovat kotonaan monien eri vaihtoehtojen maailmassa. He luottavat vaistoonsa siinä missä päättelyynkin. He ovat hyviä kommunikoijia ja ajavat uusia asioita.
Jämähtäneiden ihmisten tragedia on siinä, että he eivät tiedä olevansa jämähtäneitä. Heiltä puuttuu kyky arvioida itseään. He liioittelevat osaamistaan, kun taas lahjakkaat kärsivät uskon puutteesta ja epäilevät kykyjään.
Työhuoneeni ikkunasta avautui näköala sypressirivistön takana olevalle pellolle. Joskus siellä näkyi mustakaapuisia munkkeja maatöissä. Kauempana siinsi Rooman kaupunki, peltomaiseman rajaamana. Maiseman ylle avautui suuri kappale taivasta.
Näkymä oli rauhoittava. Pakenin työtä maisemaan ja otin usein viiden minuutin loman työpaineista. Seurasin ajelehtivia poutapilviä tai ihailin myrskynmerkkistä taivasta. Rooman ääriviivat puolestaan muistuttivat lahjasta, jonka olin saanut - asua ja elää Roomassa.
Kilpailu ei sovi virastoihin. Se synnyttää kateuden noidankehiä. Kun teet työsi huonosti, joudut kyllä silmätikuksi. Mutta kun teet työsi erinomaisesti alkavat kateelliset vetää mattoa jalkojesi alta. Kun teet keskinkertaista tulosta, saat olla rauhassa. Silloin et ole kenenkään uhka, etkä muistuta ketään hänen puutteistaan. Näin on ollut aina.
Psellus, kaikkien aikojen suurin bysanttilainen oppinut, joutui eroamaan virastaan, koska hänen oppineisuutensa herätti kateutta hallitsijassa, Konstantinus IX:ssä.
Luovat ihmiset eivät taida sopia virastoihin. He kuolevat siellä ikävään tai byrokratian kankeuteen. He joutuvat usein vaikeuksiin, sillä heillä on piirteitä, joita epävarmat johtajat eivät voi sietää. He kyseenalaistavat käytänteet. He eivät mielistele, vaan ovat sisältäpäin ohjautuvia. Tinkimättöminä ja tarkkanäköisinä he paljastavat myös piilossa olevia rakenteita ja yhteyksiä.
Luovilla ihmisillä on myös ominaisuuksia, joita kaavoihinsa kangistuvat laitokset kipeästi tarvitsisivat. He ovat aloitteellisia. Näkevät uusia mahdollisuuksia mahdottomilta näyttävissä tilanteissa. Nauttivat uuden keksimisestä. Eivät pelkää epäonnistua ja oppivat nopeasti virheistään. He ovat huumorintajuisia ja leikkisiä. Sietävät kaaosta ja ovat kotonaan monien eri vaihtoehtojen maailmassa. He luottavat vaistoonsa siinä missä päättelyynkin. He ovat hyviä kommunikoijia ja ajavat uusia asioita.
Jämähtäneiden ihmisten tragedia on siinä, että he eivät tiedä olevansa jämähtäneitä. Heiltä puuttuu kyky arvioida itseään. He liioittelevat osaamistaan, kun taas lahjakkaat kärsivät uskon puutteesta ja epäilevät kykyjään.
Työhuoneeni ikkunasta avautui näköala sypressirivistön takana olevalle pellolle. Joskus siellä näkyi mustakaapuisia munkkeja maatöissä. Kauempana siinsi Rooman kaupunki, peltomaiseman rajaamana. Maiseman ylle avautui suuri kappale taivasta.
Näkymä oli rauhoittava. Pakenin työtä maisemaan ja otin usein viiden minuutin loman työpaineista. Seurasin ajelehtivia poutapilviä tai ihailin myrskynmerkkistä taivasta. Rooman ääriviivat puolestaan muistuttivat lahjasta, jonka olin saanut - asua ja elää Roomassa.
Tuesday, September 28, 2010
Berlusconin äiti35
Iloa ja lyijynraskautta
Uudenlaisiin projekteihin oli jaossa rahaa. Hankkeiden valinnalle ja rahanjaolle vaadittiin kuitenkin lyijynraskas byrokraattinen seulonta.
Aloin törmätä muureihin ja kivettyneisiin asenteisiin. Organisaatiossa oli sekä konservatiiveja että varovaisia uudistajia. Seassa oli myös kyynisiä ja ironisia, jotka eivät uskaltaneet päättää kumpaan leiriin kuuluivat.
Muutoksille tarvittiin johdon tuki. Vaikka johdon sanat kulkivat oikeaan suuntaan, askeleet eivät. Yhä uudelleen jouduin selittämään, mitä innovaatio merkitsee, vaikka siitä oli sovittu jo hyväksytyssä suunnitelmassa. Kyseessä oli retoriikan tasolla toimiva hidastusmekanismi.
Pieniä väsymisen merkkejä alkoi olla ilmassa, mutta virkistin itseäni Rooman ja lähialueiden nähtävyyksillä. Siinäkään en saanut olla aivan rauhassa. Pomo alkoi soitella kotiin jopa sunnuntaisin. Hän kysyi lähes viattomasti, olenko ehkä toimistolla.
Kanadalainen kirjailijaystäväni tuli käymään Roomassa. Viikon ajan olin hänen oppaanaan samalla itse uutta oppien. Kävelimme Foorumin halki ja kiersimme Colosseumia. Söimme Tre Scalinin kuulua jäätelöä Piazza Navonalla. Sunnuntai-aamuna vietimme monta tuntia kaatosateessa Porta Portesen kirpputorilla. Kirpputori oli tupaten täynnä ihmisiä. Liikkeellä eivät olleet vain halvan tavaran metsästäjät, vaan myös huijarit. Assyrialainen ystäväni sortui siellä myöhemmin ostamaan tosi halvan kännykän, niin halvan että kotiin tultua se osoittautui tiukkaan nahkakoteloon liimatuksi puupökkelöksi, todelliseksi kapulaksi.
Sunnuntai-iltana istuimme Via Nazionalen varrella sijaitsevassa anglikaanisessa kirkossa kuuntelemassa hieman epävireistä Bachia. Söimme ohutpohjaista pizzaa lähikadun tavernassa. Elämä maistui hyvältä kun työ asettui taka-alalle. Sitten vieras lähti ja työ alkoi taas puskea elämääni.
Uudenlaisiin projekteihin oli jaossa rahaa. Hankkeiden valinnalle ja rahanjaolle vaadittiin kuitenkin lyijynraskas byrokraattinen seulonta.
Aloin törmätä muureihin ja kivettyneisiin asenteisiin. Organisaatiossa oli sekä konservatiiveja että varovaisia uudistajia. Seassa oli myös kyynisiä ja ironisia, jotka eivät uskaltaneet päättää kumpaan leiriin kuuluivat.
Muutoksille tarvittiin johdon tuki. Vaikka johdon sanat kulkivat oikeaan suuntaan, askeleet eivät. Yhä uudelleen jouduin selittämään, mitä innovaatio merkitsee, vaikka siitä oli sovittu jo hyväksytyssä suunnitelmassa. Kyseessä oli retoriikan tasolla toimiva hidastusmekanismi.
Pieniä väsymisen merkkejä alkoi olla ilmassa, mutta virkistin itseäni Rooman ja lähialueiden nähtävyyksillä. Siinäkään en saanut olla aivan rauhassa. Pomo alkoi soitella kotiin jopa sunnuntaisin. Hän kysyi lähes viattomasti, olenko ehkä toimistolla.
Kanadalainen kirjailijaystäväni tuli käymään Roomassa. Viikon ajan olin hänen oppaanaan samalla itse uutta oppien. Kävelimme Foorumin halki ja kiersimme Colosseumia. Söimme Tre Scalinin kuulua jäätelöä Piazza Navonalla. Sunnuntai-aamuna vietimme monta tuntia kaatosateessa Porta Portesen kirpputorilla. Kirpputori oli tupaten täynnä ihmisiä. Liikkeellä eivät olleet vain halvan tavaran metsästäjät, vaan myös huijarit. Assyrialainen ystäväni sortui siellä myöhemmin ostamaan tosi halvan kännykän, niin halvan että kotiin tultua se osoittautui tiukkaan nahkakoteloon liimatuksi puupökkelöksi, todelliseksi kapulaksi.
Sunnuntai-iltana istuimme Via Nazionalen varrella sijaitsevassa anglikaanisessa kirkossa kuuntelemassa hieman epävireistä Bachia. Söimme ohutpohjaista pizzaa lähikadun tavernassa. Elämä maistui hyvältä kun työ asettui taka-alalle. Sitten vieras lähti ja työ alkoi taas puskea elämääni.
Monday, September 27, 2010
Berlusconin äiti34
Siemen on kylvetty
Ensimmäisen työviikon lopussa pomo kutsui kotiinsa illalliselle. Tunnelma oli rento, syötiin hyvin, naurettiin ja puhuttiin vakaviakin. Olimme tavanneet uramme alkupuolella New Delhissä. Sitten tiemme olivat eronneet. Olin jäänyt Aasiaan. Hän palasi kotimaahansa edeten sen hallinnossa.
Takkatulen ääressä hän kertoi minulle organisaatiosta. Kuvasi sen johtohenkilöt. Analysoi heikkouksia, varoitteli vaarallisista. Olin otettu luottamuksesta. Sitten hän kävi läpi alaistensa eli tulevien työtoverieni heikkoudet. Tässä olisi hälytyskellojen pitänyt soida.
Suomalaisilla on kulttuurinen vastustuskyky imarteluun. Samaan epäluulon piikkiin menee usein positiivinenkin palaute, joka olisi hyvän elämän kannalta tärkeää. Kielteisen varalle ei sen sijaan löydy kulttuurin keinoja. Synkkyyteen ajavia huutojoukkoja sitäkin enemmän.
Epäluulon pitäisi herätä aina kun muita ihmisiä arvostellaan heidän selkänsä takana. Nämä mollaajat eivät ole kenenkään ystäviä. He löytävät aina uusia haukuttavia. Olet seuraava heidän joukossaan.
Kun lähdin kotiin, painoin vahingossa hissin pohjakerrokseen. Hissin ovi avautui keskiaikaisen synkkään ja kosteutta tihkuvaan kellariin. Kuvitelmissani näin kellarin johtavan katakombien pimeisiin käytäviin ja karmiviin kauheuksiin. Painoin hissin nopeasti ensimmäiseen kerrokseen.
Olin innostunut työstäni.Se oli haastavaa. Uskoin muutokseen. Etsin innokkaasti uutta. Kirjoitin muistiin asioita pohdittavaksi, toteutettavaksi tai varottavaksi. Esimerkiksi:
Ota selvää organisaation todellisista vaikuttajista ja heidän motiiveistaan, jotta pääset selville siitä miten organisaatio todellisuudessa toimii.
Valtajärjestelmän ylläpitäminen edellyttää, ettei sen puolustusmekanismeista puhuta.
Sietääkö organisaatio yritystä ja erehdystä, minkä kautta kaikki oppiminen tapahtuu?
Vastarinta merkitsee sitä, että ihmiset puolustavat identiteettiään. Ihmiset eivät vastusta muutosta, he vastustavat muutoksen kohteiksi joutumista.
Ensimmäisen työviikon lopussa pomo kutsui kotiinsa illalliselle. Tunnelma oli rento, syötiin hyvin, naurettiin ja puhuttiin vakaviakin. Olimme tavanneet uramme alkupuolella New Delhissä. Sitten tiemme olivat eronneet. Olin jäänyt Aasiaan. Hän palasi kotimaahansa edeten sen hallinnossa.
Takkatulen ääressä hän kertoi minulle organisaatiosta. Kuvasi sen johtohenkilöt. Analysoi heikkouksia, varoitteli vaarallisista. Olin otettu luottamuksesta. Sitten hän kävi läpi alaistensa eli tulevien työtoverieni heikkoudet. Tässä olisi hälytyskellojen pitänyt soida.
Suomalaisilla on kulttuurinen vastustuskyky imarteluun. Samaan epäluulon piikkiin menee usein positiivinenkin palaute, joka olisi hyvän elämän kannalta tärkeää. Kielteisen varalle ei sen sijaan löydy kulttuurin keinoja. Synkkyyteen ajavia huutojoukkoja sitäkin enemmän.
Epäluulon pitäisi herätä aina kun muita ihmisiä arvostellaan heidän selkänsä takana. Nämä mollaajat eivät ole kenenkään ystäviä. He löytävät aina uusia haukuttavia. Olet seuraava heidän joukossaan.
Kun lähdin kotiin, painoin vahingossa hissin pohjakerrokseen. Hissin ovi avautui keskiaikaisen synkkään ja kosteutta tihkuvaan kellariin. Kuvitelmissani näin kellarin johtavan katakombien pimeisiin käytäviin ja karmiviin kauheuksiin. Painoin hissin nopeasti ensimmäiseen kerrokseen.
Olin innostunut työstäni.Se oli haastavaa. Uskoin muutokseen. Etsin innokkaasti uutta. Kirjoitin muistiin asioita pohdittavaksi, toteutettavaksi tai varottavaksi. Esimerkiksi:
Ota selvää organisaation todellisista vaikuttajista ja heidän motiiveistaan, jotta pääset selville siitä miten organisaatio todellisuudessa toimii.
Valtajärjestelmän ylläpitäminen edellyttää, ettei sen puolustusmekanismeista puhuta.
Sietääkö organisaatio yritystä ja erehdystä, minkä kautta kaikki oppiminen tapahtuu?
Vastarinta merkitsee sitä, että ihmiset puolustavat identiteettiään. Ihmiset eivät vastusta muutosta, he vastustavat muutoksen kohteiksi joutumista.
Sunday, September 26, 2010
Berlusconin äiti33
Työ
Elämä Roomassa ei ollut vain historiaa ja kulttuuria. Se oli myös työtä. Työ oli kaikin tavoin haastavaa.
Minulle määrätty avustaja seisoi työhuoneeni ovella kädet puuskassa ja sanoi tiukasti "minä en halua tehdä mitään sihteerin hommia!" Apua, ajattelin mielessäni, miten selviän tästä. Päätin että en aio heti tehdä asialle mitään. Vähän myöhemmin tarvitsin valokopioita. Muistin heti Alisan viestin. Päätin ottaa ne itse. Kun palasin kopiot kädessäni työhuoneeseen, ilmestyi Alisa jälleen kädet puuskassa ovelle ja sanoi kiukkuisesti "Mitä tämä on? Olet ottanut itse kopioita. Nyt ei minulla ole mitään tehtävää!" "Mutta minähän luulin, että sinä et halunnut tehdä tällaisia hommia?" ehdotin varovasti. Asiasta ei enää keskusteltu. Jää oli murrettu. Alisasta tuli mitä parhain työpari, jonka temperamentista kumpusi energiaa ja hyviä ideoita.
Ymmärsin myöhemmin, mitä Alisa yritti minulle kömpelösti viestittää. Hän halusi, että kohtelen häntä tasavertaisena enkä jonakin alamaisena, jolle heittelen hanttihommia.
Ryhdyin heti etsimään maaseudun kehitysvaikuttajia, erityisesti niitä joilla oli uusia ideoita. Niitä etsiessäni kauhukseni huomasin, että omat tietoni maanviljelyksen ja maatalouden rakenteista olivat päässeet vanhenemaan. Maailman kauppajärjestö ja sen ajama uusliberalismi olivat siirtäneet suuren osan maataloudesta ylikansallisten maatalousjättien ohjaukseen. Pienviljelijöiden oli mahdotonta kilpailla jättien kanssa. Maataloudesta oli tullut globaalia teollisuutta. Carrefourin, Tescon, Wal-Martin ja muiden jättien tuotantoketjut yltivät kaukaisimpiin kyliin. En ollut yksin vanhentuneine käsityksineni. Järjestön muutkin virkailijat toimivat myös siinä harhaluulossa, että maanviljelijät olivat itsenäisiä toimijoita, joiden pienlainoitus ja tekninen apu ratkaisisi ongelmat.
Palkkasin kaksi löytämääni neropattia valmistelemaan raporttia globalisaation vaikutuksista maaseudun elinkeinorakenteeseen ja maatalouteen. Heidän johtopäätöksensä päätyivät myöhemmin organisaation maaseutukehityksen uudistuksia käsittelevään raporttiin.
Sain hyvän opetuksen. Niillä, jotka haluavat johtaa muutosta, on oltava viimeisin tieto. Sekään ei riitä. On oltava lahjomaton suuntavaisto. Ymmärrys siitä minne ollaan menossa. Eikä pidä antaa lahjoa itseään syrjäteille myötätuulten vietäväksi. Lähes Sokratesmaista tiedon rajojensa tuntemista myös tarvitaan. Delfoin oraakkelihan oli ilmoittanut Sokrateelle, että hän oli maailman viisain ihminen. Sokrateen oli helppo hyväksyä se. Hän tiesi olevansa ihminen, joka parhaiten tunsi oman tietonsa rajat. Sitä hän piti viisautena.
Elämä Roomassa ei ollut vain historiaa ja kulttuuria. Se oli myös työtä. Työ oli kaikin tavoin haastavaa.
Minulle määrätty avustaja seisoi työhuoneeni ovella kädet puuskassa ja sanoi tiukasti "minä en halua tehdä mitään sihteerin hommia!" Apua, ajattelin mielessäni, miten selviän tästä. Päätin että en aio heti tehdä asialle mitään. Vähän myöhemmin tarvitsin valokopioita. Muistin heti Alisan viestin. Päätin ottaa ne itse. Kun palasin kopiot kädessäni työhuoneeseen, ilmestyi Alisa jälleen kädet puuskassa ovelle ja sanoi kiukkuisesti "Mitä tämä on? Olet ottanut itse kopioita. Nyt ei minulla ole mitään tehtävää!" "Mutta minähän luulin, että sinä et halunnut tehdä tällaisia hommia?" ehdotin varovasti. Asiasta ei enää keskusteltu. Jää oli murrettu. Alisasta tuli mitä parhain työpari, jonka temperamentista kumpusi energiaa ja hyviä ideoita.
Ymmärsin myöhemmin, mitä Alisa yritti minulle kömpelösti viestittää. Hän halusi, että kohtelen häntä tasavertaisena enkä jonakin alamaisena, jolle heittelen hanttihommia.
Ryhdyin heti etsimään maaseudun kehitysvaikuttajia, erityisesti niitä joilla oli uusia ideoita. Niitä etsiessäni kauhukseni huomasin, että omat tietoni maanviljelyksen ja maatalouden rakenteista olivat päässeet vanhenemaan. Maailman kauppajärjestö ja sen ajama uusliberalismi olivat siirtäneet suuren osan maataloudesta ylikansallisten maatalousjättien ohjaukseen. Pienviljelijöiden oli mahdotonta kilpailla jättien kanssa. Maataloudesta oli tullut globaalia teollisuutta. Carrefourin, Tescon, Wal-Martin ja muiden jättien tuotantoketjut yltivät kaukaisimpiin kyliin. En ollut yksin vanhentuneine käsityksineni. Järjestön muutkin virkailijat toimivat myös siinä harhaluulossa, että maanviljelijät olivat itsenäisiä toimijoita, joiden pienlainoitus ja tekninen apu ratkaisisi ongelmat.
Palkkasin kaksi löytämääni neropattia valmistelemaan raporttia globalisaation vaikutuksista maaseudun elinkeinorakenteeseen ja maatalouteen. Heidän johtopäätöksensä päätyivät myöhemmin organisaation maaseutukehityksen uudistuksia käsittelevään raporttiin.
Sain hyvän opetuksen. Niillä, jotka haluavat johtaa muutosta, on oltava viimeisin tieto. Sekään ei riitä. On oltava lahjomaton suuntavaisto. Ymmärrys siitä minne ollaan menossa. Eikä pidä antaa lahjoa itseään syrjäteille myötätuulten vietäväksi. Lähes Sokratesmaista tiedon rajojensa tuntemista myös tarvitaan. Delfoin oraakkelihan oli ilmoittanut Sokrateelle, että hän oli maailman viisain ihminen. Sokrateen oli helppo hyväksyä se. Hän tiesi olevansa ihminen, joka parhaiten tunsi oman tietonsa rajat. Sitä hän piti viisautena.
Saturday, September 25, 2010
Berlusconin äiti32
Häpeä
Häpeän tunne sääteli antiikin roomalaisten käyttäytymistä ja liittyi kunniaan. Sillä oli positiivinen tehtävä. Cicero sanoi, että ’häpeä on suureen voimaan liittyvää itsekuria … häpeä epäröi, ehkäisee ja estelee.’ Se sääteli myös vastavuoroisuutta. Tämä säätelyjärjestelmä muuttui kuitenkin jo Rooman valtakunnan aikana. Siinä missä ennen oli tärkeä nähdä ja osata lukea ihmisten kasvoilta heidän tunteitaan, tuli heistä nyt kivikasvoisia ja kylmiä. Heidän käytöksensä muuttui röyhkeäksi. Sitä ei häpeäntunne enää suitsinut.
Myös gladiaattoritaistelujen luonne muuttui. Rooman tasavallan loppuaikoina ne kovenivat. Niistä tuli raakoja ja epätasaisia kamppailuja eri voimasuhteita omaavien välille. Heikot ja vahvat laitettiin vastakkain. Kilpailu ei ollut enää tasaväkistä. Se ei ollut reilua. Röyhkeät ja julmat voittivat.
Myös ihmisten väliset siteet menettivät merkitystä. Kyynisyys ja teeskentely lisääntyivät. Rajaton kunnianhimo teki ihmisistä petollisia. Kaikkia rajoituksia alettiin myös pitää keinotekoisina. Katsottiin, että ihmiset voivat vapaasti muuttaa niitä mielihalujensa mukaan.
Kaiken tämän arvellaan johtuneen siitä, että kun Rooman imperiumin kansalaisista tuli maailmankansalaisia, perinteiset siteet höllenivät. Maailman kansalaisilla ei enää ollut sosiaaliseen ryhmäänsä ankkuroitua mittapuuta ja moraalia. Kaikki oli vapaasti valittavissa. Osittain myös identiteetti. Jonakinolemisesta tuli täyspäiväistä puuhaa. Siihen meni aikaa ja energiaa. Ihminen ei voinut olla enää levollisesti oma itsensä. Kaiken tämän arvellaan joudattaneen Rooman luhistumista. Jäin miettimään, onko globalisaatio nyt ajamassa meidät samalle tielle?
Häpeän tunne sääteli antiikin roomalaisten käyttäytymistä ja liittyi kunniaan. Sillä oli positiivinen tehtävä. Cicero sanoi, että ’häpeä on suureen voimaan liittyvää itsekuria … häpeä epäröi, ehkäisee ja estelee.’ Se sääteli myös vastavuoroisuutta. Tämä säätelyjärjestelmä muuttui kuitenkin jo Rooman valtakunnan aikana. Siinä missä ennen oli tärkeä nähdä ja osata lukea ihmisten kasvoilta heidän tunteitaan, tuli heistä nyt kivikasvoisia ja kylmiä. Heidän käytöksensä muuttui röyhkeäksi. Sitä ei häpeäntunne enää suitsinut.
Myös gladiaattoritaistelujen luonne muuttui. Rooman tasavallan loppuaikoina ne kovenivat. Niistä tuli raakoja ja epätasaisia kamppailuja eri voimasuhteita omaavien välille. Heikot ja vahvat laitettiin vastakkain. Kilpailu ei ollut enää tasaväkistä. Se ei ollut reilua. Röyhkeät ja julmat voittivat.
Myös ihmisten väliset siteet menettivät merkitystä. Kyynisyys ja teeskentely lisääntyivät. Rajaton kunnianhimo teki ihmisistä petollisia. Kaikkia rajoituksia alettiin myös pitää keinotekoisina. Katsottiin, että ihmiset voivat vapaasti muuttaa niitä mielihalujensa mukaan.
Kaiken tämän arvellaan johtuneen siitä, että kun Rooman imperiumin kansalaisista tuli maailmankansalaisia, perinteiset siteet höllenivät. Maailman kansalaisilla ei enää ollut sosiaaliseen ryhmäänsä ankkuroitua mittapuuta ja moraalia. Kaikki oli vapaasti valittavissa. Osittain myös identiteetti. Jonakinolemisesta tuli täyspäiväistä puuhaa. Siihen meni aikaa ja energiaa. Ihminen ei voinut olla enää levollisesti oma itsensä. Kaiken tämän arvellaan joudattaneen Rooman luhistumista. Jäin miettimään, onko globalisaatio nyt ajamassa meidät samalle tielle?
Friday, September 24, 2010
Berlusconin äiti31
Imago
Sosiaalisen teatterin maailmassa tulee köyhän näyttää varakkaalta ja epävarman itsevarmalta. Haluton esittää puolipukeissa seksikästä. Se, jolla ei ole valtaa, machoilee.
Imagon hallinta ei ole vain nykyajan ilmiö. Nykyroomalaisia ja heidän muinaisia esivanhempiaan yhdistää korostunut oman arvon tunne, joka helposti järkkyy. Sitä voi testata menemällä kauppaan tervehtimättä myjää. Hän nakkelee välittömästi takaisin osakseen tulleen ylenkatseen. Näin oli myös antiikin Roomassa.
Seneca kuvasi erästä aristokraattia: ’hän tervehti minua liian epäkunnioittavasti; hänen tervehdyssuutelonsa oli liian nopea; hän katkaisi liian nopeasti keskustelun, joka oli hädin tuskin edes alkanut; hän ei kutsunut minua illalliselle; hän ei kääntänyt katsettaan pois.’
Jo Livius kirjoitti, että antiikin roomalaisilla oli tapana antaa itsestään hyvä vaikutelma huonoinakin aikoina. Vaikka kaikki meni päin mäntyä, he esittivät menestyjää.
Carlin Bartonin mukaan katse ei ole passiivinen. Se pyrkii aina paljastamaan. Se tutkii, tarkkailee ja arvioi muita. Joillekin tämä katse on niin tärkeä, että he varautuvat siihen ennakolta. Ilmiö liittyy myös läheisesti häpeään ja sen kontrollointiin.
Sosiaalisen teatterin maailmassa tulee köyhän näyttää varakkaalta ja epävarman itsevarmalta. Haluton esittää puolipukeissa seksikästä. Se, jolla ei ole valtaa, machoilee.
Imagon hallinta ei ole vain nykyajan ilmiö. Nykyroomalaisia ja heidän muinaisia esivanhempiaan yhdistää korostunut oman arvon tunne, joka helposti järkkyy. Sitä voi testata menemällä kauppaan tervehtimättä myjää. Hän nakkelee välittömästi takaisin osakseen tulleen ylenkatseen. Näin oli myös antiikin Roomassa.
Seneca kuvasi erästä aristokraattia: ’hän tervehti minua liian epäkunnioittavasti; hänen tervehdyssuutelonsa oli liian nopea; hän katkaisi liian nopeasti keskustelun, joka oli hädin tuskin edes alkanut; hän ei kutsunut minua illalliselle; hän ei kääntänyt katsettaan pois.’
Jo Livius kirjoitti, että antiikin roomalaisilla oli tapana antaa itsestään hyvä vaikutelma huonoinakin aikoina. Vaikka kaikki meni päin mäntyä, he esittivät menestyjää.
Carlin Bartonin mukaan katse ei ole passiivinen. Se pyrkii aina paljastamaan. Se tutkii, tarkkailee ja arvioi muita. Joillekin tämä katse on niin tärkeä, että he varautuvat siihen ennakolta. Ilmiö liittyy myös läheisesti häpeään ja sen kontrollointiin.
Thursday, September 23, 2010
Berlusconin äiti30
’Italialaisena oleminen on täyspäiväistä hommaa',
Beppe Severgnini
Kulissien takaa
’Hei, mä jahtaan rahaa – vain rahaa, pelkästään
rahaa. Haluan mulle hyvän elämän, ostaa kauniita vaatteita. Haluan ihmisten huomaavan mut. Oon hyvin kunnianhimoinen, haluan olla joku, jonka ihmiset huomaa. Nyt mulla on kolmekymmentä alaista ja mulla menee hyvin. Tienaan 250,000 euroa, mutta ilmoitan paljon vähemmän verotukseen. Kaikki muu tulee mustana. Mutta älä kirjoita tätä. Muutoin ne tulevat heti tänne …On hullua, että nyt mulla ei oo aikaa nauttia rahoistani, mut 15 päivää luksus hotellissa kyllä saa mut tuntemaan että oon tärkeä henkilö.’
Näin kuvasi italialainen liikenainen elämänsä. Keskeisenä oli raha ja sillä ostettu joksikintuleminen. Omasta elämästä on tullut näyttämistä.
Italialaiset ovat mestareita luomaan kulisseja ja näyttäviä esityksiä. He hallitsevat myös trompe l’oeil perspektiiviharhat. Niitä voi ihailla monissa Rooman kirkoissa. Eräs tunnetuimmista on Andrea Pozzon maalaama Pyhän Ignatiuksen ylistys, joka on Rooman S. Ignazio di Loyolan kirkon katossa.
Tyylikkäänä näyttäytymisen tarve, sekä korean ja silotellun julkipanon kulttuuri tekee myös italialaisista silmänkääntäjiä, illusionisteja. Ruma ja huono piilotetaan. Se pätee myös koko kansankunnankin kohdalla. Se miltä asiat näyttävät, ovat tärkeitä.
Vuonna 1563 Venetsian lähettiläs kuvasi Vatikaanin ilmapiiriä: ’täällä imartelut saadaan näyttämään todelta ja huijaus suosionosoitukselta. Paheet salataan. Teeskentely on hovin henki.’
Myös vammaisuutta piilotellaan samalla tavoin kuin monissa kehitysmaissa, joissa vammaisuus on negatiivinen ja salattava stigma. Vammaisia näkyy vähän kaduilla. Rooman kaduilla on myös enemmän liikuntaesteitä kuin muualla. Vammaisen ihmisen kohtalo oli kova vanhan Rooman valtakunnassakin. Vammaisuus tuomitsi usein vastasyntyneen lapsen kuolemaan. Vammaisen kun uskottiin tuovan huonoa onnea.
Barokki vahvisti prameus-hakuisuutta. Barokki halusi näyttää ja hämätä. Se oli erikoistunut mahtipontisuuteen. Barzinin mukaan Italia ei ole vieläkään siitä vapautunut. Näyttämisellä on kuitenkin vanhemmat juuret.
Beppe Severgnini
Kulissien takaa
’Hei, mä jahtaan rahaa – vain rahaa, pelkästään
rahaa. Haluan mulle hyvän elämän, ostaa kauniita vaatteita. Haluan ihmisten huomaavan mut. Oon hyvin kunnianhimoinen, haluan olla joku, jonka ihmiset huomaa. Nyt mulla on kolmekymmentä alaista ja mulla menee hyvin. Tienaan 250,000 euroa, mutta ilmoitan paljon vähemmän verotukseen. Kaikki muu tulee mustana. Mutta älä kirjoita tätä. Muutoin ne tulevat heti tänne …On hullua, että nyt mulla ei oo aikaa nauttia rahoistani, mut 15 päivää luksus hotellissa kyllä saa mut tuntemaan että oon tärkeä henkilö.’
Näin kuvasi italialainen liikenainen elämänsä. Keskeisenä oli raha ja sillä ostettu joksikintuleminen. Omasta elämästä on tullut näyttämistä.
Italialaiset ovat mestareita luomaan kulisseja ja näyttäviä esityksiä. He hallitsevat myös trompe l’oeil perspektiiviharhat. Niitä voi ihailla monissa Rooman kirkoissa. Eräs tunnetuimmista on Andrea Pozzon maalaama Pyhän Ignatiuksen ylistys, joka on Rooman S. Ignazio di Loyolan kirkon katossa.
Tyylikkäänä näyttäytymisen tarve, sekä korean ja silotellun julkipanon kulttuuri tekee myös italialaisista silmänkääntäjiä, illusionisteja. Ruma ja huono piilotetaan. Se pätee myös koko kansankunnankin kohdalla. Se miltä asiat näyttävät, ovat tärkeitä.
Vuonna 1563 Venetsian lähettiläs kuvasi Vatikaanin ilmapiiriä: ’täällä imartelut saadaan näyttämään todelta ja huijaus suosionosoitukselta. Paheet salataan. Teeskentely on hovin henki.’
Myös vammaisuutta piilotellaan samalla tavoin kuin monissa kehitysmaissa, joissa vammaisuus on negatiivinen ja salattava stigma. Vammaisia näkyy vähän kaduilla. Rooman kaduilla on myös enemmän liikuntaesteitä kuin muualla. Vammaisen ihmisen kohtalo oli kova vanhan Rooman valtakunnassakin. Vammaisuus tuomitsi usein vastasyntyneen lapsen kuolemaan. Vammaisen kun uskottiin tuovan huonoa onnea.
Barokki vahvisti prameus-hakuisuutta. Barokki halusi näyttää ja hämätä. Se oli erikoistunut mahtipontisuuteen. Barzinin mukaan Italia ei ole vieläkään siitä vapautunut. Näyttämisellä on kuitenkin vanhemmat juuret.
Wednesday, September 22, 2010
Berlusconin äiti29
Bella figura - kaunis elämä
Kuulin apteekissa keskustelun apteekkarin ja vanhemman naisasiakkaan välillä. Apteekkari sanoi rouvalle ’Mitä kaunis rouva haluaa?’ Johon rouva ’Voi, en minä ole kaunis. Se on sisareni, se joka meistä kahdesta on kaunis.’ ’Ei, kyllä rouva on kaunis’ väitti apteekkari edelleen, johon rouva ’Ei se ole edes tärkeätä. Tärkeätä ovat uudet kengät.’
Italiassa on kuitenkin tärkeää näyttää hyvältä ja pukeutua kauniisti. Jo 1800-luvulla elänyt Jacob Burckhardt kiinnitti huomiota pukeutumisen suureen merkitykseen italialaisille.
Kauneus on ehkä tärkein arvo Italiassa ja liittyy läheisesti bella figuran käsitteeseen. Bella figura on toinen avain Italian ymmärtämiseen. Monet italialaisetkin korostavat sitä. Toimittaja Beppe Severgnini on omistanut kokonaisen kirjan (La bella figura 2007 WSOY) sille.
Kaunis eli bella on italiankielessä myös yleissana. Se kuvaa kaikkea hyvää. Hyvän käsite ei samalla tavoin viittaa moraaliin kuin meillä. Eikä paha ole samalla lailla moraalin puutetta. Italialaisen hyvän vastakohta on ruma eli brutta. Siihen viittasi myös Benignini elokuvassaan Kaunis Elämä.
Maata eivät määrää moraliteetit, vaan etenkin estetiikka. Kaunista ja hyvää pidetään Italiassa synonyymeinä, kuten myös rumaa ja huonoa. Estetiikan ja kauniin julkisivun takana lymyää kuitenkin maailma, joka voi olla kaikkea muuta kuin kaunis.
Bella figura ei ole vain hienostunutta pukeutumista, kuten turistioppaissa väitetään. Ei se ole pelkkää turhamaisuuttakaan. Se on syvempi kulttuuri-ilmiö. Se on myös arjen performanssitaidetta, jonka mestareita italialaiset ovat. Ei se ole vierasta meidänkään narsisteille, joista moni eksyy oman elämänsä pintakerroksiin.
Italia on visuaalinen kulttuuri. Väripaletti on runsas ja värejä käytetään rohkeasti. Toisin kuin meillä. Meidän protestanttinen vaatimattomuutemme korostaa yksinkertaisuutta ja vaimeita värejä. Vaatimattomuus ei muutenkaan ole osa italialaista kulttuuria. Italialainen pukeutuu kultaan ja brokadiin, siellä missä me valitsemme harmaan ja flanellin. Luksus sanakin juontaa juurensa vanhaan Roomaan. Sanan väitetään tulevan aikanaan ylellisesti eläneestä Luculluksesta, joka järjesti suureellisia pitoja.
Kuulin apteekissa keskustelun apteekkarin ja vanhemman naisasiakkaan välillä. Apteekkari sanoi rouvalle ’Mitä kaunis rouva haluaa?’ Johon rouva ’Voi, en minä ole kaunis. Se on sisareni, se joka meistä kahdesta on kaunis.’ ’Ei, kyllä rouva on kaunis’ väitti apteekkari edelleen, johon rouva ’Ei se ole edes tärkeätä. Tärkeätä ovat uudet kengät.’
Italiassa on kuitenkin tärkeää näyttää hyvältä ja pukeutua kauniisti. Jo 1800-luvulla elänyt Jacob Burckhardt kiinnitti huomiota pukeutumisen suureen merkitykseen italialaisille.
Kauneus on ehkä tärkein arvo Italiassa ja liittyy läheisesti bella figuran käsitteeseen. Bella figura on toinen avain Italian ymmärtämiseen. Monet italialaisetkin korostavat sitä. Toimittaja Beppe Severgnini on omistanut kokonaisen kirjan (La bella figura 2007 WSOY) sille.
Kaunis eli bella on italiankielessä myös yleissana. Se kuvaa kaikkea hyvää. Hyvän käsite ei samalla tavoin viittaa moraaliin kuin meillä. Eikä paha ole samalla lailla moraalin puutetta. Italialaisen hyvän vastakohta on ruma eli brutta. Siihen viittasi myös Benignini elokuvassaan Kaunis Elämä.
Maata eivät määrää moraliteetit, vaan etenkin estetiikka. Kaunista ja hyvää pidetään Italiassa synonyymeinä, kuten myös rumaa ja huonoa. Estetiikan ja kauniin julkisivun takana lymyää kuitenkin maailma, joka voi olla kaikkea muuta kuin kaunis.
Bella figura ei ole vain hienostunutta pukeutumista, kuten turistioppaissa väitetään. Ei se ole pelkkää turhamaisuuttakaan. Se on syvempi kulttuuri-ilmiö. Se on myös arjen performanssitaidetta, jonka mestareita italialaiset ovat. Ei se ole vierasta meidänkään narsisteille, joista moni eksyy oman elämänsä pintakerroksiin.
Italia on visuaalinen kulttuuri. Väripaletti on runsas ja värejä käytetään rohkeasti. Toisin kuin meillä. Meidän protestanttinen vaatimattomuutemme korostaa yksinkertaisuutta ja vaimeita värejä. Vaatimattomuus ei muutenkaan ole osa italialaista kulttuuria. Italialainen pukeutuu kultaan ja brokadiin, siellä missä me valitsemme harmaan ja flanellin. Luksus sanakin juontaa juurensa vanhaan Roomaan. Sanan väitetään tulevan aikanaan ylellisesti eläneestä Luculluksesta, joka järjesti suureellisia pitoja.
Tuesday, September 21, 2010
Berlusconin äiti28
Pikkupihvejä ja teleskooppeja
Kieli myös kaunistelee asioita. Eikä italiankielikään ole vaatimattomien väline. Ylisanoja käytetään ja kieli on kaunopuheista eli logorroico.
Italialaiset käyttävät ujostelematta tunnepitoisia ilmaisuja, tavanomaisissakin tilanteissa. Päivittäin kuulin sanottavan amore mio. Eikä kyseessä ollut rakastavaisten lepertely. Asiakas näin vain kutsui työpaikkakahvilan pitäjää, jolta tuli ostamaan kupin kahvia. Arjen hellittelynimenä käytettiin myös enkeliä ja usein kiitettiin sanomalla sei angelo eli olet enkeli.
Hellyttelynimiksi kelpaavat myös monet tuotteet: biscottino eli pikkuleipäni, bistecchina eli pikkupihvini, fragolina eli mansikkaiseni ja zuccherino pikkusokerini. Samaa periaatetta käytetään tietenkin myös englanninkielen honey-sanassa. Mutta italiankielen sanasto lienee rikkaampi.
Kyllä Italiassa mahtisanatkin sinkoilevat ja ruma sana sanotaan rumemmin kuin meillä. Rumia sanoja höystetään yhtä rumilla adjektiiveillä. Monenlaisia mafiosoja löytyy karkeaankin menoon, eikä adjektiiveissa säästetä. Sana suorastaan vaatii mahtipontisia adjektiivejä, sillä mafia sana juontuu arabiankielisestä mahjas sanasta, joka merkitsee pöyhkeilyä.
Italialaisten suorasukaisuus voi myös yllättää. Yleensä kuitenkin pyritään sovittamaan vastakkainasetteluja ja silottelemaan karkeuksia. Tälle silottelulle on italiankielessä oma käsitteensä garbo. Garbo tarkoittaa hienostuneisuutta ja hienoa käytöstä. Sitä arvostetaan Italiassa. Moukka eli cafone onkin yleinen haukkumasana.
Italiankieli myös piilottaa enemmän kuin paljastaa. Se hämää ja hämärtää. Italialaiset ovat mestareita käyttämään kieltä näissä kaikissa tehtävissä. On väitetty, että italiankieli on myös kiertelevää ja viljelee kiertoilmaisuja. Esimerkiksi miehen sukupuolielimelle on Italiassa yli sata kiertoilmaisua: anjovis (l’acciuga), parsa (l’asparagio), suuri lapsi (il bambinone), teleskooppi (il cannocchiale), heiluri (il ciondolo), herneenpalko (il pisellone) jne.
Monet ulkomaalaiset, jotka yrittävät lukea paikallisia lehtiä, valittavat etteivät saa niistä mitään selvää. Syynä ei ole vain se, ettei tunne asioiden taustaa eikä ymmärrä asiayhteyksiä, siihen vaikuttaa myös epätarkka kieli.
Satuin kuuntelemaan italialaista talousasiantuntijaa, joka kuvasi italialaisen firman ostokaappausyritystä kiihkeäksi. Jäin miettimään, mitä hän tässä yhteydessä mahtoi tarkoittaa: kovaa kilpailua, kovaa yritystä, tunteet kuumina, epärehellistä vai jotakin muuta?
Kieli on aina myös vallan ja politiikan väline. Vaietaan asioista, joista pitäisi puhua. Puhutaan asioista, joista tulisi vaieta, koska niillä ei ole merkitystä. Italiankieli voi olla byrokratian barokkikieltä, josta ei ota selvää, koska sen tarkoituksena onkin asioiden hämärtäminen. Italo Calvino kutsuu sitä antikieleksi. Joidenkin Italian tuntijoiden mielestä asiat sanotaan tarkoituksella niin sekavasti, ettei kukaan älyä todellisia tarkoitusperiä ja epädemokraattista vallankäyttöä.
Kieli myös kaunistelee asioita. Eikä italiankielikään ole vaatimattomien väline. Ylisanoja käytetään ja kieli on kaunopuheista eli logorroico.
Italialaiset käyttävät ujostelematta tunnepitoisia ilmaisuja, tavanomaisissakin tilanteissa. Päivittäin kuulin sanottavan amore mio. Eikä kyseessä ollut rakastavaisten lepertely. Asiakas näin vain kutsui työpaikkakahvilan pitäjää, jolta tuli ostamaan kupin kahvia. Arjen hellittelynimenä käytettiin myös enkeliä ja usein kiitettiin sanomalla sei angelo eli olet enkeli.
Hellyttelynimiksi kelpaavat myös monet tuotteet: biscottino eli pikkuleipäni, bistecchina eli pikkupihvini, fragolina eli mansikkaiseni ja zuccherino pikkusokerini. Samaa periaatetta käytetään tietenkin myös englanninkielen honey-sanassa. Mutta italiankielen sanasto lienee rikkaampi.
Kyllä Italiassa mahtisanatkin sinkoilevat ja ruma sana sanotaan rumemmin kuin meillä. Rumia sanoja höystetään yhtä rumilla adjektiiveillä. Monenlaisia mafiosoja löytyy karkeaankin menoon, eikä adjektiiveissa säästetä. Sana suorastaan vaatii mahtipontisia adjektiivejä, sillä mafia sana juontuu arabiankielisestä mahjas sanasta, joka merkitsee pöyhkeilyä.
Italialaisten suorasukaisuus voi myös yllättää. Yleensä kuitenkin pyritään sovittamaan vastakkainasetteluja ja silottelemaan karkeuksia. Tälle silottelulle on italiankielessä oma käsitteensä garbo. Garbo tarkoittaa hienostuneisuutta ja hienoa käytöstä. Sitä arvostetaan Italiassa. Moukka eli cafone onkin yleinen haukkumasana.
Italiankieli myös piilottaa enemmän kuin paljastaa. Se hämää ja hämärtää. Italialaiset ovat mestareita käyttämään kieltä näissä kaikissa tehtävissä. On väitetty, että italiankieli on myös kiertelevää ja viljelee kiertoilmaisuja. Esimerkiksi miehen sukupuolielimelle on Italiassa yli sata kiertoilmaisua: anjovis (l’acciuga), parsa (l’asparagio), suuri lapsi (il bambinone), teleskooppi (il cannocchiale), heiluri (il ciondolo), herneenpalko (il pisellone) jne.
Monet ulkomaalaiset, jotka yrittävät lukea paikallisia lehtiä, valittavat etteivät saa niistä mitään selvää. Syynä ei ole vain se, ettei tunne asioiden taustaa eikä ymmärrä asiayhteyksiä, siihen vaikuttaa myös epätarkka kieli.
Satuin kuuntelemaan italialaista talousasiantuntijaa, joka kuvasi italialaisen firman ostokaappausyritystä kiihkeäksi. Jäin miettimään, mitä hän tässä yhteydessä mahtoi tarkoittaa: kovaa kilpailua, kovaa yritystä, tunteet kuumina, epärehellistä vai jotakin muuta?
Kieli on aina myös vallan ja politiikan väline. Vaietaan asioista, joista pitäisi puhua. Puhutaan asioista, joista tulisi vaieta, koska niillä ei ole merkitystä. Italiankieli voi olla byrokratian barokkikieltä, josta ei ota selvää, koska sen tarkoituksena onkin asioiden hämärtäminen. Italo Calvino kutsuu sitä antikieleksi. Joidenkin Italian tuntijoiden mielestä asiat sanotaan tarkoituksella niin sekavasti, ettei kukaan älyä todellisia tarkoitusperiä ja epädemokraattista vallankäyttöä.
Italiankielen arkeologiaa
Italialaisten itsetuntoa voi vain ihailla. Italialaiset osaavat pitää kiinni omastaan. Siinä meilläkin on oppimista. Englanninkieltä on kuitenkin myös hyvä osata. Ilman sitä ei maailmalla tule toimeen, jos sinne haluaa. Koululaitosta ei voi yksin syyttää siitä, ettei Italiassa osata englantia. Syynä on myös se, että ulkomaalaiset filmit ja tv-ohjelmat dubataan italiaksi. Italiassa on näyttelijöitä, jotka tunnetaan esimerkiksi Robert de Niron äänenä. Italialaiset älähtävät heti, kun joku muu yrittää puhua italiaa Robert de Nirona.
Italian kielessä, joka pohjaa latinaan, on vähän lainatavaraa. Italiankielen sanat ovat päinvastoin olleet vientiartikkeleita. Kansallisuusmielisyys on vaikuttanut. Kieli joutui myös Mussolinin puhdistusten kohteeksi. Mussolini halusi puhdistaa italiankielen vierasperäisistä sanoista. Vasta viimeaikoina ovat englanninkieliset lainasanat lisääntyneet. Niitä ovat esimerkiksi road-map, free-flow (itsepalvelutiski kahvilassa) ja week-end.
Italian kielen alkeet oppii helposti. On kuitenkin oltava tarkkana, sillä italiankielessä on paljon tuttuja sanoja, jotka kuten eestinkielessä, helposti johtavat harhaan. Niinpä esimerkiksi camera tarkoittaa huonetta. Morbido merkitsee pehmeää. Triviale taas tarkoittaa brutaalia.
Italiankielessä voi myös tehdä kieliarkeologisia kaivauksia ja paljastaa historian eri kerrostumia. Väitetään, että cappuccino sana periytyy siihen, että kirkko hyväksyi cappuccino-kahvin juomaksi. Toinen selitys on se, että kahvin pinnan kiemura muistuttaa kaputsiini munkin kaavun huppua. Tuttu tervehdys ciao taas periytyy italian schiavo eli orjaa merkitsevään sanaan. Tervehdyksenä se pyrki torjumaan aggressiota samalla tavoin kuin alistumista merkitsevä ilmaisu ’nöyrin palvelijanne’.
Italiankieli on ilmaisurikasta. Ilmastoltaan paljon lämpimämpää Etelä-Italiaa kutsutaan mezzogiornoksi eli keskipäiväksi. Kun juna myöhästyi kuulin kuulutuksen, jossa ilmoitettiin että juna oli kypsynyt maturato muutaman minuutin.
Kielellä on monta tehtävää. Se kuvaa asioita osuvasti, tarkasti tai vivahteikkaasti. Siinä missä meillä lunta tulee pyryttäen, tuiskuttaen, tupruten, ryöpyten, räntänä tai nuoskana, tulee Italiassa lunta tupaan monenlaisten lakkojen muodossa.
Monet lakkoja kuvaavat sanat ovat meillekin ilmiöinä tuttuja, tosin lakkokulttuurin heiketessä, ne ovat ehkä jo jäämässä unholaan. Italiassa on yleislakkoja lo sciopero generale. On myös lakkoja, jotka loppuvat vasta kun vaatimuksiin on vastattu eli lo sciopero a oltranza tai a tempo indeterminato. Näiden lisäksi on ketjulakko lo sciopero a catena. Kun tuotannon erikoistumisalueet tai erilaiset tehtäväalueet rytmittävät lakkonsa, on kyseessä lo sciopero a scacchiera. Lo sciopero salvaggio’n kohdalla on kyse vain tuotantoketjun joistakin osista. Meilläkin on korpilakko. Sitä Italiassa vastaa lo sciopero a singhiozzo. Yllätyslakko on lo sciopero a sorpresa. Lo sciopero biancon kohdalla töitä tehdään niin täydellisesti kaikkien sääntöpilkkujenkin mukaan, että tulos ei voi olla mikään muu kuin hidastuslakko. Lo sciopero di solidarietà on myötätuntolakko.
Italian kielessä, joka pohjaa latinaan, on vähän lainatavaraa. Italiankielen sanat ovat päinvastoin olleet vientiartikkeleita. Kansallisuusmielisyys on vaikuttanut. Kieli joutui myös Mussolinin puhdistusten kohteeksi. Mussolini halusi puhdistaa italiankielen vierasperäisistä sanoista. Vasta viimeaikoina ovat englanninkieliset lainasanat lisääntyneet. Niitä ovat esimerkiksi road-map, free-flow (itsepalvelutiski kahvilassa) ja week-end.
Italian kielen alkeet oppii helposti. On kuitenkin oltava tarkkana, sillä italiankielessä on paljon tuttuja sanoja, jotka kuten eestinkielessä, helposti johtavat harhaan. Niinpä esimerkiksi camera tarkoittaa huonetta. Morbido merkitsee pehmeää. Triviale taas tarkoittaa brutaalia.
Italiankielessä voi myös tehdä kieliarkeologisia kaivauksia ja paljastaa historian eri kerrostumia. Väitetään, että cappuccino sana periytyy siihen, että kirkko hyväksyi cappuccino-kahvin juomaksi. Toinen selitys on se, että kahvin pinnan kiemura muistuttaa kaputsiini munkin kaavun huppua. Tuttu tervehdys ciao taas periytyy italian schiavo eli orjaa merkitsevään sanaan. Tervehdyksenä se pyrki torjumaan aggressiota samalla tavoin kuin alistumista merkitsevä ilmaisu ’nöyrin palvelijanne’.
Italiankieli on ilmaisurikasta. Ilmastoltaan paljon lämpimämpää Etelä-Italiaa kutsutaan mezzogiornoksi eli keskipäiväksi. Kun juna myöhästyi kuulin kuulutuksen, jossa ilmoitettiin että juna oli kypsynyt maturato muutaman minuutin.
Kielellä on monta tehtävää. Se kuvaa asioita osuvasti, tarkasti tai vivahteikkaasti. Siinä missä meillä lunta tulee pyryttäen, tuiskuttaen, tupruten, ryöpyten, räntänä tai nuoskana, tulee Italiassa lunta tupaan monenlaisten lakkojen muodossa.
Monet lakkoja kuvaavat sanat ovat meillekin ilmiöinä tuttuja, tosin lakkokulttuurin heiketessä, ne ovat ehkä jo jäämässä unholaan. Italiassa on yleislakkoja lo sciopero generale. On myös lakkoja, jotka loppuvat vasta kun vaatimuksiin on vastattu eli lo sciopero a oltranza tai a tempo indeterminato. Näiden lisäksi on ketjulakko lo sciopero a catena. Kun tuotannon erikoistumisalueet tai erilaiset tehtäväalueet rytmittävät lakkonsa, on kyseessä lo sciopero a scacchiera. Lo sciopero salvaggio’n kohdalla on kyse vain tuotantoketjun joistakin osista. Meilläkin on korpilakko. Sitä Italiassa vastaa lo sciopero a singhiozzo. Yllätyslakko on lo sciopero a sorpresa. Lo sciopero biancon kohdalla töitä tehdään niin täydellisesti kaikkien sääntöpilkkujenkin mukaan, että tulos ei voi olla mikään muu kuin hidastuslakko. Lo sciopero di solidarietà on myötätuntolakko.
Monday, September 20, 2010
Berlusconin äiti27
Arjen hallinta on kielen hallintaa
Italiassa on puhuttava italiaa, kun asuu siellä. Hyvin harvat puhuvat englantia. Halusinkin oppia italiaa. Siinä ei mestaria tee vain harjoitus. Tarvitaan myös aimo annos rohkeutta. Puhuin, vaikken aina ollut sanasta varma. Luulen, että monessa paikassa tein säväyksen. Ainakin siinä kenkäkaupassa, jossa ilmoitin etsiväni hiuksia. Sekoitin kengät (scarpe) ja hiukset (capelli).
Italialaiset odottavat, että puhumme heille italiaa. Intiassa oli päinvastoin. Halusin harjoitella hindin kieltä kauppareissuillani. Mutta myyjät suuttuivat minulle, kun puhuin heille hindiä. He luulivat, että pidin heitä sivistymättöminä moukkina, jotka eivät osaa englanninkieltä. Intian kaupungistunut yläluokka kun käyttää lähinnä englantia, joka on myös virkakieli. Tällaista alemmuuskompleksia ei italialaisilla ole. Jos joku kompleksi on, se on pikemminkin ylemmyyskompleksi. Me muut, jotka emme osaa italiaa, olemme selvästikin barbaareja. Italiahan on Euroopan kulttuurin kehto.
Arjen hallinta on pitkälle myös kielen hallintaa. Ei pärjää pelkästään sillä tiedolla mistä saa bussiliput. Bussit tulivat usein tupaten täyteen, eivätkä ihmiset antaneet poislähtijälle tietä. Jos haluaa päästä bussista ulos, siihen tarvitaan italiankielen avainsana ’permesso?´ Italiassa siis pyydetään lupaa vaivata muita väistymään ja tekemään tilaa. Asioinnissa tarvitaan myös omat avainsanansa. Esimerkiksi sadalle grammalle on oma sana ”etti”. Kolmesataa grammaa kinkkua on vastaavasti tre etti jne.
Italiassa on puhuttava italiaa, kun asuu siellä. Hyvin harvat puhuvat englantia. Halusinkin oppia italiaa. Siinä ei mestaria tee vain harjoitus. Tarvitaan myös aimo annos rohkeutta. Puhuin, vaikken aina ollut sanasta varma. Luulen, että monessa paikassa tein säväyksen. Ainakin siinä kenkäkaupassa, jossa ilmoitin etsiväni hiuksia. Sekoitin kengät (scarpe) ja hiukset (capelli).
Italialaiset odottavat, että puhumme heille italiaa. Intiassa oli päinvastoin. Halusin harjoitella hindin kieltä kauppareissuillani. Mutta myyjät suuttuivat minulle, kun puhuin heille hindiä. He luulivat, että pidin heitä sivistymättöminä moukkina, jotka eivät osaa englanninkieltä. Intian kaupungistunut yläluokka kun käyttää lähinnä englantia, joka on myös virkakieli. Tällaista alemmuuskompleksia ei italialaisilla ole. Jos joku kompleksi on, se on pikemminkin ylemmyyskompleksi. Me muut, jotka emme osaa italiaa, olemme selvästikin barbaareja. Italiahan on Euroopan kulttuurin kehto.
Arjen hallinta on pitkälle myös kielen hallintaa. Ei pärjää pelkästään sillä tiedolla mistä saa bussiliput. Bussit tulivat usein tupaten täyteen, eivätkä ihmiset antaneet poislähtijälle tietä. Jos haluaa päästä bussista ulos, siihen tarvitaan italiankielen avainsana ’permesso?´ Italiassa siis pyydetään lupaa vaivata muita väistymään ja tekemään tilaa. Asioinnissa tarvitaan myös omat avainsanansa. Esimerkiksi sadalle grammalle on oma sana ”etti”. Kolmesataa grammaa kinkkua on vastaavasti tre etti jne.
Berlusconin äiti26
Eläin inhimillistää meitä
Huono eläinten kohtelu kertoo kovuudesta ja myötätunnon puutteesta. Eikä se yleensä rajoitu vain eläimiin.
Jo vanhan Rooman valtakunnan aikana Cato vanhempi puhui siitä, että eläintä kohtaan on tunnettava sääliä ja myötätuntoa. Hänen mielestään se, joka oli julma eläimille, oli myös julma ihmisiä kohtaan. Hän korosti, että eläin tekee meille palveluksen. Se antaa meille mahdollisuuden toteuttaa ihmisyyttämme olemalla eläimelle hellä ja hyväntahtoinen.
Eläimen kanssa asuminen myös opettaa kärsivällisyyttä ja vastuun ottamista. Vuosituhansien takaa Cato muistutti siitäkin: eläimeen sitoutumisen tärkeydestä. Eivätkä eläimet ole vanhoja kenkiä, hän muistutti, jotka käytettyinä joutavat menemään.
Huono eläinten kohtelu kertoo kovuudesta ja myötätunnon puutteesta. Eikä se yleensä rajoitu vain eläimiin.
Jo vanhan Rooman valtakunnan aikana Cato vanhempi puhui siitä, että eläintä kohtaan on tunnettava sääliä ja myötätuntoa. Hänen mielestään se, joka oli julma eläimille, oli myös julma ihmisiä kohtaan. Hän korosti, että eläin tekee meille palveluksen. Se antaa meille mahdollisuuden toteuttaa ihmisyyttämme olemalla eläimelle hellä ja hyväntahtoinen.
Eläimen kanssa asuminen myös opettaa kärsivällisyyttä ja vastuun ottamista. Vuosituhansien takaa Cato muistutti siitäkin: eläimeen sitoutumisen tärkeydestä. Eivätkä eläimet ole vanhoja kenkiä, hän muistutti, jotka käytettyinä joutavat menemään.
Sunday, September 19, 2010
Berlusconin äiti25
Hylättyjä kissajumalia
Asuintaloani vastapäätä oli ennen kirkko. Se oli muutettu lääkeyhtiöksi. Siellä työskentelevä nainen toi joka aamu katukissalle ruokaa. Aamulla se odotteli ruokkijaansa ja näytti tunnistavan naisen pienen punaisen auton. Myös työpaikassani majaili muutama kissa. Yhdellä oli tapana olla aamuisin pääoven edessä. Se toikkaroi ovesta sisään ja ulos, sateen suojaan tai hellettä pakoon. Joku näytti sitäkin ruokkivan. Kissojen syöttämnen on Roomassa tavallista. Kissat ovat yksi Rooman tunnusmerkeistä, joille omistetaan kokonaisia kalentereita turistien ostettaviksi.
Kissoilla on Italiassa pitkä historia. Muinaisessa Roomassa kissoja pidettiin pyhinä. Kissa-jumala Bastetia palvottiin äitijumalana jo Egyptissä 5000 vuotta sitten. Tämä hedelmällisyyden symboli muumioitiin ikuisuuteen siirtyneiden kuolleiden seuraksi. Eikä se ole ihme, sillä kissat suojelivat ihmisille elintärkeätä viljaa ja muuuta ruokaa jyrsijöiltä. Egyptistä palvonta siirtyi muinaiseen Roomaan. Egyptillä ja Rooman valtakunnalla oli vankat yhteydet. Egypti oli yhdessä vaiheessa Rooman valtakunnan alaisuudessa.
Italialaisen kansanuskon mukaan taas ihmisen sielu siirtyy kissaan. Nämä uskomukset eivät kuitenkaan kannatelleet Rooman kissojen kohtaloita. Kissoja jätettiin heitteille siinä kuin koiriakin.
Largo di Torre Argentinan aukiolla on aidalla suojattu usean metrin syvyydessä olevat muinaisen temppelin jäännökset (katso kuva yllä). Kun katsoo reunalta alas, näkee myös kymmeniä kissoja. Alueen toisessa laidassa menee raput alas kissojen turvapaikkaan, joka perustettiin vuonna 1993. Kissojen orpokotia ylläpitävät vapaaehtoiset gattaret eli ”kissa-naiset”. Kissanaiset pelastavat kissoja ja ruokkivat niitä. Sairaat kissat hoidetaan terveiksi. Naiset etsivät kissoille myös uusia koteja. Hoitolan kissojen määrä vaihtelee 250 ja 500 välillä. Se on pieni määrä verrattuna katukissojen määrään. Roomassa on arviolta 180 000 - 300 000 katukissaa. Kissanaiset myös kuohivat ja leikkaavat niitä. Vuonna 2004 leikattiin 1600 katukissaa.
Kun meidän kotimaiset kovasydämemme hylkäävät kesäkissansa kesän lopulla, heittävät roomalaiset kissansa kadulle kun elokuun lomakuukausi koittaa.
Joulukuussa 2005 kävin tutustumassa kissojen turvapaikkaan. Yksi kissanaisista näytti kaunista ruskeaa kissaa, joka oli juuri tuotu. Omistaja oli pitänyt kissaa vuoden ja tuonut sen orpokotiin, kun vaihtoi asuntoa. ’Kohtelevat näitä kuin eläimiä’ kissanainen tuhahti.
Slovakialainen vieraani Ingrid kertoi kissanaisille, että slovakialaiset ostavat lapsilleen koiria joululahjaksi. Kun he kyllästyvät, he ajavat maaseudulle ja heittävät koiran autosta ulos maantielle. Maantieltä löytyi alunperin nykyinen Goody koiranikin, jonka kävin hakemassa Tallinnasta PETS-nimiseltä eläinsuojelujärjestöltä.
Myös kissojen turvakoti koki kovia Roomassa. Sillä oli jatkuva rahapula. Kerran sinne myös murtauduttiin ja sairaat kissat vapautettiin häkeistään. Kissanaisen mukaan jopa kissat järkyttyivät tapahtuneesta.
Ohjaaja Michael Hunt teki filmin Rooman kissoista ja niiden hoitajista. Hän kuvasi myös kissanaisia, jotka ruokkivat kissoja kärryistään. Filmikasettia saa ostaa kissojen turvapaikasta.
Asuintaloani vastapäätä oli ennen kirkko. Se oli muutettu lääkeyhtiöksi. Siellä työskentelevä nainen toi joka aamu katukissalle ruokaa. Aamulla se odotteli ruokkijaansa ja näytti tunnistavan naisen pienen punaisen auton. Myös työpaikassani majaili muutama kissa. Yhdellä oli tapana olla aamuisin pääoven edessä. Se toikkaroi ovesta sisään ja ulos, sateen suojaan tai hellettä pakoon. Joku näytti sitäkin ruokkivan. Kissojen syöttämnen on Roomassa tavallista. Kissat ovat yksi Rooman tunnusmerkeistä, joille omistetaan kokonaisia kalentereita turistien ostettaviksi.
Kissoilla on Italiassa pitkä historia. Muinaisessa Roomassa kissoja pidettiin pyhinä. Kissa-jumala Bastetia palvottiin äitijumalana jo Egyptissä 5000 vuotta sitten. Tämä hedelmällisyyden symboli muumioitiin ikuisuuteen siirtyneiden kuolleiden seuraksi. Eikä se ole ihme, sillä kissat suojelivat ihmisille elintärkeätä viljaa ja muuuta ruokaa jyrsijöiltä. Egyptistä palvonta siirtyi muinaiseen Roomaan. Egyptillä ja Rooman valtakunnalla oli vankat yhteydet. Egypti oli yhdessä vaiheessa Rooman valtakunnan alaisuudessa.
Italialaisen kansanuskon mukaan taas ihmisen sielu siirtyy kissaan. Nämä uskomukset eivät kuitenkaan kannatelleet Rooman kissojen kohtaloita. Kissoja jätettiin heitteille siinä kuin koiriakin.
Largo di Torre Argentinan aukiolla on aidalla suojattu usean metrin syvyydessä olevat muinaisen temppelin jäännökset (katso kuva yllä). Kun katsoo reunalta alas, näkee myös kymmeniä kissoja. Alueen toisessa laidassa menee raput alas kissojen turvapaikkaan, joka perustettiin vuonna 1993. Kissojen orpokotia ylläpitävät vapaaehtoiset gattaret eli ”kissa-naiset”. Kissanaiset pelastavat kissoja ja ruokkivat niitä. Sairaat kissat hoidetaan terveiksi. Naiset etsivät kissoille myös uusia koteja. Hoitolan kissojen määrä vaihtelee 250 ja 500 välillä. Se on pieni määrä verrattuna katukissojen määrään. Roomassa on arviolta 180 000 - 300 000 katukissaa. Kissanaiset myös kuohivat ja leikkaavat niitä. Vuonna 2004 leikattiin 1600 katukissaa.
Kun meidän kotimaiset kovasydämemme hylkäävät kesäkissansa kesän lopulla, heittävät roomalaiset kissansa kadulle kun elokuun lomakuukausi koittaa.
Joulukuussa 2005 kävin tutustumassa kissojen turvapaikkaan. Yksi kissanaisista näytti kaunista ruskeaa kissaa, joka oli juuri tuotu. Omistaja oli pitänyt kissaa vuoden ja tuonut sen orpokotiin, kun vaihtoi asuntoa. ’Kohtelevat näitä kuin eläimiä’ kissanainen tuhahti.
Slovakialainen vieraani Ingrid kertoi kissanaisille, että slovakialaiset ostavat lapsilleen koiria joululahjaksi. Kun he kyllästyvät, he ajavat maaseudulle ja heittävät koiran autosta ulos maantielle. Maantieltä löytyi alunperin nykyinen Goody koiranikin, jonka kävin hakemassa Tallinnasta PETS-nimiseltä eläinsuojelujärjestöltä.
Myös kissojen turvakoti koki kovia Roomassa. Sillä oli jatkuva rahapula. Kerran sinne myös murtauduttiin ja sairaat kissat vapautettiin häkeistään. Kissanaisen mukaan jopa kissat järkyttyivät tapahtuneesta.
Ohjaaja Michael Hunt teki filmin Rooman kissoista ja niiden hoitajista. Hän kuvasi myös kissanaisia, jotka ruokkivat kissoja kärryistään. Filmikasettia saa ostaa kissojen turvapaikasta.
Saturday, September 18, 2010
Berlusconin äiti24
Koiran elämää
Muutettuani uuteen asuntooni, oli aika hakea koira Suomesta. New Delhin kadulta ottamani Bella-koira pääsi nimensä mukaiseen maahan. Bella sai europassin ja sirun kaulaansa.
Lentokentällä se kieltäytyi menemästä kuljetuslaatikkoon. Sillä oli huonoja kokemuksia koppikyydistä, etenkin Intiasta Manilaan, jolloin kyyti oli mennyt pitkäksi. Viidentoista minuutin taistelun jälkeen saimme sen lopulta laatikkoonsa.
Italia oli Bellan neljäs maa. Uusi maa ei sitä innostanut. Koirat ovat synnynnäisiä konservatiiveja. Ne pitävät rutiineista. Se saa ne tuntemaan olonsa turvalliseksi. Bella oli kolmannen kerran revitty juuriltaan. Se korkeintaan sieti Italiaa. Ei edes kadulla kohtaamamme uroskaima Bello saanut sitä muihin ajatuksiin. Bella esitteli Bellolle koko hammaskalustonsa vihjeeksi kunnioittavan välimatkan tarpeellisuudesta. Bellon isäntä katsoi minua epäröivästi.
Päivittäin seurasin, miten italialaiset koiranomistajat käsittelivät koiriaan. Kokonaan oma lukunsa olivat kaduilla asuvat huumeidenkäyttäjät ja heidän koiransa. Myöhemmin sain kuulla, että heille oli annettu koira, koska uskottiin, että koirasta huolehtiminen pitäisi heitä paremmin kiinni elämänsyrjästä. Hyvin he koiria kohtelivatkin ja koirat olivat enimmäkseen hyväkuntoisen näköisiä.
Moni muu taas kiskoi kaduilla koiraansa. Ei antanut sen rauhassa tehdä tarpeitaan. Jos se teki ne kadulle, kukaan ei korjannut jätöksiä.
En nähnyt koskaan koiraa kiitettävän. Sen sijaan näin kyllä koiran menevän isännän kanssa korttelimme pikkuiseen ruokakauppaan. Kaikki tunsivat mopen ja kaupan väki antoi sille herkkupaloja. Tulin siihen tulokseen, että suhde koiriin oli ambivalentti. Rooma olikin kuulu kissoistaan. Ehkä niihin suhtauduttiin myönteisemmin.
Muutettuani uuteen asuntooni, oli aika hakea koira Suomesta. New Delhin kadulta ottamani Bella-koira pääsi nimensä mukaiseen maahan. Bella sai europassin ja sirun kaulaansa.
Lentokentällä se kieltäytyi menemästä kuljetuslaatikkoon. Sillä oli huonoja kokemuksia koppikyydistä, etenkin Intiasta Manilaan, jolloin kyyti oli mennyt pitkäksi. Viidentoista minuutin taistelun jälkeen saimme sen lopulta laatikkoonsa.
Italia oli Bellan neljäs maa. Uusi maa ei sitä innostanut. Koirat ovat synnynnäisiä konservatiiveja. Ne pitävät rutiineista. Se saa ne tuntemaan olonsa turvalliseksi. Bella oli kolmannen kerran revitty juuriltaan. Se korkeintaan sieti Italiaa. Ei edes kadulla kohtaamamme uroskaima Bello saanut sitä muihin ajatuksiin. Bella esitteli Bellolle koko hammaskalustonsa vihjeeksi kunnioittavan välimatkan tarpeellisuudesta. Bellon isäntä katsoi minua epäröivästi.
Päivittäin seurasin, miten italialaiset koiranomistajat käsittelivät koiriaan. Kokonaan oma lukunsa olivat kaduilla asuvat huumeidenkäyttäjät ja heidän koiransa. Myöhemmin sain kuulla, että heille oli annettu koira, koska uskottiin, että koirasta huolehtiminen pitäisi heitä paremmin kiinni elämänsyrjästä. Hyvin he koiria kohtelivatkin ja koirat olivat enimmäkseen hyväkuntoisen näköisiä.
Moni muu taas kiskoi kaduilla koiraansa. Ei antanut sen rauhassa tehdä tarpeitaan. Jos se teki ne kadulle, kukaan ei korjannut jätöksiä.
En nähnyt koskaan koiraa kiitettävän. Sen sijaan näin kyllä koiran menevän isännän kanssa korttelimme pikkuiseen ruokakauppaan. Kaikki tunsivat mopen ja kaupan väki antoi sille herkkupaloja. Tulin siihen tulokseen, että suhde koiriin oli ambivalentti. Rooma olikin kuulu kissoistaan. Ehkä niihin suhtauduttiin myönteisemmin.
Berlusconin äiti23
Maia tulee kaupunkiin
Tulin Roomaan oikeaan vuodenaikaan. Kevät tuli nopeasti. Puut puhkesivat kukkimaan: ensin keltaisina, sitten valkoisina, vaaleanpunaisina ja punaisen muissa sävyissä. Vuonna 1945 myös Kyllikki Hiisku vieraillessaan Roomassa jakoi Rooman kevään eri vaiheisiin kukkivien puiden mukaan.
Keväällä myös espanjalaiset portaat saivat kukkakuorrutuksen, kun roomalainen jumalatar Maia tuli kaupunkiin, koristaen Rooman kukillaan. Hän oli antanut myös nimensä maggio toukokuulle sekä maiale lemmikilleen sialle.
Tulin Roomaan oikeaan vuodenaikaan. Kevät tuli nopeasti. Puut puhkesivat kukkimaan: ensin keltaisina, sitten valkoisina, vaaleanpunaisina ja punaisen muissa sävyissä. Vuonna 1945 myös Kyllikki Hiisku vieraillessaan Roomassa jakoi Rooman kevään eri vaiheisiin kukkivien puiden mukaan.
Keväällä myös espanjalaiset portaat saivat kukkakuorrutuksen, kun roomalainen jumalatar Maia tuli kaupunkiin, koristaen Rooman kukillaan. Hän oli antanut myös nimensä maggio toukokuulle sekä maiale lemmikilleen sialle.
Friday, September 17, 2010
Berlusconin äiti22
Afrikka alkaa Italiasta
Italiassa käytetään vielä shekkejä ja laskut maksetaan postikonttoriin. Automaattilaskutus on kuitenkin hiljalleen yleistymässä.
Kuumana heinäkuun päivänä olin matkalla postiin maksamaan sähkölaskuani. Ihmettelin, kun kymmenet ihmiset parveilivat kadulla postin ulkopuolella. Eivätkö he mahtuneet postiin, mietin.
Jonottajia oli paljon. Se kävi ilmi vuoronumerostani, joka oli 179. Menossa oli numero 111. Sisällä postissa oli kuitenkin tilaa, jopa tyhjiä istuinpaikkoja.
Asiakkaat olivat karanneet ulos, sillä sisällä postissa oli kuumempi kuin ulkona. Postissa oli neljä ilmastointilaitetta, mutta ne kaikki olivat virkailijoiden puolella. Tila virkailijoiden ja asiakkaiden välillä oli erotettu pleksilasi seinällä. Asiakkaiden puolella ei ollut ilmastointia, mikä selitti kuumuuden. Ihmiset eivät kuitenkaan valittaneet, vaan tyynesti odottivat vuoroaan. Miten se oli mahdollista tempperamenttisten italialaisten maassa?
Jonotin puolitoista tuntia ja kadulla kuten muutkin. Kello 14 posti menisi kiinni. Kello 12.45 lopetettiin vuoronumeroiden jakelu. Uusia asiakkaita pyydettiin tulemaan seuraavana päivänä. Taaskaan ei kukaan hiiltynyt.
Myöhemmin ymmärsin, että italialaisten asiakkaiden yllättävän alistunut käyttäytyminen johtui heidän asennoitumisestaan byrokratiaan. Palveluyhteiskunta käsitettä ei ole, vaan edelleen vallitsee alamaisuuskulttuuri.
Tietenkin Italiassa esiintyy myös systeeminvastaisuutta. Väitetään, ettei Italiassa toisaalta kunnioiteta mitään auktoriteettia vastaansanomattoman ehdottomasti. Sääntöjä kunnioittavan julkisen käyttäytymisen takana kulkee - kuin kuiskauksena - epävirallinen järjestelmä eli sottovoce. Kansalaisyhteiskunta-aloitteiden ja instituutioiden muuttamisen sijasta byrokratian haasteisiin vastataan yleensä sumplimalla asioita välikäsien kautta. Uskotaan myös, että kaikkiin sääntöihin on vaikutettava tilanteen ja tarpeen mukaan ” luovasti”.
Kun päivittelin työtovereilleni italialaisia kummallisuuksia, he virnuilivat ja sanoivat: ’Etkö tiedä, että Afrikka alkaa Italiasta!’ Toiset heistä sanoivat, että Italia on kuin kehitysmaa. Mutta ei se ollut Afrikka, eikä se ollut kehitysmaakaan.
Italiassa käytetään vielä shekkejä ja laskut maksetaan postikonttoriin. Automaattilaskutus on kuitenkin hiljalleen yleistymässä.
Kuumana heinäkuun päivänä olin matkalla postiin maksamaan sähkölaskuani. Ihmettelin, kun kymmenet ihmiset parveilivat kadulla postin ulkopuolella. Eivätkö he mahtuneet postiin, mietin.
Jonottajia oli paljon. Se kävi ilmi vuoronumerostani, joka oli 179. Menossa oli numero 111. Sisällä postissa oli kuitenkin tilaa, jopa tyhjiä istuinpaikkoja.
Asiakkaat olivat karanneet ulos, sillä sisällä postissa oli kuumempi kuin ulkona. Postissa oli neljä ilmastointilaitetta, mutta ne kaikki olivat virkailijoiden puolella. Tila virkailijoiden ja asiakkaiden välillä oli erotettu pleksilasi seinällä. Asiakkaiden puolella ei ollut ilmastointia, mikä selitti kuumuuden. Ihmiset eivät kuitenkaan valittaneet, vaan tyynesti odottivat vuoroaan. Miten se oli mahdollista tempperamenttisten italialaisten maassa?
Jonotin puolitoista tuntia ja kadulla kuten muutkin. Kello 14 posti menisi kiinni. Kello 12.45 lopetettiin vuoronumeroiden jakelu. Uusia asiakkaita pyydettiin tulemaan seuraavana päivänä. Taaskaan ei kukaan hiiltynyt.
Myöhemmin ymmärsin, että italialaisten asiakkaiden yllättävän alistunut käyttäytyminen johtui heidän asennoitumisestaan byrokratiaan. Palveluyhteiskunta käsitettä ei ole, vaan edelleen vallitsee alamaisuuskulttuuri.
Tietenkin Italiassa esiintyy myös systeeminvastaisuutta. Väitetään, ettei Italiassa toisaalta kunnioiteta mitään auktoriteettia vastaansanomattoman ehdottomasti. Sääntöjä kunnioittavan julkisen käyttäytymisen takana kulkee - kuin kuiskauksena - epävirallinen järjestelmä eli sottovoce. Kansalaisyhteiskunta-aloitteiden ja instituutioiden muuttamisen sijasta byrokratian haasteisiin vastataan yleensä sumplimalla asioita välikäsien kautta. Uskotaan myös, että kaikkiin sääntöihin on vaikutettava tilanteen ja tarpeen mukaan ” luovasti”.
Kun päivittelin työtovereilleni italialaisia kummallisuuksia, he virnuilivat ja sanoivat: ’Etkö tiedä, että Afrikka alkaa Italiasta!’ Toiset heistä sanoivat, että Italia on kuin kehitysmaa. Mutta ei se ollut Afrikka, eikä se ollut kehitysmaakaan.
Thursday, September 16, 2010
Berlusconin äiti21
Arkiavuttomuutta ja vilpillisiä laskuja
Alussa maahanmuuttaja kamppailee muille itsestään selvien arkiasioiden kanssa. Arkiavuttomuutta on kestettävä, samalla kun oppii uutta. Arkipäivän taituruuteen kuuluu tietää, mistä saa tulitikkuja (vain tupakkakaupasta), mistä saa postimerkkejä (tupakkakaupasta), mistä saa metrolippuja (tupakkakaupasta, joistakin lehtikioskeista ja metroasemien lippuautomaateista). Mihin ja miten metrolippu, joka käy myös busseissa, on työnnettävä. Mitä tehdään kun leimauskone ei toimi (kirjoitat itse lippuun kynällä ajan jolloin tulit kulkuneuvoon).
Jos toivoo ystävällistä palvelua, Italiassa on aina tervehdittävä ja hyvästeltävä kauppiasta ja toimistovirkailijaa. Juhlapyhinä on hyvä esittää kauden toivotukset. Eivät nämä neuvotkaan sataprosenttisesti takaa aulista palvelua, mutta selvästi auttavat. Hymykin auttaa.
Roomalaisilla on tyly maine. Se pitää osittain paikkansa, mutta ei ole koko totuus. Aika ajoin kohtasin yllättävää ystävällisyyttä. Yhtenä päivänä olin unohtanut sateenvarjon kotiin ja satoi kaatamalla. Bussipysäkillä ei ollut katosta ja olin onnettomana sateen armoilla. Juuri silloin nuori nainen pyysi minua pienen sateenvarjonsa alle. Kiitollisena otin kutsun vastaan. Viisitoista minuuttia värjöttelimme saman varjon alla, kunnes bussi tuli.
Vilpilliset laskut ovat tavallisia, etenkin ravintoloissa. Ei pidä arkailla niistä huomauttamista. Proppujaan ei tule polttaa. Laskun voi palauttaa tarjoilijalle kohteliaasti, mutta päättäväisesti. Niin hänkin tekee. Laskua palauttaessa hän vain kohauttaa olkapäitään ja sanoo ho sbagliato eli tein virheen.
Lasku (scontrino) tulee myös olla asiakkaalla, sillä jos verotarkastaja sattuu paikalle, kun olet lähdössä eikä sinulla ole esittää laskua, joudut vastuuseen. Asiakas maksaa sakot, ei kauppias tai ravintoloitsija. Samaa pätee afrikkalaisiin, jotka myyvät toreilla laukkuväärennöksiä. Jos poliisi sattuu tulemaan paikalle, kun olet ostanut väärennöksen, sinä joudut vastuuseen, ei myyjä. Sakko voi olla satoja euroja, jopa pari tuhatta euroa.
Parasta palvelua saa vasta kun syntyy vakituinen palvelusuhde. Hyvästä ruokapaikasta kannattaa tästäkin syystä pitää kiinni. Lihakaupassakin minut noteerattiin vasta kun aloin käydä kaupassa useammin. Meistä tuli kauppiaan kanssa ”yhteistyökumppanit” ja aloimme yhdessä metsästää parhaita paloja ja kauden herkkuja.
Italiassa hyvään elämään ei kuulu jatkuva uusien asioiden perässä juokseminen, vaan hyvistä kokemuksista kiinnipitäminen.
Alussa maahanmuuttaja kamppailee muille itsestään selvien arkiasioiden kanssa. Arkiavuttomuutta on kestettävä, samalla kun oppii uutta. Arkipäivän taituruuteen kuuluu tietää, mistä saa tulitikkuja (vain tupakkakaupasta), mistä saa postimerkkejä (tupakkakaupasta), mistä saa metrolippuja (tupakkakaupasta, joistakin lehtikioskeista ja metroasemien lippuautomaateista). Mihin ja miten metrolippu, joka käy myös busseissa, on työnnettävä. Mitä tehdään kun leimauskone ei toimi (kirjoitat itse lippuun kynällä ajan jolloin tulit kulkuneuvoon).
Jos toivoo ystävällistä palvelua, Italiassa on aina tervehdittävä ja hyvästeltävä kauppiasta ja toimistovirkailijaa. Juhlapyhinä on hyvä esittää kauden toivotukset. Eivät nämä neuvotkaan sataprosenttisesti takaa aulista palvelua, mutta selvästi auttavat. Hymykin auttaa.
Roomalaisilla on tyly maine. Se pitää osittain paikkansa, mutta ei ole koko totuus. Aika ajoin kohtasin yllättävää ystävällisyyttä. Yhtenä päivänä olin unohtanut sateenvarjon kotiin ja satoi kaatamalla. Bussipysäkillä ei ollut katosta ja olin onnettomana sateen armoilla. Juuri silloin nuori nainen pyysi minua pienen sateenvarjonsa alle. Kiitollisena otin kutsun vastaan. Viisitoista minuuttia värjöttelimme saman varjon alla, kunnes bussi tuli.
Vilpilliset laskut ovat tavallisia, etenkin ravintoloissa. Ei pidä arkailla niistä huomauttamista. Proppujaan ei tule polttaa. Laskun voi palauttaa tarjoilijalle kohteliaasti, mutta päättäväisesti. Niin hänkin tekee. Laskua palauttaessa hän vain kohauttaa olkapäitään ja sanoo ho sbagliato eli tein virheen.
Lasku (scontrino) tulee myös olla asiakkaalla, sillä jos verotarkastaja sattuu paikalle, kun olet lähdössä eikä sinulla ole esittää laskua, joudut vastuuseen. Asiakas maksaa sakot, ei kauppias tai ravintoloitsija. Samaa pätee afrikkalaisiin, jotka myyvät toreilla laukkuväärennöksiä. Jos poliisi sattuu tulemaan paikalle, kun olet ostanut väärennöksen, sinä joudut vastuuseen, ei myyjä. Sakko voi olla satoja euroja, jopa pari tuhatta euroa.
Parasta palvelua saa vasta kun syntyy vakituinen palvelusuhde. Hyvästä ruokapaikasta kannattaa tästäkin syystä pitää kiinni. Lihakaupassakin minut noteerattiin vasta kun aloin käydä kaupassa useammin. Meistä tuli kauppiaan kanssa ”yhteistyökumppanit” ja aloimme yhdessä metsästää parhaita paloja ja kauden herkkuja.
Italiassa hyvään elämään ei kuulu jatkuva uusien asioiden perässä juokseminen, vaan hyvistä kokemuksista kiinnipitäminen.
Wednesday, September 15, 2010
Berlusconin äiti20
Liikennekin on kulttuuria
Kävelymatka töihin oli kulttuurin oppitunti sekin. Yhä useammin Suomessakin ollaan piittaamatta suojateistä. Italiassa se on tuiki tavallista. Jalankulkijan on oltava erityisen varovainen ylittäessään suojatietä. Heti kun vihreä valo syttyy, autot kiihdyttävät sivulta suoraan suojatielle. Jalankulkijan oikeuksista ei piitata. Eikä punainen valo hillitse moottoripyöriä ja vespojakaan.
Työtoverini naureskelivat valituksilleni ja sanoivat, että Italiassa punainen liikennevalo on vain suositus. Beppe Severgninin mukaan liikenteen punainen valo on Italiassa filosofinen kysymys. Se laukaisee pohtimaan: Minkähän sävyn punaisesta on kyse? Mitähän se käytännössä merkitsee? Sääntöjä on aina tulkittava.
Sivulta kaahaavien autojen lisäksi, oli puikkelehdittava suojateille pysäköityjen autojen välistä. Meno male! Mitäpä siitä, kuten roomalaiset tapasivat sanoa. Kuulin tapauksesta, jossa yhtenä aamuna mies pysäytti autonsa keskelle kapeaa katua, pani hätävilkut päälle ja ryhtyi juttelemaan toisen miehen kanssa. Hänen takanaan oli kymmenien metrien autojono.
Kävellessä näin myös kummallisia näkyjä. Eräs pakettiauton kuljettaja luki lehteä ajaessaan.
Roomassa pistäytyvä sisarenpoikani ihmetteli outoa neuvoani ylittää suojatie asuntoni lähellä vasta punaisen valon sytyttyä. Poika katsoi minua epäluuloisesti. Selitin, että on turvallisinta ylittää katu silloin, kun autot olivat punaisella menneet ohi, eikä vihreillä valoilla sivusta ajavat autot vielä tunkeneet suojatielle.
Opin myös, että taksiautoilijat saattoivat suuttua jos yritit kiinnittää turvavyön. Eräskin huomautti minulle närkästyneenä, että hänen ajotaitonsa on erittäin hyvä. Monet autot olivat myös varsin kolhuisia. Opin myös, että kolhut ovat sulkia italialaisen autoilijan borsalinossa. Ne kertovat ajokokemuksesta!
Kävelymatka töihin oli kulttuurin oppitunti sekin. Yhä useammin Suomessakin ollaan piittaamatta suojateistä. Italiassa se on tuiki tavallista. Jalankulkijan on oltava erityisen varovainen ylittäessään suojatietä. Heti kun vihreä valo syttyy, autot kiihdyttävät sivulta suoraan suojatielle. Jalankulkijan oikeuksista ei piitata. Eikä punainen valo hillitse moottoripyöriä ja vespojakaan.
Työtoverini naureskelivat valituksilleni ja sanoivat, että Italiassa punainen liikennevalo on vain suositus. Beppe Severgninin mukaan liikenteen punainen valo on Italiassa filosofinen kysymys. Se laukaisee pohtimaan: Minkähän sävyn punaisesta on kyse? Mitähän se käytännössä merkitsee? Sääntöjä on aina tulkittava.
Sivulta kaahaavien autojen lisäksi, oli puikkelehdittava suojateille pysäköityjen autojen välistä. Meno male! Mitäpä siitä, kuten roomalaiset tapasivat sanoa. Kuulin tapauksesta, jossa yhtenä aamuna mies pysäytti autonsa keskelle kapeaa katua, pani hätävilkut päälle ja ryhtyi juttelemaan toisen miehen kanssa. Hänen takanaan oli kymmenien metrien autojono.
Kävellessä näin myös kummallisia näkyjä. Eräs pakettiauton kuljettaja luki lehteä ajaessaan.
Roomassa pistäytyvä sisarenpoikani ihmetteli outoa neuvoani ylittää suojatie asuntoni lähellä vasta punaisen valon sytyttyä. Poika katsoi minua epäluuloisesti. Selitin, että on turvallisinta ylittää katu silloin, kun autot olivat punaisella menneet ohi, eikä vihreillä valoilla sivusta ajavat autot vielä tunkeneet suojatielle.
Opin myös, että taksiautoilijat saattoivat suuttua jos yritit kiinnittää turvavyön. Eräskin huomautti minulle närkästyneenä, että hänen ajotaitonsa on erittäin hyvä. Monet autot olivat myös varsin kolhuisia. Opin myös, että kolhut ovat sulkia italialaisen autoilijan borsalinossa. Ne kertovat ajokokemuksesta!
Berlusconin äiti19
Autot lisääntyvät lapsia nopeammin
Taksijärjestelmäkään ei ole Roomassa vailla ongelmia. Takseja on liian vähän suhteessa Rooman asukasmäärään. Kun sataa tai on liikennelakko, on mahdotonta saada taksia. Myöhästyin kerran tunnilla IFAD:in presidentin illalliselta, jonka "päätähtenä" oli BBC:n kuuluttaja Mishail Husain. Hänet oli kutsuttu johtamaan korkea-arvoista innovaatiopaneelia järjestön vuosikokouksessa. Myös juhlapyhinä ja aattoiltoina kiemurteli pitkä asiakkaiden jono rautatieasema Terminin edessä.
Italiassa on asukkaisiin nähden vähiten takseja maailmassa. Taksilupia ei anneta tarpeeksi. Vuonna 2006 kun Prodin uusi hallitus yritti lisätä taksilupien määrää, taksit lakkoilivat koko kesän. Heinäkuussa noin 4000 taksiautoilijaa jumittui Piazza Venezian eteen vastalauseena uuden liikenneministerin Pier Luigi Bersanin hankkeelle lisätä lupia. Samanlaisia mielenosoituksia järjestettiin Torinossa, Milanossa, Genovassa ja Napolissa.
Italialaiset ystäväni syyttivät myös Italian autoteollisuutta. Heidän mukaansa Fiat ja muut autonvalmistajat käyttivät valtaa kaupungin päättävissä elimissä. Ne torpedoivat julkisen liikenteen parannusyritykset. Ne lobbasivat omien etujensa puolesta, vastustaen kaikkea, joka ei edistänyt autojen myyntiä. Sen puolesta puhuivat myös luvut.
Italiassa oli 90-luvun lopussa Euroopan suurin autokanta: 72 autoa jokaista sataa asukasta kohti. Autot lisääntyivät ihmisiä nopeammin. Kun Italiassa syntyi 45,569 vauvaa tammikuussa 2005, rekisteröitiin samaan aikaan 212,568 autoa.
Taksijärjestelmäkään ei ole Roomassa vailla ongelmia. Takseja on liian vähän suhteessa Rooman asukasmäärään. Kun sataa tai on liikennelakko, on mahdotonta saada taksia. Myöhästyin kerran tunnilla IFAD:in presidentin illalliselta, jonka "päätähtenä" oli BBC:n kuuluttaja Mishail Husain. Hänet oli kutsuttu johtamaan korkea-arvoista innovaatiopaneelia järjestön vuosikokouksessa. Myös juhlapyhinä ja aattoiltoina kiemurteli pitkä asiakkaiden jono rautatieasema Terminin edessä.
Italiassa on asukkaisiin nähden vähiten takseja maailmassa. Taksilupia ei anneta tarpeeksi. Vuonna 2006 kun Prodin uusi hallitus yritti lisätä taksilupien määrää, taksit lakkoilivat koko kesän. Heinäkuussa noin 4000 taksiautoilijaa jumittui Piazza Venezian eteen vastalauseena uuden liikenneministerin Pier Luigi Bersanin hankkeelle lisätä lupia. Samanlaisia mielenosoituksia järjestettiin Torinossa, Milanossa, Genovassa ja Napolissa.
Italialaiset ystäväni syyttivät myös Italian autoteollisuutta. Heidän mukaansa Fiat ja muut autonvalmistajat käyttivät valtaa kaupungin päättävissä elimissä. Ne torpedoivat julkisen liikenteen parannusyritykset. Ne lobbasivat omien etujensa puolesta, vastustaen kaikkea, joka ei edistänyt autojen myyntiä. Sen puolesta puhuivat myös luvut.
Italiassa oli 90-luvun lopussa Euroopan suurin autokanta: 72 autoa jokaista sataa asukasta kohti. Autot lisääntyivät ihmisiä nopeammin. Kun Italiassa syntyi 45,569 vauvaa tammikuussa 2005, rekisteröitiin samaan aikaan 212,568 autoa.
Tuesday, September 14, 2010
Berlusconin äiti18
Hikistä menoa ja tärinää
Roomassa kerrottiin totena seuraavaa tarinaa. Fiumicinon kentällä lentokone jonotti lähtövuoroaan. Stuertti kuulutti: ’Tervetuloa Lufthansan vuorolle Frankfurtiin. Tehkää olonne oikein mukavaksi ja nojatkaa rennosti taaksepäin. Voin vakuuttaa teille, että pahin osa matkustamisestanne on jo ohi.’
Halusin vähentää lentokenttäkuljetukseni stressikerrointa. Parin taksihuijarin jälkeen olin kypsä etsimäään muita vaihtoehtoja. Monet työtoverini käyttivät tilausautoja. Niiden etuna oli kiinteät ja kohtuulliset hinnat.
Meno niissäkin oli samaa vauhtiluokkaa eivätkä mitkään maanittelut hillinneet kuljettajia. Heinäkuun pahimpien helteiden aikana autoissa ei useinkaan ollut mainostettua ilmastointia. Yhdessä autossa ei voinut aukaista edes ikkunoita. Jostakin syystä ne oli teipattu kiinni. Juuri silloin liikenne tökki ja matka lentokentältä kotiin kesti hikisen tunnin.
Palvelukulttuurin älyttömyyttä, mutta italialaisen kulttuurin voimaperäisyyttä, osoitti sekin, että monet lentokenttäkuljetusfirmoista olivat lomalla koko elokuun. Juuri silloin, kun Keski-Euroopan lomista johtuen, Roomassa oli vilkkain turistisesonki. Se oli tietenkin myös Roomassa lomakuukausi.
Nykyään Roomassa käydessäni käytän lentokentän Leonardo Express junaa, joka on kätevä ja kohtuuhintainen.
Asuin kävelymatkan päässä työpaikaltani. Se oli etu. Oli siinäkin omat vaivansa.
Vältin julkisten liikennevälineiden hankaluudet. Vanhat metrojunat ovat ilman ilmastointia ja kesällä tukalan kuumia. Ruuhka-aikoina ne ovat tupaten täynnä. Ne ovat myös likaisia ja graffitien peitossa. Ikkunoista ei aina edes näe ulos.
Bussiverkosto taas on kattava, mutta bussien jousitusvammat yhdessä kuoppaisten teiden kanssa koettelevat selän jokaista nikamaa ja nuijivat mahtavan päänsäryn.
Julkista liikennettä vaivasivat myös pistelakkoepidemiat. Lakoilla oli erikoiset pelisäännöt. Ihmiset päästettiin ensin töihin ja sitten lakkoiltiin. Töistä päästettiin kotiin ja lopun iltaa ja yötä lakkoiltiin.
Roomassa kerrottiin totena seuraavaa tarinaa. Fiumicinon kentällä lentokone jonotti lähtövuoroaan. Stuertti kuulutti: ’Tervetuloa Lufthansan vuorolle Frankfurtiin. Tehkää olonne oikein mukavaksi ja nojatkaa rennosti taaksepäin. Voin vakuuttaa teille, että pahin osa matkustamisestanne on jo ohi.’
Halusin vähentää lentokenttäkuljetukseni stressikerrointa. Parin taksihuijarin jälkeen olin kypsä etsimäään muita vaihtoehtoja. Monet työtoverini käyttivät tilausautoja. Niiden etuna oli kiinteät ja kohtuulliset hinnat.
Meno niissäkin oli samaa vauhtiluokkaa eivätkä mitkään maanittelut hillinneet kuljettajia. Heinäkuun pahimpien helteiden aikana autoissa ei useinkaan ollut mainostettua ilmastointia. Yhdessä autossa ei voinut aukaista edes ikkunoita. Jostakin syystä ne oli teipattu kiinni. Juuri silloin liikenne tökki ja matka lentokentältä kotiin kesti hikisen tunnin.
Palvelukulttuurin älyttömyyttä, mutta italialaisen kulttuurin voimaperäisyyttä, osoitti sekin, että monet lentokenttäkuljetusfirmoista olivat lomalla koko elokuun. Juuri silloin, kun Keski-Euroopan lomista johtuen, Roomassa oli vilkkain turistisesonki. Se oli tietenkin myös Roomassa lomakuukausi.
Nykyään Roomassa käydessäni käytän lentokentän Leonardo Express junaa, joka on kätevä ja kohtuuhintainen.
Asuin kävelymatkan päässä työpaikaltani. Se oli etu. Oli siinäkin omat vaivansa.
Vältin julkisten liikennevälineiden hankaluudet. Vanhat metrojunat ovat ilman ilmastointia ja kesällä tukalan kuumia. Ruuhka-aikoina ne ovat tupaten täynnä. Ne ovat myös likaisia ja graffitien peitossa. Ikkunoista ei aina edes näe ulos.
Bussiverkosto taas on kattava, mutta bussien jousitusvammat yhdessä kuoppaisten teiden kanssa koettelevat selän jokaista nikamaa ja nuijivat mahtavan päänsäryn.
Julkista liikennettä vaivasivat myös pistelakkoepidemiat. Lakoilla oli erikoiset pelisäännöt. Ihmiset päästettiin ensin töihin ja sitten lakkoiltiin. Töistä päästettiin kotiin ja lopun iltaa ja yötä lakkoiltiin.
Monday, September 13, 2010
Berlusconin äiti17
Ennenkin paleltiin
Lämmitys oli ongelma myös antiikin Roomassa. Lämmitysjärjestelmiä ei ollut. Lämpimänä pysyttiin kuumien hiilien avulla. Rooman valtakunta oli kuitenkin rakentanut vesijohtoverkoston, joka on säilynyt näihin päiviin asti. Se jopa tuli sisälle taloihin, tosin vain joihinkin yläluokan asuttamiin alakerran asuntoihin. Kunnollinen valaistus myös puuttui.
1800- ja 1900-luvulla erehtyivät monet taiteilijat - suomalaiset mukaan lukien - hakemaan Rooman talvesta lämpöä ja aurinkoa. Auringon sijasta jatkuva sade teki jääkylmistä asunnoista myös kosteita. Liisa Suvikumpu toteaa kirjassaan Rooma kirjailijan kaupunki, että Rooman talvikuukausien kylmyys tuli kaikille epämiellyttävänä yllätyksenä. Jopa hotelleissa oli tuolloin kylmä. Helvi Hämäläinen kirjoittaa, että lakanat olivat kosteita ja kivilattiat jäisenkylmiä. Onerva ja Leino palelivat Roomassa vuosina 1908–09, kunnes lopulta pakenivat lämpimämpiin oloihin.
Ja vastaavasti hikoiltiin
Kesällä tilanne oli päinvastainen. Talven kosteat jääpalatsit muuttuivat helteiseksi helveteiksi. Sen huomasivat Roomassa asuneet kirjailijatkin. Kaarlo Sarkia varoitti: ”Älä ihmiskulta lähde vain Italiaan kesän ajaksi, sillä silloin sinä paahdut hengiltä."
Heinäkuussa 2005 lämpötila kieppui 44 asteessa viikon ajan. Tieto, että edelliset kesät olivat olleet pahempia, ei lohduttanut.
Kuumuuteen oli menehtynyt vuonna 2003 Italiassa 20,000 ihmistä, joista suurin osa oli vanhuksia. Se oli enemmän kuin Ranskassa, missä asiasta oli noussut suuri poliittinen häly. Kokemuksesta viisastuneina Italian, Ranskan, Portugalin ja Espanjan hallitukset perustivat hellehälytysjärjestelmän tulevien hellekriisien varalle. Tulevina kesinä vanhuksille mm. jaettaisiin stressisignaaleja lähettäviä rannekkeita.
Mikä pahinta, öisin ei voinut pitää ikkunoita eikä parvekkeen ovia auki. Turvallisuussyistä oli nukuttava ikkunaluukut kiinni. Pitkään nukuin parvekkeen ovi auki, kunnes italialaiset ystäväni huomauttivat asiasta. He pitivät sitä hullunrohkeana. Minulla oli ollut tuuria.
Kolmanteen kerrokseen pääsisi helposti. Varkaat kapusivat ruotsalaisen kollegani viidennessä kerroksessa olevaan asuntoon rännejä pitkin. Työtoverini oli sikeässä unessa. Varkaat putsasivat rahat, luottokortit ja auton avaimet. Auto otettiin ulkoa parkista mukaan. Varkaita ei koskaan tavoitettu, eikä omaisuutta saatu takaisin.
Lämmitys oli ongelma myös antiikin Roomassa. Lämmitysjärjestelmiä ei ollut. Lämpimänä pysyttiin kuumien hiilien avulla. Rooman valtakunta oli kuitenkin rakentanut vesijohtoverkoston, joka on säilynyt näihin päiviin asti. Se jopa tuli sisälle taloihin, tosin vain joihinkin yläluokan asuttamiin alakerran asuntoihin. Kunnollinen valaistus myös puuttui.
1800- ja 1900-luvulla erehtyivät monet taiteilijat - suomalaiset mukaan lukien - hakemaan Rooman talvesta lämpöä ja aurinkoa. Auringon sijasta jatkuva sade teki jääkylmistä asunnoista myös kosteita. Liisa Suvikumpu toteaa kirjassaan Rooma kirjailijan kaupunki, että Rooman talvikuukausien kylmyys tuli kaikille epämiellyttävänä yllätyksenä. Jopa hotelleissa oli tuolloin kylmä. Helvi Hämäläinen kirjoittaa, että lakanat olivat kosteita ja kivilattiat jäisenkylmiä. Onerva ja Leino palelivat Roomassa vuosina 1908–09, kunnes lopulta pakenivat lämpimämpiin oloihin.
Ja vastaavasti hikoiltiin
Kesällä tilanne oli päinvastainen. Talven kosteat jääpalatsit muuttuivat helteiseksi helveteiksi. Sen huomasivat Roomassa asuneet kirjailijatkin. Kaarlo Sarkia varoitti: ”Älä ihmiskulta lähde vain Italiaan kesän ajaksi, sillä silloin sinä paahdut hengiltä."
Heinäkuussa 2005 lämpötila kieppui 44 asteessa viikon ajan. Tieto, että edelliset kesät olivat olleet pahempia, ei lohduttanut.
Kuumuuteen oli menehtynyt vuonna 2003 Italiassa 20,000 ihmistä, joista suurin osa oli vanhuksia. Se oli enemmän kuin Ranskassa, missä asiasta oli noussut suuri poliittinen häly. Kokemuksesta viisastuneina Italian, Ranskan, Portugalin ja Espanjan hallitukset perustivat hellehälytysjärjestelmän tulevien hellekriisien varalle. Tulevina kesinä vanhuksille mm. jaettaisiin stressisignaaleja lähettäviä rannekkeita.
Mikä pahinta, öisin ei voinut pitää ikkunoita eikä parvekkeen ovia auki. Turvallisuussyistä oli nukuttava ikkunaluukut kiinni. Pitkään nukuin parvekkeen ovi auki, kunnes italialaiset ystäväni huomauttivat asiasta. He pitivät sitä hullunrohkeana. Minulla oli ollut tuuria.
Kolmanteen kerrokseen pääsisi helposti. Varkaat kapusivat ruotsalaisen kollegani viidennessä kerroksessa olevaan asuntoon rännejä pitkin. Työtoverini oli sikeässä unessa. Varkaat putsasivat rahat, luottokortit ja auton avaimet. Auto otettiin ulkoa parkista mukaan. Varkaita ei koskaan tavoitettu, eikä omaisuutta saatu takaisin.
Berlusconin äiti16
Jääkaapissa
Rooman ilmasto on suomalaisittain leuto. En ole kuitenkaan koskaan palellut yhtä paljon kuin Roomassa. Talvella patterit olivat suurimman osan aikaa kylminä. Asunto oli talvella kuin jääkaappi.
Joulu-tammikuussa lämpötila Roomassa putosi yön kylmimpinä hetkinä nollaan. Tammikuun alussa 2006 mitattiin yöllä Roomassa jo – 2 astetta. Firenzessä oli samana yönä – 9. Milanossa päästiin – 11 asteeseen.
Asunnoissa oli yksinkertaiset ja hatarat ikkunat, jotka päästivät tuulen lävitse. Nukuin kahden täkin alla flanellisessa verryttelypuvussa, villasukat jalassa ja joskus jopa myssy päässä. Jopa koira halusi täkin alle.
Ystäväni Suomessa ihastelivat marraskuun lopun lämpöä kun Roomassa oli vielä 16 astetta. Jouduin palauttamaan heidät maanpinnalle. Sanoin, että sama lämpötila on myös sisällä asunnossa.
Kylmyys tunki ihon läpi. Tuntui, että se jäi koko talveksi asumaan luihin. Nivelrikon mukiloimat sormien niveleni jäykistyivät. Kun lyhyen kotiloman aikana istuin saunan lauteilla, tunsin kuinka kylmyys alkoi hitaasti tihkua ulos. Lämmin asunto Suomessa oli myös taivas!
Asuntoja lämmitettiin Roomassa muutaman tunnin ajan aamuisin ja iltaisin marraskuusta maaliskuuhun, oli sää mikä tahansa. Tästä aikataulusta ei joustettu. Joissakin asunnoissa oli takka. Monissa oli lisänä kaasulämmitys.
Parvekkeiden kauhistukset, mustanpuhuvat kaasupöntöt tuntuivat vain odottavan lähtölaskentaa ennen kuin siirtyivät talo mukanaan maata kiertävälle radalleen. Minä en halunnut asuntoa kaasupönttöjen kanssa. Tästä ennakkoluulosta sain karsaasti maksaa.
Kaasulämmitys oli halvempaa kuin sähköllä lämmittäminen. Sähkölaskuni olivat noin pari sataa euroa kuussa talven kylmimpinä ja kesän kuumimpina kuukausina. Sähköä kuluttivat myös boilerit, veden lämmittäjät. Hanoista kun muutoin tuli vain kylmää vettä. Lämpimästä vedestä en halunnut tinkiä.
Italian sähkö on Euroopan kalleinta, sillä Italialla ei ole omaa energian tuotantoa. Sähkön hinta on 45 % korkeampi kuin Euroopan keskihinta. Sen takia käytetään paljon kaasua, joka ainakin vielä on halvempaa. Kaasu tuodaan lähinnä Venäjältä. Sähkö puolestaan johdetaan Ranskasta, Sveitsistä ja Sloveniasta.
Sähkön kulutus Italiassa oli kasvussa, etenkin yhä kuumemmiksi tulevien kesien takia. Helleaallot olivat jo johtaneet sähkönjakelun kierrättämiseen alueelta toiselle, kuten Intiassa oli tapana. Monien italialaisten muistissa oli vielä kauhukuva suuresta sähkökatkoksesta, kun myrsky katkaisi Sveitsistä tulevan voimajohdon syyskuussa 2003.
Italian niskassa olivat myös EU:n vaatimukset, joiden mukaan Italian tuli vähentää päästöjään 6.5 prosentilla vuoteen 2012 mennessä. Monet uskoivat, ettei se ollut mahdollista ilman atomivoimalaa.
Italian omasta ydinvoimasta käytiin vuonna 1987 keskustelu parlamentissa. Se ei johtanut mihinkään. Kyse ei ollut Vihreiden vastustuksesta, sillä Vihreät oli pieni puolue, jolla ei ollut tarpeeksi vaikutusvaltaa. Estradille astui sattuma. Tshernobyl räjähti juuri noihin aikoihin. Sen seurauksena kansanäänestyksessä torjuttiin atomivoimalan mahdollisuus. Vasta viime aikoina, kiristyneiden markkinoiden ja kohoavien kustannusten myötä on atomivoimalasta alettu uudestaan keskustella.
Rooman ilmasto on suomalaisittain leuto. En ole kuitenkaan koskaan palellut yhtä paljon kuin Roomassa. Talvella patterit olivat suurimman osan aikaa kylminä. Asunto oli talvella kuin jääkaappi.
Joulu-tammikuussa lämpötila Roomassa putosi yön kylmimpinä hetkinä nollaan. Tammikuun alussa 2006 mitattiin yöllä Roomassa jo – 2 astetta. Firenzessä oli samana yönä – 9. Milanossa päästiin – 11 asteeseen.
Asunnoissa oli yksinkertaiset ja hatarat ikkunat, jotka päästivät tuulen lävitse. Nukuin kahden täkin alla flanellisessa verryttelypuvussa, villasukat jalassa ja joskus jopa myssy päässä. Jopa koira halusi täkin alle.
Ystäväni Suomessa ihastelivat marraskuun lopun lämpöä kun Roomassa oli vielä 16 astetta. Jouduin palauttamaan heidät maanpinnalle. Sanoin, että sama lämpötila on myös sisällä asunnossa.
Kylmyys tunki ihon läpi. Tuntui, että se jäi koko talveksi asumaan luihin. Nivelrikon mukiloimat sormien niveleni jäykistyivät. Kun lyhyen kotiloman aikana istuin saunan lauteilla, tunsin kuinka kylmyys alkoi hitaasti tihkua ulos. Lämmin asunto Suomessa oli myös taivas!
Asuntoja lämmitettiin Roomassa muutaman tunnin ajan aamuisin ja iltaisin marraskuusta maaliskuuhun, oli sää mikä tahansa. Tästä aikataulusta ei joustettu. Joissakin asunnoissa oli takka. Monissa oli lisänä kaasulämmitys.
Parvekkeiden kauhistukset, mustanpuhuvat kaasupöntöt tuntuivat vain odottavan lähtölaskentaa ennen kuin siirtyivät talo mukanaan maata kiertävälle radalleen. Minä en halunnut asuntoa kaasupönttöjen kanssa. Tästä ennakkoluulosta sain karsaasti maksaa.
Kaasulämmitys oli halvempaa kuin sähköllä lämmittäminen. Sähkölaskuni olivat noin pari sataa euroa kuussa talven kylmimpinä ja kesän kuumimpina kuukausina. Sähköä kuluttivat myös boilerit, veden lämmittäjät. Hanoista kun muutoin tuli vain kylmää vettä. Lämpimästä vedestä en halunnut tinkiä.
Italian sähkö on Euroopan kalleinta, sillä Italialla ei ole omaa energian tuotantoa. Sähkön hinta on 45 % korkeampi kuin Euroopan keskihinta. Sen takia käytetään paljon kaasua, joka ainakin vielä on halvempaa. Kaasu tuodaan lähinnä Venäjältä. Sähkö puolestaan johdetaan Ranskasta, Sveitsistä ja Sloveniasta.
Sähkön kulutus Italiassa oli kasvussa, etenkin yhä kuumemmiksi tulevien kesien takia. Helleaallot olivat jo johtaneet sähkönjakelun kierrättämiseen alueelta toiselle, kuten Intiassa oli tapana. Monien italialaisten muistissa oli vielä kauhukuva suuresta sähkökatkoksesta, kun myrsky katkaisi Sveitsistä tulevan voimajohdon syyskuussa 2003.
Italian niskassa olivat myös EU:n vaatimukset, joiden mukaan Italian tuli vähentää päästöjään 6.5 prosentilla vuoteen 2012 mennessä. Monet uskoivat, ettei se ollut mahdollista ilman atomivoimalaa.
Italian omasta ydinvoimasta käytiin vuonna 1987 keskustelu parlamentissa. Se ei johtanut mihinkään. Kyse ei ollut Vihreiden vastustuksesta, sillä Vihreät oli pieni puolue, jolla ei ollut tarpeeksi vaikutusvaltaa. Estradille astui sattuma. Tshernobyl räjähti juuri noihin aikoihin. Sen seurauksena kansanäänestyksessä torjuttiin atomivoimalan mahdollisuus. Vasta viime aikoina, kiristyneiden markkinoiden ja kohoavien kustannusten myötä on atomivoimalasta alettu uudestaan keskustella.
Sunday, September 12, 2010
Berlusconin äiti15
Asuminenkin on opittava
Rooman vesijohtovesi yllätti. Vesi oli hyvin kalkkipitoista. Juuri se tukki viemärit. Se vahingoitti myös kodinkoneita. Oli opittava uudet temput. Astianpesukoneeseen oli tungettava kiloittain kalkkia sulattavia suoloja. Pesukoneeseen oli pesupulverin lisäksi pantava kalkinpoisto-tabletteja. Kaikki kattilat oli säännöllisin väliajoin pestävä etikalla.
Asuntoni ulko-ovi oli panssaria. Siinä oli kolme eri avaimella avattavaa lukkoa. Ne oli suljettava ja avattava oikeassa järjestyksessä. Yksi lukoista oli suljettava kiertämällä avainta kolme kertaa myötäpäivään. Avattaessa sama toiseen suuntaan. Yksi avaimista oli työnnettävä tiettyyn kohtaan, jotta se ylipäätään kääntyi lainkaan. Opettelin oven avaamista ja sulkemista vuokraisännän kanssa viisitoista minuuttia. Tuntui kuin kassakaappiin menisi. Vain numeroyhdistelmä puuttui. Tai oli sekin.
Asunnossa oli murtohälytin, jonka numeroyhdistelmän käyttöä myös harjoittelin.
Vuokraisäntä muistutti monta kertaa, että minun on oltava varuillani asuessani Roomassa. Hän sanoi, että tuntee pohjoismaalaiset ja liian luottavaisen asenteemme. Tein työtä käskettyä ja pidin hälytintä öisin päällä.
Yhtenä yönä nojasin vahingossa vessan ikkunaan ja koko asunto rävähti ulvomaan. Juoksentelin sekavana pitkin huoneita etsimässä paperilappusta, johon olin merkinnyt koodin. Melu oli hirveä. Jos olisin ollut Suomessa, naapurit olisivat jo melun takia hälyttäneet poliisin. Sen episodin jälkeen en enää halunnut käyttää hälytintä. Myöhemmin vuokraisäntä kertoikin, ettei hälytintä oltu yhdistetty minnekään. Kun ihmettelin sitä, hän sanoi, ettei sitä kannata yhdistää poliisille, kun ne eivät kuitenkaan tule paikalle. En nähnyt hälyttimen käytössä sen tiedon jälkeen enää mitään mieltä.
Perulainen työkaverini Raul kävi Suomessa jossakin IT konferenssissa. Palattuaan hän huikkasi työhuoneeni ovelta minulle suomeksi ’Moi!’ Hän oli ihastunut kaikkeen Suomessa. Erityisen vaikuttunut hän oli kaiken helppoudesta. ’Ihana insinöörien maa’, hän sanoi, ’jossa kaikki toimii.’ Itse en ole erityisen insinööri-mielinen, mutta käytännöllisyys on kieltämättä innovaatiovalttimme.
Rooman vesijohtovesi yllätti. Vesi oli hyvin kalkkipitoista. Juuri se tukki viemärit. Se vahingoitti myös kodinkoneita. Oli opittava uudet temput. Astianpesukoneeseen oli tungettava kiloittain kalkkia sulattavia suoloja. Pesukoneeseen oli pesupulverin lisäksi pantava kalkinpoisto-tabletteja. Kaikki kattilat oli säännöllisin väliajoin pestävä etikalla.
Asuntoni ulko-ovi oli panssaria. Siinä oli kolme eri avaimella avattavaa lukkoa. Ne oli suljettava ja avattava oikeassa järjestyksessä. Yksi lukoista oli suljettava kiertämällä avainta kolme kertaa myötäpäivään. Avattaessa sama toiseen suuntaan. Yksi avaimista oli työnnettävä tiettyyn kohtaan, jotta se ylipäätään kääntyi lainkaan. Opettelin oven avaamista ja sulkemista vuokraisännän kanssa viisitoista minuuttia. Tuntui kuin kassakaappiin menisi. Vain numeroyhdistelmä puuttui. Tai oli sekin.
Asunnossa oli murtohälytin, jonka numeroyhdistelmän käyttöä myös harjoittelin.
Vuokraisäntä muistutti monta kertaa, että minun on oltava varuillani asuessani Roomassa. Hän sanoi, että tuntee pohjoismaalaiset ja liian luottavaisen asenteemme. Tein työtä käskettyä ja pidin hälytintä öisin päällä.
Yhtenä yönä nojasin vahingossa vessan ikkunaan ja koko asunto rävähti ulvomaan. Juoksentelin sekavana pitkin huoneita etsimässä paperilappusta, johon olin merkinnyt koodin. Melu oli hirveä. Jos olisin ollut Suomessa, naapurit olisivat jo melun takia hälyttäneet poliisin. Sen episodin jälkeen en enää halunnut käyttää hälytintä. Myöhemmin vuokraisäntä kertoikin, ettei hälytintä oltu yhdistetty minnekään. Kun ihmettelin sitä, hän sanoi, ettei sitä kannata yhdistää poliisille, kun ne eivät kuitenkaan tule paikalle. En nähnyt hälyttimen käytössä sen tiedon jälkeen enää mitään mieltä.
Perulainen työkaverini Raul kävi Suomessa jossakin IT konferenssissa. Palattuaan hän huikkasi työhuoneeni ovelta minulle suomeksi ’Moi!’ Hän oli ihastunut kaikkeen Suomessa. Erityisen vaikuttunut hän oli kaiken helppoudesta. ’Ihana insinöörien maa’, hän sanoi, ’jossa kaikki toimii.’ Itse en ole erityisen insinööri-mielinen, mutta käytännöllisyys on kieltämättä innovaatiovalttimme.
Berlusconin äiti15
Asunnossa oli italialainen tunnelma. Se johtui olohuoneen holvikaarista. Siihen vaikutti myös sisustus. Sohvan ja nojatuolien päälliset oli sävytetty kangastapettien kullankeltaiseen väritykseen, tai päinvastoin. Olohuoneessa ja keittiössä oli marmori lattia. Oli samettiverhoja, Muranon kattokruunu ja lampukkeet. Päällisin puolin kodikasta ja kaunista. Kun katsoi tarkempaan, huomasi, että lampukkeet olivat rikkinäiset, kruunusta puuttui osia, tuolit olivat ohittaneet viimeisen käyttöpäivänsä, sohva oli muhkuroilla, lattiassa oli reikiä ja tapetit hikoilivat.
Italiassa kaiken on oltava näyttävää, ei välttämättä toimivaa. Talon hissiin meno oli tehty hankalaksi kaksien eri tavoin aukenevien ovien avulla. Toiset niistä olivat puoliovia. Ensimmäinen Rooman vieraani teloi hissin ovien välissä sormensa. Sen jälkeen aloin kutsua hissiä sormigiljotiiniksi. Alakerran porraskäytävässä oli postilaatikkoni, jonka avaamiseen meni monta minuuttia. En koko aikana päässyt selville siitä, miten päin avain toimi. Olin aina yhtä yllättynyt, kun luukku lopulta avautui.
Kun vieraat ihailivat asuntoani, totesin vain että: ’Moni kakku päältä kaunis.’ Pian he tiesivät mitä tarkoitin. Kylpyhuoneen posliininen kädenripa irtosi käteen. Lopulta se putosi lattialle ja hajosi sirpaleiksi. Varoitinkin seuraavia vieraita sulkemasta vessan ovea tai ainakin ottamaan kännykän mukaan siltä varalta, ettei ole kädenripaa millä aukaista ovea.
Vessapaperin muovinen pidike hajosi heti kahtia. Keittiön sinkin alla oleva viemäri vuosi ja sen alla oli pidettävä muoviämpäriä. Sitä en saanut yrityksistä huolimatta koskaan kuntoon. Suihkunurkkauksen lattiaviemäri tukkeutui säännöttömin välein, yleensä silloin kun oli vieraita. Vesi jumiutui suihkualtaaseen ja pyrki sieltä seinätapettien kautta ulos. Seinän toisella puolella oleva tapetti lommoili. Se olikin muovia. Ongelma oli siis asunnon omistajan vanha tuttu. Kylpyammeessa vesi ei jaksanut mennä alas.
Italiassa kaiken on oltava näyttävää, ei välttämättä toimivaa. Talon hissiin meno oli tehty hankalaksi kaksien eri tavoin aukenevien ovien avulla. Toiset niistä olivat puoliovia. Ensimmäinen Rooman vieraani teloi hissin ovien välissä sormensa. Sen jälkeen aloin kutsua hissiä sormigiljotiiniksi. Alakerran porraskäytävässä oli postilaatikkoni, jonka avaamiseen meni monta minuuttia. En koko aikana päässyt selville siitä, miten päin avain toimi. Olin aina yhtä yllättynyt, kun luukku lopulta avautui.
Kun vieraat ihailivat asuntoani, totesin vain että: ’Moni kakku päältä kaunis.’ Pian he tiesivät mitä tarkoitin. Kylpyhuoneen posliininen kädenripa irtosi käteen. Lopulta se putosi lattialle ja hajosi sirpaleiksi. Varoitinkin seuraavia vieraita sulkemasta vessan ovea tai ainakin ottamaan kännykän mukaan siltä varalta, ettei ole kädenripaa millä aukaista ovea.
Vessapaperin muovinen pidike hajosi heti kahtia. Keittiön sinkin alla oleva viemäri vuosi ja sen alla oli pidettävä muoviämpäriä. Sitä en saanut yrityksistä huolimatta koskaan kuntoon. Suihkunurkkauksen lattiaviemäri tukkeutui säännöttömin välein, yleensä silloin kun oli vieraita. Vesi jumiutui suihkualtaaseen ja pyrki sieltä seinätapettien kautta ulos. Seinän toisella puolella oleva tapetti lommoili. Se olikin muovia. Ongelma oli siis asunnon omistajan vanha tuttu. Kylpyammeessa vesi ei jaksanut mennä alas.
Saturday, September 11, 2010
Berlusconin äiti14
Muuttoa edelsi lyhyt asunnon etsiminen. Ensin etsin asuntoa omin päin. Selasin verkkovälittäjiä ja Porta Portese lehteä. Vaativan työn rinnalla se vei kuitenkin liikaa aikaa. Panin asialle kolme asunnonvälittäjää. Ensimmäinen näytti pari asuntoa, jotka olivat kuin toisen maailmansodan jäljiltä. Pöly oli laskeutunut rikkinäisille huonekaluille noin kuusikymmentä vuotta sitten, eikä ollut siitä sen jälkeen noussut. Asuinalue oli ankea. Kävelymatka työpaikallekin oli liian pitkä. Toisen asunnon ala-aula antoi vaikutelman, että kaikki oli ollut rempallaan viimeiset sata vuotta. Toinen puhelias agentti näytti asunnon, jonka koirani olisi valinnut. Asunnon etuna oli sitä kiertävä pieni puutarha. Pohjakerroksen asuntona se oli kuitenkin liian turvaton.
Kolmas amerikkalainen välittäjä teki systemaattista työtä ja keräsi toiveeni kyselylomakkeelle. Hän näytti minulle kaksi asuntoa. Molemmat asunnot näyttivät osuvan nappiin. Ylimmän kerroksen asunnossa oli suuri kattoparveke ja huikea näköala Rooman yli aina lumihuippuisille vuorille asti. Mutta katolle kyhätty asunto vaikutti hataralta. Tunsin myös homeen hajua. Vastentahtoisesti oli myönnettävä, ettei maisemassa voi asua.
Valitsin toisen, joka heti tuntui kotoisalta. Se sijaitsi EUR:issa, jonka Mussolini oli rakennuttanut hallintopalatsien, museoiden ja messuhallien alueeksi. Julkisten rakennusten arkkitehtuuri oli monumentaalista ja suuruudenhullua, mutta muuten EUR oli kuin mikä tahansa asuinalue. Itse asiassa parempi, sillä se oli rakennettu väljästi. Se sopi minulle ja koiralle.
Vuokraemännän äiti oli unkarilainen ja hän heti piti suomalaisesta aksentistani. Hän oli antropologi. Via della Sierra Nevadan asunto oli kävelymatkan päässä työpaikaltani, rauhallisella pinjojen reunustamalla kadulla. Alueella oli myös hyviä puistoja koiran ulkoiluttamista varten. Kaupatkin olivat lähellä. Se sijaitsi myös parin minuutin kävelymatkan päässä B-metrolinjan Laurentinan pääteasemalta.
Talon puutarhassa oli Italian kuusia, jotka tiputtelivat neulasiaan kolmannessa kerroksessa olevan asuntoni parvekkeelle. Parvekkeen alla kasvoi appelsiini ja mandariinipuita, joissa oli aina hedelmiä. Oli myös muutama taatelipalmu. Puutarhan puolelle antavaan huoneeseen kuului linnun laulu, omaan makuuhuoneeseeni urbaanimpi liikenteen ujellus.
Yhtenä päivänä luulin että satoi, kunnes näin tuhannet kottaraiset, jotka olivat asettuneet korkeiden pinjojen ylälatvoille. Tuhansien lintujen viserrys muistutti sateen ropinaa tai purojen kivikonserttia. Samoja lintuja näin myöhemmin illalla lentelemässä korkealla yläilmassa nopeasti muuttuvissa muodostelmissa, jotka muistuttivat ilotulitusta. Kuvakirjakin on tehty näistä lintujen kuvioista. Nopeasti muuttuvat taivaalle syntyvät kuviot mahdollistaa lajikäyttäytyminen. Tutkijoiden mukaan kottarainen seuraa lentäessään seitsemän lajitoverinsa liikkeitä, riippumatta siitä kuinka kaukana ne lentävät toisistaan.
Kolmas amerikkalainen välittäjä teki systemaattista työtä ja keräsi toiveeni kyselylomakkeelle. Hän näytti minulle kaksi asuntoa. Molemmat asunnot näyttivät osuvan nappiin. Ylimmän kerroksen asunnossa oli suuri kattoparveke ja huikea näköala Rooman yli aina lumihuippuisille vuorille asti. Mutta katolle kyhätty asunto vaikutti hataralta. Tunsin myös homeen hajua. Vastentahtoisesti oli myönnettävä, ettei maisemassa voi asua.
Valitsin toisen, joka heti tuntui kotoisalta. Se sijaitsi EUR:issa, jonka Mussolini oli rakennuttanut hallintopalatsien, museoiden ja messuhallien alueeksi. Julkisten rakennusten arkkitehtuuri oli monumentaalista ja suuruudenhullua, mutta muuten EUR oli kuin mikä tahansa asuinalue. Itse asiassa parempi, sillä se oli rakennettu väljästi. Se sopi minulle ja koiralle.
Vuokraemännän äiti oli unkarilainen ja hän heti piti suomalaisesta aksentistani. Hän oli antropologi. Via della Sierra Nevadan asunto oli kävelymatkan päässä työpaikaltani, rauhallisella pinjojen reunustamalla kadulla. Alueella oli myös hyviä puistoja koiran ulkoiluttamista varten. Kaupatkin olivat lähellä. Se sijaitsi myös parin minuutin kävelymatkan päässä B-metrolinjan Laurentinan pääteasemalta.
Talon puutarhassa oli Italian kuusia, jotka tiputtelivat neulasiaan kolmannessa kerroksessa olevan asuntoni parvekkeelle. Parvekkeen alla kasvoi appelsiini ja mandariinipuita, joissa oli aina hedelmiä. Oli myös muutama taatelipalmu. Puutarhan puolelle antavaan huoneeseen kuului linnun laulu, omaan makuuhuoneeseeni urbaanimpi liikenteen ujellus.
Yhtenä päivänä luulin että satoi, kunnes näin tuhannet kottaraiset, jotka olivat asettuneet korkeiden pinjojen ylälatvoille. Tuhansien lintujen viserrys muistutti sateen ropinaa tai purojen kivikonserttia. Samoja lintuja näin myöhemmin illalla lentelemässä korkealla yläilmassa nopeasti muuttuvissa muodostelmissa, jotka muistuttivat ilotulitusta. Kuvakirjakin on tehty näistä lintujen kuvioista. Nopeasti muuttuvat taivaalle syntyvät kuviot mahdollistaa lajikäyttäytyminen. Tutkijoiden mukaan kottarainen seuraa lentäessään seitsemän lajitoverinsa liikkeitä, riippumatta siitä kuinka kaukana ne lentävät toisistaan.
Berlusconin äiti13
ARJEN LÖYTÖRETKIÄ
Viisaalle jokainen maa,
on hänen kotinsa
Seneca
Ikkunaluukkujen takaa
Maaliskuun 12 päivänä avasin portin keltaisen kerrostalon, uuden kotini pihalle. Kävelin kivilaatoitetun pihan poikki. Kottaraiset sirittivät, vaikka sää oli harmaa. Kannoin muovisia ostoskasseja. Ulko-ovi avautui ja vastaan käveli toinen keski-iän ohittanut nainen. Hän oli ensimmäinen tapaamani naapuri. Hän katsoi minua tuimasti, silmät ja suu viiruina, ja sitten sihisi hampaittensa välistä italiaksi: ’TE ette asu täällä!’
Ei iloista italialaista hymyä, ei helmeilevää buon giornoa. Vastasin lyhyesti ’Ma si, sono nuova residente’ eli olen uusi asukas. Hän jatkoi matkaansa ilman tervetuliaistoivotusta. Tervetuloa asumaan ystävälliseen Roomaan! – sanoin itselleni.
”Happy happy” lauloi mediajulkkis Antonella Clerici ja heilutti käsiään Italian suosituimmassa tv-ohjelmassa, Affari tuoi - laatikko-leikissä. Roomalaiset eivät kuitenkaan vaikuttaneet onnellisilta.
Suurkaupungin elämä verottaa kaikkialla. Arki on puurtamista ja eläminen kallistuu. Vuokrat ovat huikeat, palkat pienet. Työ on epävarmaa. Miljoonat vieraat tunkeutuvat kaikkialle. Turisteilla on rahaa ja aikaa, joka roomalaisilta puuttui.
Vaikutelmani sai vahvistusta Eurobarometristä. Yllätys! Yllätys! Sen mukaan EU:n onnellisimpien joukossa olivatkin suomalaiset. Yhä useampi suomalainen päätyy kuitenkin itsemurhiin. Alkoholiongelmatkin vaivaavat. Italialla on omat ongelmansa. Yksi niistä on huumeiden käyttö, joka on lisääntynyt erityisesti Pohjois-Italiassa. Po-joen vedestä otetut vesinäytteet osoittivat, että yksin kokaiinia käytetään 40,000 annosta päivässä. Määrä arvioitiin kokaiininkäyttäjien virtsasta veteen joutuneesta benzoylecgoninestä.
Italiassa huumausaineen käyttäjät eivät olleet vain yhteiskunnan syrjäytyneitä. Lokakuussa 2006 huumausaineita - kannabista ja kokaiinia – löytyi myös 12 kansanedustajan verestä, kun Hyeenat-nimisen poliittisen satiiriohjelman tekijät onnistuivat testaamaan 50 kansanedustajaa.
Viisaalle jokainen maa,
on hänen kotinsa
Seneca
Ikkunaluukkujen takaa
Maaliskuun 12 päivänä avasin portin keltaisen kerrostalon, uuden kotini pihalle. Kävelin kivilaatoitetun pihan poikki. Kottaraiset sirittivät, vaikka sää oli harmaa. Kannoin muovisia ostoskasseja. Ulko-ovi avautui ja vastaan käveli toinen keski-iän ohittanut nainen. Hän oli ensimmäinen tapaamani naapuri. Hän katsoi minua tuimasti, silmät ja suu viiruina, ja sitten sihisi hampaittensa välistä italiaksi: ’TE ette asu täällä!’
Ei iloista italialaista hymyä, ei helmeilevää buon giornoa. Vastasin lyhyesti ’Ma si, sono nuova residente’ eli olen uusi asukas. Hän jatkoi matkaansa ilman tervetuliaistoivotusta. Tervetuloa asumaan ystävälliseen Roomaan! – sanoin itselleni.
”Happy happy” lauloi mediajulkkis Antonella Clerici ja heilutti käsiään Italian suosituimmassa tv-ohjelmassa, Affari tuoi - laatikko-leikissä. Roomalaiset eivät kuitenkaan vaikuttaneet onnellisilta.
Suurkaupungin elämä verottaa kaikkialla. Arki on puurtamista ja eläminen kallistuu. Vuokrat ovat huikeat, palkat pienet. Työ on epävarmaa. Miljoonat vieraat tunkeutuvat kaikkialle. Turisteilla on rahaa ja aikaa, joka roomalaisilta puuttui.
Vaikutelmani sai vahvistusta Eurobarometristä. Yllätys! Yllätys! Sen mukaan EU:n onnellisimpien joukossa olivatkin suomalaiset. Yhä useampi suomalainen päätyy kuitenkin itsemurhiin. Alkoholiongelmatkin vaivaavat. Italialla on omat ongelmansa. Yksi niistä on huumeiden käyttö, joka on lisääntynyt erityisesti Pohjois-Italiassa. Po-joen vedestä otetut vesinäytteet osoittivat, että yksin kokaiinia käytetään 40,000 annosta päivässä. Määrä arvioitiin kokaiininkäyttäjien virtsasta veteen joutuneesta benzoylecgoninestä.
Italiassa huumausaineen käyttäjät eivät olleet vain yhteiskunnan syrjäytyneitä. Lokakuussa 2006 huumausaineita - kannabista ja kokaiinia – löytyi myös 12 kansanedustajan verestä, kun Hyeenat-nimisen poliittisen satiiriohjelman tekijät onnistuivat testaamaan 50 kansanedustajaa.
Friday, September 10, 2010
Berlusconin äiti12
Perillä
Suomesta katsoen oli kevät. Hotellin edessä kukkivat orvokit. Hotellihuoneen ikkunasta näkyi kolmen palmun rivistö. Kauempana, kadun toisella puolella näkyi Mussolinin rakennuttama Kongressipalatsi.
Melkein joka päivä satoi ja ukkosti. Rooman tarkoin varjeltu ”salaisuus” onkin, että Roomassa sataa enemmän kuin Lontoossa. Helmikuussa satoi lähes joka päivä. Oli myös raivokkaita tuulen puuskia, jotka ravistelivat alas korkeiden pinjojen suuria karheita käpyjä. Kun yksi kovalla paukauksella kolahti auton konepellille, aloin miettiä käpykypärän tarpeellisuutta. Muistui mieleen kyläläisten nauru, kun tuulisella ilmalla kuljimme kookospalmujen alla Sri Lankassa. Kookoksen uhriksi en koskaan joutunut, enkä halunnut käpykolkkaustakaan.
Roomassa on usein tuulista. Kyseessä on ponentino, joka heinäkuussa ja elokuussa tuo helpotusta läkähdyttävään kuumuuteen. Talvella se toimii päinvastoin, viilentäen ennestään koleata ilmaa.
Ensimmäisen viikon onnuin töihin. Kävely oli hankalaa ja hidasta. Oli myös vaikea saada vasenta jalkaa toimimaan kun olin istunut jonkun aikaa. Se oli kiusallista. En halunnut antaa vaikutelmaa, että olivat palkanneet 58-vuotiaan ramman vetämään innovaatio-ohjelmaa.
Hotellissa näin ensimmäisenä yönä unta, että ajoin väärää autoa. Auton avain oli omani, mutta auto ei. Taisteltuani jonkun aikaa lukkoon jatkuvasti jumiutuvan avaimen kanssa, sain auton ihme kyllä käyntiin. Seuraavaksi alkoi epätoivoinen parkkipaikan etsintä. Juuri kun olin parkkeeraamassa autoa, minua kuulutettiin. Unessa oli uhkaava tunnelma. Pelkäsin että väärällä autolla ajo oli paljastunut. Mutta minulle haluttiinkin vain antaa kylpypyyhe. Olin menossa roomalaiseen kylpylään.
Pariin viikkoon en poistunut Mussolinin alueelta. Kävin vain töissä. Tein pitkiä päiviä. Illat jatkoin muutosjohtamiskirjallisuuden lukemista. Syynä oli sekin, että rahaa oli niukasti. En saanut palkkaa, kun ei ollut pankkitiliä. Pankkitiliä ei saanut, kun ei ollut valtiovarainministeriön henkilökorttia ja tarvittavaaa koodia eli codice fiscale. Korttia ei ollut, koska sen saaminen kesti viisi viikkoa.
Suomesta katsoen oli kevät. Hotellin edessä kukkivat orvokit. Hotellihuoneen ikkunasta näkyi kolmen palmun rivistö. Kauempana, kadun toisella puolella näkyi Mussolinin rakennuttama Kongressipalatsi.
Melkein joka päivä satoi ja ukkosti. Rooman tarkoin varjeltu ”salaisuus” onkin, että Roomassa sataa enemmän kuin Lontoossa. Helmikuussa satoi lähes joka päivä. Oli myös raivokkaita tuulen puuskia, jotka ravistelivat alas korkeiden pinjojen suuria karheita käpyjä. Kun yksi kovalla paukauksella kolahti auton konepellille, aloin miettiä käpykypärän tarpeellisuutta. Muistui mieleen kyläläisten nauru, kun tuulisella ilmalla kuljimme kookospalmujen alla Sri Lankassa. Kookoksen uhriksi en koskaan joutunut, enkä halunnut käpykolkkaustakaan.
Roomassa on usein tuulista. Kyseessä on ponentino, joka heinäkuussa ja elokuussa tuo helpotusta läkähdyttävään kuumuuteen. Talvella se toimii päinvastoin, viilentäen ennestään koleata ilmaa.
Ensimmäisen viikon onnuin töihin. Kävely oli hankalaa ja hidasta. Oli myös vaikea saada vasenta jalkaa toimimaan kun olin istunut jonkun aikaa. Se oli kiusallista. En halunnut antaa vaikutelmaa, että olivat palkanneet 58-vuotiaan ramman vetämään innovaatio-ohjelmaa.
Hotellissa näin ensimmäisenä yönä unta, että ajoin väärää autoa. Auton avain oli omani, mutta auto ei. Taisteltuani jonkun aikaa lukkoon jatkuvasti jumiutuvan avaimen kanssa, sain auton ihme kyllä käyntiin. Seuraavaksi alkoi epätoivoinen parkkipaikan etsintä. Juuri kun olin parkkeeraamassa autoa, minua kuulutettiin. Unessa oli uhkaava tunnelma. Pelkäsin että väärällä autolla ajo oli paljastunut. Mutta minulle haluttiinkin vain antaa kylpypyyhe. Olin menossa roomalaiseen kylpylään.
Pariin viikkoon en poistunut Mussolinin alueelta. Kävin vain töissä. Tein pitkiä päiviä. Illat jatkoin muutosjohtamiskirjallisuuden lukemista. Syynä oli sekin, että rahaa oli niukasti. En saanut palkkaa, kun ei ollut pankkitiliä. Pankkitiliä ei saanut, kun ei ollut valtiovarainministeriön henkilökorttia ja tarvittavaaa koodia eli codice fiscale. Korttia ei ollut, koska sen saaminen kesti viisi viikkoa.
Berlusconin äiti11
Beppe Severgninin mielestä Italian liikennekurittomuus johtuu ympäristöstä. Italiassa myös muut ryhtyvät hurjastelemaan. Omissa maissaan sveitsiläiset, saksalaiset ja itävaltalaiset noudattavat pilkuntarkkoja sääntöjä. Mutta auta armias kun he tulevat Italiaan. He painavat kaasulaudan pohjaan ja ampaisevat Italian autostradoilla kuin poliisia pakenevat pankkiryöstäjät.
XXXXXXXXXXXX
Kun lopulta, parinkymmenen minuutin, mutta kahdelta tunnilta tuntuvan kidutuksen jälkeen, kaarsimme asuntohotellini eteen, olin lähes hermoraunio. Maksoin 58 euron ylihintaisen taksimatkan 50 ja 10 euron seteleillä. Kuljettaja kääntyi poispäin touhuten jotakin. Sitten hän näytti minulle 10 ja 20 euron seteleitä ja sanoi, että olin maksanut liian vähän. En ollut enää varma siitä, mitä olin antanut. Otin häneltä kaksikymppisen ja annoin tilalle viisikymppisen. Hotellihuoneessa huomasin tulleeni huijatuksi.
Sama tapahtui vielä toisenkin kerran, ennen kuin opin olemaan varuillani. Opin ottamaan mukaan sopivasti pientä rahaa tai ilmoitin kovaan ääneen huonolla italiallani: ’olkaa hyvä, tässä on viisikymmentä euroa, ’ecco cinquanta euro’.
Hotellini sijaitsi Mussolinin rakennuttamalla EUR:in alueella. Koska oli lauantai, huoneistohotellissa ei ollut palvelua, sanoi portieeri. Matkalaukkujen nostelu ei kuulunut hänen virkavelvollisuuksiinsa. Yksitellen jouduin raahaamaan matkalaukkuni ensin kadulta hotelliin ja sitten pieneen hissiin, jonne mahtui vain yksi niistä kerrallaan. Tämä oli ensi kosketus italialaiseen palvelukulttuuriin kaupungissa, jonne tulee miljoonia turisteja vuodessa.
Tuesday, September 7, 2010
Berlusconin äiti10
Matkaan
Finnairin aamukone starttasi kohti Roomaa helmikuun 13. päivänä 2005. Se ei ollut perjantai, vaikka kaikki merkit viittasivat siihen.
Lähtöselvitys kaikille Finnairin vuoroille kulki yhden jonon kautta. Jono kiemurteli jonotussokkelin sisällä ja pitkälle sen ulkopuolelle. Jonottamalla en ehtisi perille. Menin ryhmälähtötiskille ja ilmoitin koneeni olevan lähdössä. Hermostuksissani teloin jalkani matkalaukun pyörään, kun nostin sen punnittavaksi. Nipin napin ehdin koneeseen.
Rooman Fiumicinon lentokenttärakennus vaikutti uudelta. Luin myöhemmin, että se jo kaipasi kipeästi laajennusta.Jouduin odottamaan tunnin matkatavaroita. Huonomminkin olisi voinut käydä. Hidastuslakot kun olivat yleisiä.
Ulos etsimään taksia. Niitä oli pitkä letka. En saanut heti selvää, mistä kohtaa voin ottaa taksin. Seilasin jonoa matkalaukkukuormani kanssa. Kaikille tuli selväksi, että olin uusi tulokas, höynäytykselle altis.
Taksikuljettajat kävivät saalistaan neuvotteluja ja lopulta ohjasivat minut autoon. Taksissa huomasin, että olin unohtanut ottaa mukaan hotellin osoitteen. Onneksi muistin hotellin nimen ja alueen.
Keski-ikäinen taksinkuljettaja vaikutti ystävälliseltä ja avuliaalta. Ei macho-autoilija, ajattelin. Muistin aikaisemmilta Rooman matkoilta hiuksianostattavat taksikyydit, joissa nopeusrajoitukset jäivät tien pieleen.
Sama juttu! Kuin kanuunankuulalla kiidimme kohti Roomaa. Kyytiä ei hidastanut se, että ajaessaan kuljettaja milloin luki karttaa ja milloin taas puhui kännykkäänsä eli telefonino’onsa. Hermostuksissani hukkasin oman kännykkäni. Se löytyi sekavan etsimisen jälkeen taksin lattialta.
Lopetin keskustelut kuljettajan kanssa, sillä vastatessaan hän joko kääntyi katsomaan minua tai irrotti kädet ratista elehtiessään. Tukalaa oloani lisäsi vielä se, että en saanut istuinvöitä kiinni. Niille ei löytynyt liittymää. Istuinvöitä pidettiin kai turhina. Nehän vain rajoittaisivat yksilön vapauksia.
Jo lentokenttämatkalla voi ryhtyä miettimään sitä, miksi Italiassa on Euroopan korkeimmat liikenneonnettomuusluvut. Lukemani oppaat olivat oikeassa. Italialainen liikennekulttuuri ei ole heikkohermoisia varten. Autoilijat olivat jo menettäneet hermonsa. Ratin takana monesta tuli pikkumussolini tai uhmaikäinen.
Finnairin aamukone starttasi kohti Roomaa helmikuun 13. päivänä 2005. Se ei ollut perjantai, vaikka kaikki merkit viittasivat siihen.
Lähtöselvitys kaikille Finnairin vuoroille kulki yhden jonon kautta. Jono kiemurteli jonotussokkelin sisällä ja pitkälle sen ulkopuolelle. Jonottamalla en ehtisi perille. Menin ryhmälähtötiskille ja ilmoitin koneeni olevan lähdössä. Hermostuksissani teloin jalkani matkalaukun pyörään, kun nostin sen punnittavaksi. Nipin napin ehdin koneeseen.
Rooman Fiumicinon lentokenttärakennus vaikutti uudelta. Luin myöhemmin, että se jo kaipasi kipeästi laajennusta.Jouduin odottamaan tunnin matkatavaroita. Huonomminkin olisi voinut käydä. Hidastuslakot kun olivat yleisiä.
Ulos etsimään taksia. Niitä oli pitkä letka. En saanut heti selvää, mistä kohtaa voin ottaa taksin. Seilasin jonoa matkalaukkukuormani kanssa. Kaikille tuli selväksi, että olin uusi tulokas, höynäytykselle altis.
Taksikuljettajat kävivät saalistaan neuvotteluja ja lopulta ohjasivat minut autoon. Taksissa huomasin, että olin unohtanut ottaa mukaan hotellin osoitteen. Onneksi muistin hotellin nimen ja alueen.
Keski-ikäinen taksinkuljettaja vaikutti ystävälliseltä ja avuliaalta. Ei macho-autoilija, ajattelin. Muistin aikaisemmilta Rooman matkoilta hiuksianostattavat taksikyydit, joissa nopeusrajoitukset jäivät tien pieleen.
Sama juttu! Kuin kanuunankuulalla kiidimme kohti Roomaa. Kyytiä ei hidastanut se, että ajaessaan kuljettaja milloin luki karttaa ja milloin taas puhui kännykkäänsä eli telefonino’onsa. Hermostuksissani hukkasin oman kännykkäni. Se löytyi sekavan etsimisen jälkeen taksin lattialta.
Lopetin keskustelut kuljettajan kanssa, sillä vastatessaan hän joko kääntyi katsomaan minua tai irrotti kädet ratista elehtiessään. Tukalaa oloani lisäsi vielä se, että en saanut istuinvöitä kiinni. Niille ei löytynyt liittymää. Istuinvöitä pidettiin kai turhina. Nehän vain rajoittaisivat yksilön vapauksia.
Jo lentokenttämatkalla voi ryhtyä miettimään sitä, miksi Italiassa on Euroopan korkeimmat liikenneonnettomuusluvut. Lukemani oppaat olivat oikeassa. Italialainen liikennekulttuuri ei ole heikkohermoisia varten. Autoilijat olivat jo menettäneet hermonsa. Ratin takana monesta tuli pikkumussolini tai uhmaikäinen.
Sunday, September 5, 2010
Berlusconin äiti9
Asuntoasioita
Asuntoasioista otin parempaa selkoa. Italiassa vuokralainen maksaa myös asunnon omistajan hoitovastikkeen. Se kattaa kulut, jotka syntyvät minimaalisesta lämmityksestä, talon roskisten tyhjennyksistä ja ulkoalueiden hoidosta. Vuokralainen joutuu maksamaan ne kuukausivuokran päälle. Vastike voi nousta 200 euron paremmalle puolelle.
Asuntoa etsiessä oli syytä tarkistaa sähkövirran riittävyys. Sähköä tuli olla ainakin kolmen kilowatin verran. Oppaat suosittelivat myös ENEL sähkömiestä tarkastamaan sähköjohtojen ja pistorasioiden kunto sähköiskujen varalta. Oppaissa varoitettiin myös sähkövirran epätasaisuudesta. Suositeltiin sähköntasaajia eli para fulmine. Käytin sellaisia Intiassa. Mutta että Italiassakin?
Erityisesti varoitettiin lankapuhelimen hankkimisesta. Se saattoi kestää kuukausia. Vielä huonompi asia oli, jos asunnossa jo oli lankapuhelin. Siihen todennäköisesti liittyi maksamattomia laskuja. Hallinto kun toimii hitaasti. Laskuja perättiin viiveellä, usein vasta sen jälkeen kun edellinen asukas oli aikoja sitten jo muuttanut muualle. Täysin sekaisin laskutus meni silloin, jos maksoi vain osan laskusta. Moni kuulema teki niin tahallaan, koska silloin systeemi ei pystynyt riittämätöntä maksua jäljittämään. Suomalaiseen tietoyhteiskuntaan tottunut voi ihmetellä tätä. Tietokonesysteemit toimivat tietenkin vain niille annettujen ohjelmien mukaan. Jos ohjelmat ovat sekavia ja byrokratian sotkemia, on lopputulos samaa sotkua.
Maksamattomat sähkölaskut olivat myös yleisiä. Kun pomoni palasi kesälomalta, hän huomasi että hänen asuntonsa sähköt oli katkaistu. Edellinen asukas oli muutama vuosi aikaisemmin jättänyt 800 euron laskunsa maksamatta. Sähköä ei tulisi ennenkuin hän maksaisi laskun, vaikkei se hänelle kuulunutkaan. Kun pomoni myöhemmin yritti periä maksua takaisin, hänelle sanottiin, että koska hän oli laskun maksanut, sen täytyi olla hänen. Hän ei koskaan saanut rahojaan.
Eivät nämä ongelmat vaivanneet vain julkisen sektorin palveluja. Yksityissektorilla oli jokseenkin sama meno. Laajakaistan asettaminen vaati kaikenlaisia todistuksia eikä se ollut mahdollista ennen kuin minut oli kirjattu vakituiseksi asukkaaksi. Se taas kesti useita kuukausia. Kaapelitelevision saaminen oli sekin monen vaiheen takana. Kun lähdin Roomasta, oli sen palauttaminen yhtä vaikeaa.
Autoon liittyvä vakuutus- ja rekisteröintirumba yhdessä pähkähullun liikenteen ja jatkuvien metrolakkojen kanssa sai minut etsimään asuntoa kävelymatkan päästä työpaikaltani.
Asuntoasioista otin parempaa selkoa. Italiassa vuokralainen maksaa myös asunnon omistajan hoitovastikkeen. Se kattaa kulut, jotka syntyvät minimaalisesta lämmityksestä, talon roskisten tyhjennyksistä ja ulkoalueiden hoidosta. Vuokralainen joutuu maksamaan ne kuukausivuokran päälle. Vastike voi nousta 200 euron paremmalle puolelle.
Asuntoa etsiessä oli syytä tarkistaa sähkövirran riittävyys. Sähköä tuli olla ainakin kolmen kilowatin verran. Oppaat suosittelivat myös ENEL sähkömiestä tarkastamaan sähköjohtojen ja pistorasioiden kunto sähköiskujen varalta. Oppaissa varoitettiin myös sähkövirran epätasaisuudesta. Suositeltiin sähköntasaajia eli para fulmine. Käytin sellaisia Intiassa. Mutta että Italiassakin?
Erityisesti varoitettiin lankapuhelimen hankkimisesta. Se saattoi kestää kuukausia. Vielä huonompi asia oli, jos asunnossa jo oli lankapuhelin. Siihen todennäköisesti liittyi maksamattomia laskuja. Hallinto kun toimii hitaasti. Laskuja perättiin viiveellä, usein vasta sen jälkeen kun edellinen asukas oli aikoja sitten jo muuttanut muualle. Täysin sekaisin laskutus meni silloin, jos maksoi vain osan laskusta. Moni kuulema teki niin tahallaan, koska silloin systeemi ei pystynyt riittämätöntä maksua jäljittämään. Suomalaiseen tietoyhteiskuntaan tottunut voi ihmetellä tätä. Tietokonesysteemit toimivat tietenkin vain niille annettujen ohjelmien mukaan. Jos ohjelmat ovat sekavia ja byrokratian sotkemia, on lopputulos samaa sotkua.
Maksamattomat sähkölaskut olivat myös yleisiä. Kun pomoni palasi kesälomalta, hän huomasi että hänen asuntonsa sähköt oli katkaistu. Edellinen asukas oli muutama vuosi aikaisemmin jättänyt 800 euron laskunsa maksamatta. Sähköä ei tulisi ennenkuin hän maksaisi laskun, vaikkei se hänelle kuulunutkaan. Kun pomoni myöhemmin yritti periä maksua takaisin, hänelle sanottiin, että koska hän oli laskun maksanut, sen täytyi olla hänen. Hän ei koskaan saanut rahojaan.
Eivät nämä ongelmat vaivanneet vain julkisen sektorin palveluja. Yksityissektorilla oli jokseenkin sama meno. Laajakaistan asettaminen vaati kaikenlaisia todistuksia eikä se ollut mahdollista ennen kuin minut oli kirjattu vakituiseksi asukkaaksi. Se taas kesti useita kuukausia. Kaapelitelevision saaminen oli sekin monen vaiheen takana. Kun lähdin Roomasta, oli sen palauttaminen yhtä vaikeaa.
Autoon liittyvä vakuutus- ja rekisteröintirumba yhdessä pähkähullun liikenteen ja jatkuvien metrolakkojen kanssa sai minut etsimään asuntoa kävelymatkan päästä työpaikaltani.
Berlusconin äiti8
Matkavalmisteluja
Marraskuussa 2004 sain työtä Roomasta. Tehtäväni oli uudistaa YK järjestöä vahvistamalla sen innovaatiokykyä. Onnistuin lykkäämään muuton helmikuulle. Halusin prepata itseni lähtökuntoon. Luin kirjallisuutta muutosjohtamisesta ja innovoinnista. Tein konkreettisia lähtövalmisteluja. Otin koiralle rokotukset, sirun ja europassin. Tarkastin, että koiran kuljetuslaatikon ruuvit olivat vielä tallella.
Nuoruusvuosien unelma Roomasta oli toteutumassa - 58 vuotiaana. Heittäytyminen suuren organisaation valtapeliin myös askarrutti. Niistä oli kokemusta. Muutosjohtaminen on erityisen hankalaa. Uusia ehdotuksia vastustetaan ja sillanpääasemia puolustetaan kiihkeästi, keinoja kaihtamatta. Voi helposti joutua syntipukiksi. Odotin kuitenkin muuttoa innolla.
Paras osa matkaa tehdään aina kuvitelmissa. Kuvittelemme etukäteen tulevan ympäristömme. Se harvoin vastaa todellisuutta. Kuvitelmat ovat romanttisia. Mitä kauemmaksi matkustaa, sen eksoottisempia ne ovat. Niillä on kuitenkin oma tehtävänsä. Ilman niitä emme ehkä lähtisi kotoamme minnekään.
Minäkin unelmoin Roomasta. Samalla otin asioista ennakolta selvää. Luin maakuvauksia ja asettautumisoppaita. Tein listoja asioista, jotka oli heti saapumisen jälkeen pantava alulle ja järjestykseen. Arki oli saatava pyörimään vaivatta, jotta pystyisin rauhassa keskittymään uuteen työhöni. Jo lukiessa kävi selväksi, ettei italialainen yhteiskunta toimi samoin kuin suomalainen.
Byrokratian kouriin?
Asumisoppaat varoittivat pitämästä mitään itsestään selvänä. Ne varoittelivat virkavaltaisuudesta ja byrokratian koukeroisista labyrinteista, jonne maahanmuuttaja voi helposti eksyä. Odotettavissa oli kaavakkeiden hyllyvä hetteikkö. Olisi lomakkeita toisten lomakkeiden anomiseen. Ulkomaalaiset joutuisivat kääntämään italiaksi muunkieliset asiakirjansa ja vahvistamaan ne virallisesti. Olisi leimasimia joka lähtöön. Kumileimasimia ne eivät olisi.
Oppaiden mukaan hallinnon lakiviidakosta oli mahdotonta edes saada selvää. Jokaista asiaa valvoi laki, eikä sitä vaivauduttaisi selittämään muukalaisille. Usein oikean toimiston löytäminen olisi jo saavutus sinänsä. Kun sen lopulta löytäisi, olisi se mitä todennäköisimmin kiinni. Tokko tämä enää pitää paikkaansa, rohkenin varovasti epäillä, yhteisessä ja yhtenevässä Euroopassa kun ollaan.
Apuakin olisi tarjolla – korvausta vastaan. Oli agentteja, joiden tehtävänä oli jouduttaa hakuprosesseja ja avustaa tarvittavien paperien ja lupien hankkimisessa.
Toki Italia on yrittänyt yksinkertaistaa byrokraattisia käytäntöjään, siinä kummemmin onnistumatta. EU:stakaan ei ole ollut juuri hyötyä. Italialaisilla on pitkä kokemus byrokratiasta. He ovat pitkään harjoitelleet erilaisia väistöliikkeitä. Eivät he lannistu EU:n ja sen direktiivienkään edessä. Italialaiset ystäväni naurahtivat, kun varoittelin heitä Maailman Kauppajärjestön kovista sanktioista. He sanoivat, ettei Italia niitä kuuntele. Jos mennään oikeuteen, niin Italian kymmeniä vuosia kestävät lakiprosessit kyllä tainnuttavat kenet tahansa.
Italian byrokratilla on pitkä historia. Keskusbyrokratia syntyi yhdessä keskusjohtoisen valtion eli Rooman valtakunnan kanssa. Professori Andrew Wallace-Hadrillin mukaan sieltä löytyvät myös EU byrokratian juuret. Katolinen kirkko toimi siinä välittäjän roolissa.
Byrokratialla ja siihen perustuvalla yhteiskuntajärjestelmällä oli alun perin hyvä tarkoitus: tasapainottaa yksinvaltaisia patronaatti- eli vahvan henkilön suojattijärjestelmiä. Byrokraattiset järjestelmät alkoivat kuitenkin itse toimia yksinvaltaisesti. Kriittisten yhteiskuntatarkastelijoiden, kuten Tocquevillen mukaan, byrokratia helposti alkaa toimia epädemokraattisesti.
Yksinomaan postipalveluista oli noin viisitoista sivua neuvoja kirjassa, jota luin. Sivuutin ne olan kohautuksella. Siitä joutuisin vielä maksamaan.
Marraskuussa 2004 sain työtä Roomasta. Tehtäväni oli uudistaa YK järjestöä vahvistamalla sen innovaatiokykyä. Onnistuin lykkäämään muuton helmikuulle. Halusin prepata itseni lähtökuntoon. Luin kirjallisuutta muutosjohtamisesta ja innovoinnista. Tein konkreettisia lähtövalmisteluja. Otin koiralle rokotukset, sirun ja europassin. Tarkastin, että koiran kuljetuslaatikon ruuvit olivat vielä tallella.
Nuoruusvuosien unelma Roomasta oli toteutumassa - 58 vuotiaana. Heittäytyminen suuren organisaation valtapeliin myös askarrutti. Niistä oli kokemusta. Muutosjohtaminen on erityisen hankalaa. Uusia ehdotuksia vastustetaan ja sillanpääasemia puolustetaan kiihkeästi, keinoja kaihtamatta. Voi helposti joutua syntipukiksi. Odotin kuitenkin muuttoa innolla.
Paras osa matkaa tehdään aina kuvitelmissa. Kuvittelemme etukäteen tulevan ympäristömme. Se harvoin vastaa todellisuutta. Kuvitelmat ovat romanttisia. Mitä kauemmaksi matkustaa, sen eksoottisempia ne ovat. Niillä on kuitenkin oma tehtävänsä. Ilman niitä emme ehkä lähtisi kotoamme minnekään.
Minäkin unelmoin Roomasta. Samalla otin asioista ennakolta selvää. Luin maakuvauksia ja asettautumisoppaita. Tein listoja asioista, jotka oli heti saapumisen jälkeen pantava alulle ja järjestykseen. Arki oli saatava pyörimään vaivatta, jotta pystyisin rauhassa keskittymään uuteen työhöni. Jo lukiessa kävi selväksi, ettei italialainen yhteiskunta toimi samoin kuin suomalainen.
Byrokratian kouriin?
Asumisoppaat varoittivat pitämästä mitään itsestään selvänä. Ne varoittelivat virkavaltaisuudesta ja byrokratian koukeroisista labyrinteista, jonne maahanmuuttaja voi helposti eksyä. Odotettavissa oli kaavakkeiden hyllyvä hetteikkö. Olisi lomakkeita toisten lomakkeiden anomiseen. Ulkomaalaiset joutuisivat kääntämään italiaksi muunkieliset asiakirjansa ja vahvistamaan ne virallisesti. Olisi leimasimia joka lähtöön. Kumileimasimia ne eivät olisi.
Oppaiden mukaan hallinnon lakiviidakosta oli mahdotonta edes saada selvää. Jokaista asiaa valvoi laki, eikä sitä vaivauduttaisi selittämään muukalaisille. Usein oikean toimiston löytäminen olisi jo saavutus sinänsä. Kun sen lopulta löytäisi, olisi se mitä todennäköisimmin kiinni. Tokko tämä enää pitää paikkaansa, rohkenin varovasti epäillä, yhteisessä ja yhtenevässä Euroopassa kun ollaan.
Apuakin olisi tarjolla – korvausta vastaan. Oli agentteja, joiden tehtävänä oli jouduttaa hakuprosesseja ja avustaa tarvittavien paperien ja lupien hankkimisessa.
Toki Italia on yrittänyt yksinkertaistaa byrokraattisia käytäntöjään, siinä kummemmin onnistumatta. EU:stakaan ei ole ollut juuri hyötyä. Italialaisilla on pitkä kokemus byrokratiasta. He ovat pitkään harjoitelleet erilaisia väistöliikkeitä. Eivät he lannistu EU:n ja sen direktiivienkään edessä. Italialaiset ystäväni naurahtivat, kun varoittelin heitä Maailman Kauppajärjestön kovista sanktioista. He sanoivat, ettei Italia niitä kuuntele. Jos mennään oikeuteen, niin Italian kymmeniä vuosia kestävät lakiprosessit kyllä tainnuttavat kenet tahansa.
Italian byrokratilla on pitkä historia. Keskusbyrokratia syntyi yhdessä keskusjohtoisen valtion eli Rooman valtakunnan kanssa. Professori Andrew Wallace-Hadrillin mukaan sieltä löytyvät myös EU byrokratian juuret. Katolinen kirkko toimi siinä välittäjän roolissa.
Byrokratialla ja siihen perustuvalla yhteiskuntajärjestelmällä oli alun perin hyvä tarkoitus: tasapainottaa yksinvaltaisia patronaatti- eli vahvan henkilön suojattijärjestelmiä. Byrokraattiset järjestelmät alkoivat kuitenkin itse toimia yksinvaltaisesti. Kriittisten yhteiskuntatarkastelijoiden, kuten Tocquevillen mukaan, byrokratia helposti alkaa toimia epädemokraattisesti.
Yksinomaan postipalveluista oli noin viisitoista sivua neuvoja kirjassa, jota luin. Sivuutin ne olan kohautuksella. Siitä joutuisin vielä maksamaan.
Saturday, September 4, 2010
Berlusconin äiti7
Italia viettelee
Severgnini varoittaa Italiasta, sen viehkosta hymystä, kirkkaista silmistä ja italialaisesta eleganssista. Italia osaa vietellä. Se tarjoaa välitöntä lohtua. Severgnini kuitenkin liioittelee, kun hän pyytää varomaan jokaista Italian elettä. Mutta siinä hän osuu oikeaan, ettei Italiaa tule ottaa heti ihan täydestä, sillä pinta hämää.
Kieltämättä Italia on viehättävä ja viettelevä. Se on myös oikullinen sekamelskasoppa, josta ei saa heti helposti selvää. Severgninin mukaan Italiassa voi kevyesti kieppua ympyrää viisikymmentäkin vuotta ymmärtämättä siitä mitään. Tietenkin Italiassa kieppuminenkin voi olla hauskaa, Severgnini lisää.
Vastakohtien maa
Italia on täynnä vastakohtia, kuten jokainen maa. Vastakohdat vain ovat sen itsensä näköisiä. On itsetietoisia sääntöjen rikkojia, mutta myös nöyriä alamaisia. On makeita nautintoja ja karvaita palveluja. Maassa, joka palvoo äitiä neitseenä, on kymmenien tuhansien prostituoidun markkinat – ehkä juuri siksi. Avioliiton äkkipikaisiin satamiin pyrkivät neidot kursivat kokoon immenkalvojaan, samaan aikaan kun parlamenttiin valitaan maineeltaan kyseenalaisia cicciolinoja. Italian parlamenttiin on myös valittu Euroopan ensimmäinen drag-queen, porvarilliselta nimeltään Vladimiro Guadagno ja kansanedustaja- vai sanoisiko taiteilijanimeltään Vladimir Luxuria.
Unelmakaupungin asukkaat - toisin kuin satunnaiset matkailijat - ovat itse paratiisista karkotettuja. Otsansa hiessä he ansaitsevat leipänsä. Metroissa voi nähdä arkipäivän ankaroittamia roomalaisia. Happamia, pahantuulisia, väsyneitä tai työn ikeen muulla tavoin puuduttamia. Usein selvästi niukasti toimeentulevia ihmisiä. Hymy on harvassa. Sole mio’a ei hoilata. Sen tekevät metroissa rovon toivossa kiertelevät Albaanit tai Bengalit.
Rooma opettaa, ettei maailma ole mikään tiedemiesten looginen kokonaisuus. Se on mennyt monta kertaa sirpaleiksi ja kursittu uudelleen kokoon. Se on tilkkutäkki, jossa on kauneutta, rumuutta, toivoa ja toivottomuutta. Mutta Rooma sykkii. Se sykkii sydämellä, jonka suonet tulevat menneisyydestä kuin vanha roomalainen vesijohtoverkosto. Veri on uutta, mutta veriryhmät ovat samat. Melkein.
Berlusconin äiti6
Ikuisten kysymysten äärillä
Rooman ikuisuus ei ole vain materiaa, joka tule näkyviin kaupunkikuvassa. Ikuisuus on myös ihmiskunnan suurten kysymysten jatkuvuutta.
Historian suuret linjat toistuvat ja uudet sukupolvet pohtivat yhä uudelleen samoja kysymyksiä. Jo 1400–1500 luvulla elänyt Francesco Guicciardini totesi, että ’maailma on aina ollut jokseenkin samanlainen. Se mikä on nyt, esiintyy myös tulevaisuudessa. Tuleva on ollut ennenkin. Samat ilmiöt palaavat, mutta uuden nimisinä ja uusien lippujen alla. Kaikki eivät niitä tunnista, vain se, joka on viisas ja joka tutkii niitä tarkkaan.’ Roomassa voi tarkkasilmäinen ja elämään uteliaasti suhtautuva oppia olemaan viisas.
Roomassa valokeila alkaa yhä useammin siirtyä katsojaan ja kokijaan itseensä. Olemme Rooman tavoin kerroksellisia. Sen huomasi Sigmund Freudkin. Hän piti Roomaa mielen metaforana eli se kuvasi hyvin mielemme syvintä olemusta. Mieli rakentuu - kuin Rooma- menneisyyden varaan, ottaa sieltä mitä haluaa, unohtaa ja valikoi. Muistot muokkaavat nykyistä. Vanhat valinnat vaikuttavat edelleen. Unohdettukin uraa tulevaa.
Rooma on myös kuin iäkäs ihminen. Vanhassa ihmisessä viipyy koko hänen menneisyytensä, samalla kun nykyhetki on vahvasti läsnä ja kurkottaa kohti tulevaisuutta.
Kadun varjoisella puolella
Italiassa runsauden sarvi ei pursua vain kauneutta ja hyviä hedelmiä. Kaikissa suurkaupungeissa on myös varjopuoli. On valoisia katuja ja hämärää laitapuolta, huutoa ja pulppuavaa naurua, moottorin kiihdytyksiä ja jarrujen kirskuntaa, kadun kulmissa suutelevia pareja sekä skootterin ja fiatin kolareita. On juhlia ja arkea. On luksusta ja köyhyyttä. Pimeänä yön hetkenä olin myös kuulevinani laukauksia. Kauniin rinnalla kulkee kuitenkin harvoin ruma, sillä se piileskelee kulissien takana.
Myös nyky Italiassa on käynnissä kova arvojen mittelö. Raha on pääsemässä voitolle ja siihen kuuluva hengästynyt rauhattomuus. Vielä kuitenkin italialaiset viipyvät ravintoloissa, pitävät kiinni perheistään ja seurustelevat toistensa kanssa.
Beppe Severgnini jo varoitti meitä luomasta Italiasta kaavamaisia kuvia. Hänen mukaansa kaavoja on kaksi. On hyvää pursuava Toscana pastelli ja pahaa valuva mafia Italia. Molemmat ovat olemassa, mutta kumpikaan ei yksinään anna koko kuvaa Italiasta.
Rooman ikuisuus ei ole vain materiaa, joka tule näkyviin kaupunkikuvassa. Ikuisuus on myös ihmiskunnan suurten kysymysten jatkuvuutta.
Historian suuret linjat toistuvat ja uudet sukupolvet pohtivat yhä uudelleen samoja kysymyksiä. Jo 1400–1500 luvulla elänyt Francesco Guicciardini totesi, että ’maailma on aina ollut jokseenkin samanlainen. Se mikä on nyt, esiintyy myös tulevaisuudessa. Tuleva on ollut ennenkin. Samat ilmiöt palaavat, mutta uuden nimisinä ja uusien lippujen alla. Kaikki eivät niitä tunnista, vain se, joka on viisas ja joka tutkii niitä tarkkaan.’ Roomassa voi tarkkasilmäinen ja elämään uteliaasti suhtautuva oppia olemaan viisas.
Roomassa valokeila alkaa yhä useammin siirtyä katsojaan ja kokijaan itseensä. Olemme Rooman tavoin kerroksellisia. Sen huomasi Sigmund Freudkin. Hän piti Roomaa mielen metaforana eli se kuvasi hyvin mielemme syvintä olemusta. Mieli rakentuu - kuin Rooma- menneisyyden varaan, ottaa sieltä mitä haluaa, unohtaa ja valikoi. Muistot muokkaavat nykyistä. Vanhat valinnat vaikuttavat edelleen. Unohdettukin uraa tulevaa.
Rooma on myös kuin iäkäs ihminen. Vanhassa ihmisessä viipyy koko hänen menneisyytensä, samalla kun nykyhetki on vahvasti läsnä ja kurkottaa kohti tulevaisuutta.
Kadun varjoisella puolella
Italiassa runsauden sarvi ei pursua vain kauneutta ja hyviä hedelmiä. Kaikissa suurkaupungeissa on myös varjopuoli. On valoisia katuja ja hämärää laitapuolta, huutoa ja pulppuavaa naurua, moottorin kiihdytyksiä ja jarrujen kirskuntaa, kadun kulmissa suutelevia pareja sekä skootterin ja fiatin kolareita. On juhlia ja arkea. On luksusta ja köyhyyttä. Pimeänä yön hetkenä olin myös kuulevinani laukauksia. Kauniin rinnalla kulkee kuitenkin harvoin ruma, sillä se piileskelee kulissien takana.
Myös nyky Italiassa on käynnissä kova arvojen mittelö. Raha on pääsemässä voitolle ja siihen kuuluva hengästynyt rauhattomuus. Vielä kuitenkin italialaiset viipyvät ravintoloissa, pitävät kiinni perheistään ja seurustelevat toistensa kanssa.
Beppe Severgnini jo varoitti meitä luomasta Italiasta kaavamaisia kuvia. Hänen mukaansa kaavoja on kaksi. On hyvää pursuava Toscana pastelli ja pahaa valuva mafia Italia. Molemmat ovat olemassa, mutta kumpikaan ei yksinään anna koko kuvaa Italiasta.
Friday, September 3, 2010
Berlusconin äiti5
Ikuinen Rooma?
Rooma tunnetaan ikuisena kaupunkina, mutta mitä ikuisuus Rooman kohdalla merkitsee? Siitä on kirjoitettu paljon. Rooman ikuisuus ei ole ajattomuutta. Tässä ikuisuudessa aika pikemminkin tihenee.
Eino Leinolle Rooman olemus oli ympyrä, joka sulkee sisäänsä iankaikkisuuden. Rooman kaupunkiarkkitehtuuria tutkineen Päivi Nikkasen mukaan taas Rooman ”sydämessä yhdistyvät antiikin keskusta elävänä ulkomuseona sekä nykyaikainen metropoli äänineen, valoineen, näkymineen, ihmisvilinöineen ja tapahtumineen”. Nikkanen pitää suurena arvoituksena sitä, että tällainen kaupunkimuseo voi elää täyttä kaupunkielämää olematta mieletön.
Roomassa vanha säilyy ja uusi rakentaa vanhan varaan. Me usein ajattelemme että uusi korvaa vanhan, joka putoaa pois. Näin ei ole Roomassa. Se on kerroksellinen tilassa, ajassa ja hengessä. Päivi Setälän mukaan Italiassa aika tulee konkreettisesti näkyviin.
Rooman ikuisuus ei ole muuttumattomuutta. Rooma todistaa, ettei ikuinen ole pysähtynyt olomuoto. Sille on ominaista hitaasti viipyilevä muutos. Sama ominaisuus on perinteessä.
Nopeasti puhuvien italialaisten maassa myös hitaudelle on aikaa. Joskus historian aika virtaa niin hitaasti, että sen voi havaita vain nopeutetulta filmiltä. Menneisyys sulautuu myös yhteen nykyisyyden kanssa. Antiikin Rooman pilari koristaa renessanssin kirkkoa tai keskiaikaista kaupunkitaloa. Tämä sulautuminen on sekä Rooman valtti että väärä kortti.
Rooma tunnetaan ikuisena kaupunkina, mutta mitä ikuisuus Rooman kohdalla merkitsee? Siitä on kirjoitettu paljon. Rooman ikuisuus ei ole ajattomuutta. Tässä ikuisuudessa aika pikemminkin tihenee.
Eino Leinolle Rooman olemus oli ympyrä, joka sulkee sisäänsä iankaikkisuuden. Rooman kaupunkiarkkitehtuuria tutkineen Päivi Nikkasen mukaan taas Rooman ”sydämessä yhdistyvät antiikin keskusta elävänä ulkomuseona sekä nykyaikainen metropoli äänineen, valoineen, näkymineen, ihmisvilinöineen ja tapahtumineen”. Nikkanen pitää suurena arvoituksena sitä, että tällainen kaupunkimuseo voi elää täyttä kaupunkielämää olematta mieletön.
Roomassa vanha säilyy ja uusi rakentaa vanhan varaan. Me usein ajattelemme että uusi korvaa vanhan, joka putoaa pois. Näin ei ole Roomassa. Se on kerroksellinen tilassa, ajassa ja hengessä. Päivi Setälän mukaan Italiassa aika tulee konkreettisesti näkyviin.
Rooman ikuisuus ei ole muuttumattomuutta. Rooma todistaa, ettei ikuinen ole pysähtynyt olomuoto. Sille on ominaista hitaasti viipyilevä muutos. Sama ominaisuus on perinteessä.
Nopeasti puhuvien italialaisten maassa myös hitaudelle on aikaa. Joskus historian aika virtaa niin hitaasti, että sen voi havaita vain nopeutetulta filmiltä. Menneisyys sulautuu myös yhteen nykyisyyden kanssa. Antiikin Rooman pilari koristaa renessanssin kirkkoa tai keskiaikaista kaupunkitaloa. Tämä sulautuminen on sekä Rooman valtti että väärä kortti.
Berlusconi4
Monta Italiaa
Italia ei ole samanlainen kaikille. Beppe Severgnini väittää kirjassaan La Bella Figura ettei Italia näyttäydy samalta turisteille ja siellä asuville italialaisille.
Turisteille ’Italia on pehmohuume, jota myydään pieninä sopivina annoksina: auringonlaskunmaisemina, oliivilehtoina, sitruunapuina, valkoviininä ja korpinmustatukkaisina tyttöinä.’ Todellinen Italia – siis se italialaisten Italia - on Severgninille ymmärryksen äärirajoilla oleva sokkeloinen labyrintti. Se on kadoksissa olevien ylpeiden ja etsivien sielujen kiirastuli. Italia on myös vastakohtien maa.
Ei Italiaan ja Roomaan hullaantumista tule kuitenkaan halveksia. Unelmia tarvitaan.Mysteerit ruokkivat mielikuvitusta. Rooman kauneus on myös totta. Emme elä vain arkipäivän realismista. Rooma on virittänyt monet romanttisiksi. Runoilija Byronille Rooma oli sielun kaupunki. Goethe oli Roomassa kirjaimellisesti onnensa kukkuloilla. Myös Kersti Bergroth tunsi, että Rooma herätti onnen tunteita, jotka vaativat ilmaisua.
Gogol uskoi vasta Roomassa tajunneensa ihmisyyden ytimen. Hän katsoi matkustaneensa monta virstaa lähemmäksi Jumalaa. Monelle kävijälle Rooma ei ollut vain ikuinen, vaan myös pyhä, sanan jokaisessa merkityksessä.
Latinankielen sana sacer, johon englanninkielen sacred perää, merkitsee sekä pyhää että kirousta. Moniulotteinen kuva tarvitsee aina varjoja, oli kyse ihmisestä, maasta tai kaupungista.
Rooman kaupunkikuvassa on sen kolmetuhatvuotinen historia läsnä. Kaupunki on kerroksellinen. Rooma on sekä vanha että uusi. Se on vanhan valtakunnan ikuinen kaupunki. Se on myös nuoren valtion nuori pääkaupunki. Jälkimmäisessä roolissaan se on nuorempi kuin Helsinki. Kaikessa universaalisuudessaan, Rooma on myös nurkkakuntainen. Se arvostaa omiaan, eikä ota muukalaisia avosylin vastaan.
Italia ei ole samanlainen kaikille. Beppe Severgnini väittää kirjassaan La Bella Figura ettei Italia näyttäydy samalta turisteille ja siellä asuville italialaisille.
Turisteille ’Italia on pehmohuume, jota myydään pieninä sopivina annoksina: auringonlaskunmaisemina, oliivilehtoina, sitruunapuina, valkoviininä ja korpinmustatukkaisina tyttöinä.’ Todellinen Italia – siis se italialaisten Italia - on Severgninille ymmärryksen äärirajoilla oleva sokkeloinen labyrintti. Se on kadoksissa olevien ylpeiden ja etsivien sielujen kiirastuli. Italia on myös vastakohtien maa.
Ei Italiaan ja Roomaan hullaantumista tule kuitenkaan halveksia. Unelmia tarvitaan.Mysteerit ruokkivat mielikuvitusta. Rooman kauneus on myös totta. Emme elä vain arkipäivän realismista. Rooma on virittänyt monet romanttisiksi. Runoilija Byronille Rooma oli sielun kaupunki. Goethe oli Roomassa kirjaimellisesti onnensa kukkuloilla. Myös Kersti Bergroth tunsi, että Rooma herätti onnen tunteita, jotka vaativat ilmaisua.
Gogol uskoi vasta Roomassa tajunneensa ihmisyyden ytimen. Hän katsoi matkustaneensa monta virstaa lähemmäksi Jumalaa. Monelle kävijälle Rooma ei ollut vain ikuinen, vaan myös pyhä, sanan jokaisessa merkityksessä.
Latinankielen sana sacer, johon englanninkielen sacred perää, merkitsee sekä pyhää että kirousta. Moniulotteinen kuva tarvitsee aina varjoja, oli kyse ihmisestä, maasta tai kaupungista.
Rooman kaupunkikuvassa on sen kolmetuhatvuotinen historia läsnä. Kaupunki on kerroksellinen. Rooma on sekä vanha että uusi. Se on vanhan valtakunnan ikuinen kaupunki. Se on myös nuoren valtion nuori pääkaupunki. Jälkimmäisessä roolissaan se on nuorempi kuin Helsinki. Kaikessa universaalisuudessaan, Rooma on myös nurkkakuntainen. Se arvostaa omiaan, eikä ota muukalaisia avosylin vastaan.
Thursday, September 2, 2010
Berlusconi3
Kaikki matkat tehdään kolme kertaa:
unelmissa ja odotuksissa,
matkustaen
ja
muistellen.
Maaliskuussa 2006 näin uutisvälähdyksen. Silvio Berlusconi talutti 95-vuotiaan äitinsä vaalihuoneistoon. Vaalipaikalla hän kailotti äidilleen: ’Muista sitten äänestää Forza Italiaa!’ Vaalitarkkailija selvästi ärsyyntyi ja muistutti kaiken kansan nähden ’Herra Berlusconi äänestyspaikalla harjoitettu vaalikampanjointi on lain vastaista’. ’Mitä!’, huudahti Berlusconi muka-närkästyneenä, ’enkö saa auttaa edes omaa äitiäni äänestämään? Tällaisesta Italiasta minä en pidä…Italiasta, jossa poika ei voi auttaa omaa äitiään päättämään.’ Tuijotin televisiota ällistyneenä. Ymmärsin mitä Berlusconi, tuo burlesconi ilveilijä sanoi ja miksi hän raahasi äitinsä vaimonsa sijasta vaalipaikalle.
Olin juuri palannut Italiasta. Tunsin, että ovi italialaiseen yhteiskuntaan oli raollaan. Italiassa viettämäni aika oli antanut minulle avaimen - ehkä kolmekin – Italian ymmärtämiseen.
Rooma on aina vetänyt puoleensa kävijöitä ja pitänyt vaeltajia koukussaan. Jo Rooman valtakunnan aikana Colosseumin spektaakkeleihin tuli katsojia kaikkialta valtakunnasta, myös sen rajojen ulkopuolelta. Vuonna 1700 kerrotaan 167 000 asukkaan Roomassa käyneen jo 100 000 vierailijaa. Kävijäluvut ovat vain kasvaneet. Vuonna 1750 yksin yhdessä majapaikassa kirjattiin 134 603 pyhiinvaeltajaa. Nyt vuotuinen Rooman kävijöiden määrä pyörii jo miljoonissa.
Rooma on ollut pitkään taiteilijoiden ja tieteentekijöiden innoituksen lähde. Myös monet suomalaiset taiteilijat ja tutkijat ovat hakeneet sieltä innoitusta ja luovuuden lähdettä. Suomalaisten kirjailijoiden kokemuksia on kuvannut Liisa Suvikumpu kirjassaan ’Kirjailijan kaupunki’.
Rooma on innoittanut myös maan omia taiteilijoita kuvaamaan kaupunkia. Heille Rooma ei ole vain Gianicolon kukkulan visuaalinen panoraama. Carlo Levi kuunteli kaupunkia. Ei poliitikkojen sanomia, vaan ääniä. Levi väitti kuulevansa Rooman taustaäänen. Se kuulosti leijonan karjunnalta. Sen olisi pitänyt ulvoa kuin susi.
unelmissa ja odotuksissa,
matkustaen
ja
muistellen.
Maaliskuussa 2006 näin uutisvälähdyksen. Silvio Berlusconi talutti 95-vuotiaan äitinsä vaalihuoneistoon. Vaalipaikalla hän kailotti äidilleen: ’Muista sitten äänestää Forza Italiaa!’ Vaalitarkkailija selvästi ärsyyntyi ja muistutti kaiken kansan nähden ’Herra Berlusconi äänestyspaikalla harjoitettu vaalikampanjointi on lain vastaista’. ’Mitä!’, huudahti Berlusconi muka-närkästyneenä, ’enkö saa auttaa edes omaa äitiäni äänestämään? Tällaisesta Italiasta minä en pidä…Italiasta, jossa poika ei voi auttaa omaa äitiään päättämään.’ Tuijotin televisiota ällistyneenä. Ymmärsin mitä Berlusconi, tuo burlesconi ilveilijä sanoi ja miksi hän raahasi äitinsä vaimonsa sijasta vaalipaikalle.
Olin juuri palannut Italiasta. Tunsin, että ovi italialaiseen yhteiskuntaan oli raollaan. Italiassa viettämäni aika oli antanut minulle avaimen - ehkä kolmekin – Italian ymmärtämiseen.
Rooma on aina vetänyt puoleensa kävijöitä ja pitänyt vaeltajia koukussaan. Jo Rooman valtakunnan aikana Colosseumin spektaakkeleihin tuli katsojia kaikkialta valtakunnasta, myös sen rajojen ulkopuolelta. Vuonna 1700 kerrotaan 167 000 asukkaan Roomassa käyneen jo 100 000 vierailijaa. Kävijäluvut ovat vain kasvaneet. Vuonna 1750 yksin yhdessä majapaikassa kirjattiin 134 603 pyhiinvaeltajaa. Nyt vuotuinen Rooman kävijöiden määrä pyörii jo miljoonissa.
Rooma on ollut pitkään taiteilijoiden ja tieteentekijöiden innoituksen lähde. Myös monet suomalaiset taiteilijat ja tutkijat ovat hakeneet sieltä innoitusta ja luovuuden lähdettä. Suomalaisten kirjailijoiden kokemuksia on kuvannut Liisa Suvikumpu kirjassaan ’Kirjailijan kaupunki’.
Rooma on innoittanut myös maan omia taiteilijoita kuvaamaan kaupunkia. Heille Rooma ei ole vain Gianicolon kukkulan visuaalinen panoraama. Carlo Levi kuunteli kaupunkia. Ei poliitikkojen sanomia, vaan ääniä. Levi väitti kuulevansa Rooman taustaäänen. Se kuulosti leijonan karjunnalta. Sen olisi pitänyt ulvoa kuin susi.
Berlusconin äiti2
’Ehkä merkillisin asia ihmisyydessä on se,
että tulemme tähän maailmaan
varustettuina elämään tuhansia erilaisia elämiä,
mutta päädymmekin vain
yhteen elämään.´
Glifford Geertz
Italia on pohjaton aarreaitta: historian kerroksia ja taidetta tuhansien vuosien ajalta. Kirkotkaan eivät ole vain kirkkoja. Ne ovat eräänlaisia taidemuseoita nekin. Myös Rooma yllättää. Arkipäivä näyttää ensin tutulta, mutta moni asia voi olla toisin. Kaikesta tästä rikkaudesta voi kirjoittaa satoja kirjoja. Eino Leino totesi jo vuonna 1909, että ”tuntea Rooma on sama kuin tuntea kolmatta tuhatta vuotta ihmiskunnan kehityksessä.”
Italia on meille myös vieras. Vaikka se on Euroopassa, se voi silti tuntua lähes yhtä vieraalta kuin joku Aasian maa. Toisaalta siinä on paljon tuttua, onhan se yhteiskuntajärjestyksemme kehto ja osa eurooppalaista kansanyhteisöä.
Maassa käyvä matkailija ei ehkä heti huomaa vierautta. Se yllättää vasta kun asettuu Italiaan asumaan, erityisesti kun on saatava arki pyörimään.
Moni Roomassa vieraillut on kokenut roomalaiset koppaviksi. Kenties, mutta siihen voi olla toinenkin syy. Oletko unohtanut tervehtiä myyjää kauppaan astuessasi? Tervehtimisen unohtaminen on roomalaiselle selvä riidan haaste. Sen jälkeen on turha odottaa hyvää palvelua.
Minulla oli onni tutustua lähemmin Roomaan ja hieman muuhunkin Italiaan, kokea myös ikuisen kaupungin arkipäivää ja nähdä turistilta usein piilossa olevan julkisivun taakse. Ei minullakaan ole viimeistä sanaa Roomasta eikä täydellistä tietoa italialaisista. Mutta eipä ole ollut monella muullakaan. Roomassa pitkään asunut tanskalainen kuvanveistäjä Bertel Thorwaldsen (1770–1844) ei osannut vastata kun häneltä tiedusteltiin, miten pitkään menee ennen kuin oppii tuntemaan Roomaa. Hän kun oli asunut Roomassa vasta 40 vuotta!
että tulemme tähän maailmaan
varustettuina elämään tuhansia erilaisia elämiä,
mutta päädymmekin vain
yhteen elämään.´
Glifford Geertz
Italia on pohjaton aarreaitta: historian kerroksia ja taidetta tuhansien vuosien ajalta. Kirkotkaan eivät ole vain kirkkoja. Ne ovat eräänlaisia taidemuseoita nekin. Myös Rooma yllättää. Arkipäivä näyttää ensin tutulta, mutta moni asia voi olla toisin. Kaikesta tästä rikkaudesta voi kirjoittaa satoja kirjoja. Eino Leino totesi jo vuonna 1909, että ”tuntea Rooma on sama kuin tuntea kolmatta tuhatta vuotta ihmiskunnan kehityksessä.”
Italia on meille myös vieras. Vaikka se on Euroopassa, se voi silti tuntua lähes yhtä vieraalta kuin joku Aasian maa. Toisaalta siinä on paljon tuttua, onhan se yhteiskuntajärjestyksemme kehto ja osa eurooppalaista kansanyhteisöä.
Maassa käyvä matkailija ei ehkä heti huomaa vierautta. Se yllättää vasta kun asettuu Italiaan asumaan, erityisesti kun on saatava arki pyörimään.
Moni Roomassa vieraillut on kokenut roomalaiset koppaviksi. Kenties, mutta siihen voi olla toinenkin syy. Oletko unohtanut tervehtiä myyjää kauppaan astuessasi? Tervehtimisen unohtaminen on roomalaiselle selvä riidan haaste. Sen jälkeen on turha odottaa hyvää palvelua.
Minulla oli onni tutustua lähemmin Roomaan ja hieman muuhunkin Italiaan, kokea myös ikuisen kaupungin arkipäivää ja nähdä turistilta usein piilossa olevan julkisivun taakse. Ei minullakaan ole viimeistä sanaa Roomasta eikä täydellistä tietoa italialaisista. Mutta eipä ole ollut monella muullakaan. Roomassa pitkään asunut tanskalainen kuvanveistäjä Bertel Thorwaldsen (1770–1844) ei osannut vastata kun häneltä tiedusteltiin, miten pitkään menee ennen kuin oppii tuntemaan Roomaa. Hän kun oli asunut Roomassa vasta 40 vuotta!
Wednesday, September 1, 2010
Berlusconin äiti
Vuosina 2005-2006 asuin Roomassa. Työskentelin YK:n Kansainvälisessä maaseudun kehittämisrahastossa IFAD:ssa. Suunnittelin sen innovaatiopolitiikkaa. Jo koulutuksenikin takia - olen kulttuuri- ja sosiaaliantropologi - olen kiinnostunut kulttuurista ja yhteiskunnallisista asioista.
Olin asunut ennen Italiaa yli 20 vuotta Aasiassa. Minulla oli eurooppalaisen kulttuurin nälkä. Italia oli oikea paikka sen sammuttamiseen.
Rakastuin tulisesti Italiaan, en sen oikukkaisiin miehiin, vaan sen kulttuuriin. Kuten kaikkien rakkauksien kohdalla, halusin tietää siitä kaiken. Tutustuin etruskeihin ja vanhoihin roomalaisiin. Kävin Napolin, Arezzon, Orvieton, Peruggian, Venetsian, ja Rooman arkeologisissa ja historiallisissa museoissa. Arezzossa tutustuin myös Vasarin, ensimmäisen taidehistorian kirjoittajan kotiin. Ihastelin Michelangelon oppi-isän Signorellin frescoja Orvietossa sekä Caravaggion maalauksia kirkoissa ja taidemuseoissa. Söin simpukkapastaa, aitoa napolilaista pehmeäpohjaista pizzaa, roomalaista saltimboccaa ja panna cottaa. Opin juomaan kahvia oikeaoppisesti: maidon kanssa aamulla ja maidottomana iltapäivästä lähtien. Join proseccoa Piazza Navonalla ja doppio machiatoa Campo di Fiorilla. Opiskelin viinien igt, doc ja docq leimojen eroja.
Tuskailin myös italialaisen byrokratian kanssa. Se hankaloitti hankintoja ja lykkäsi laskujen maksamista. Se ulottui jopa hissien rakentamiseen. Se teki ovien lukitsemisestakin "taidetta".
Palattuani kirjoitin kokemuksestani. Syntyi käsikirjoitus "Berlusconin äiti". Tammi osoitti siihen ensin kiinnostusta, mutta hylkäsi sen, koska se ei ollutkaan paljastuskirja Berlusconin elämästä. Toinen kustantaja ei tiennyt, minkä lajin kirjasta oli kysymys. Kirjassa kun oli myös runo. Siinä myös muisteltiin, pohdittiin ja tutkailtiin. Siinä oli faktoja ja omia kokemuksia. Joku toinen kustantaja sanoi, ettei kukaan ole kiinnostunut kulttuurishokistani. Nyt jää nähtäväksi, löytyykö tämä ei kukaan blogiltani. Huomenna matka alkaa.
Olin asunut ennen Italiaa yli 20 vuotta Aasiassa. Minulla oli eurooppalaisen kulttuurin nälkä. Italia oli oikea paikka sen sammuttamiseen.
Rakastuin tulisesti Italiaan, en sen oikukkaisiin miehiin, vaan sen kulttuuriin. Kuten kaikkien rakkauksien kohdalla, halusin tietää siitä kaiken. Tutustuin etruskeihin ja vanhoihin roomalaisiin. Kävin Napolin, Arezzon, Orvieton, Peruggian, Venetsian, ja Rooman arkeologisissa ja historiallisissa museoissa. Arezzossa tutustuin myös Vasarin, ensimmäisen taidehistorian kirjoittajan kotiin. Ihastelin Michelangelon oppi-isän Signorellin frescoja Orvietossa sekä Caravaggion maalauksia kirkoissa ja taidemuseoissa. Söin simpukkapastaa, aitoa napolilaista pehmeäpohjaista pizzaa, roomalaista saltimboccaa ja panna cottaa. Opin juomaan kahvia oikeaoppisesti: maidon kanssa aamulla ja maidottomana iltapäivästä lähtien. Join proseccoa Piazza Navonalla ja doppio machiatoa Campo di Fiorilla. Opiskelin viinien igt, doc ja docq leimojen eroja.
Tuskailin myös italialaisen byrokratian kanssa. Se hankaloitti hankintoja ja lykkäsi laskujen maksamista. Se ulottui jopa hissien rakentamiseen. Se teki ovien lukitsemisestakin "taidetta".
Palattuani kirjoitin kokemuksestani. Syntyi käsikirjoitus "Berlusconin äiti". Tammi osoitti siihen ensin kiinnostusta, mutta hylkäsi sen, koska se ei ollutkaan paljastuskirja Berlusconin elämästä. Toinen kustantaja ei tiennyt, minkä lajin kirjasta oli kysymys. Kirjassa kun oli myös runo. Siinä myös muisteltiin, pohdittiin ja tutkailtiin. Siinä oli faktoja ja omia kokemuksia. Joku toinen kustantaja sanoi, ettei kukaan ole kiinnostunut kulttuurishokistani. Nyt jää nähtäväksi, löytyykö tämä ei kukaan blogiltani. Huomenna matka alkaa.
Subscribe to:
Posts (Atom)