Tuesday, November 30, 2010
Berlusconin äiti81
Uudet orjat?
Afrikkalaiset nuoret miehet kauppaavat Guccin ja Diorin laukkukopioita Rooman, Venetsian ja Firenzen kaduilla. Roomassa he ovat lähes kaikilla turistipaikoilla: Piazza Navonalla ja Castel Sant’Angeloon vievällä sillalla. Campo dei Fiorin lähellä näin heidän juokseva pakoon poliiseja. Poliisit onnistuivat nappaamaan heistä muutaman ja lähtivät retuuttamaan heitä käsipuolesta. Albanialaiset kerjäävät kirkkojen rappusilla. Bengaalit ovat majoittuneet kauppojen eteen odottamaan ropoa kauppareissulta palaavilta asiakkailta. Romanialaiset miehet kerjäävät autojen välissä. Joku nukkuu pahvipalan päällä huopaan käärityneenä Largo Argentinon lähellä. Maatöissä on lisää afrikkalaisia. Tehtaiden hikipajoissa kiinalaisia.
Ensimmäinen globaali imperiumi, Rooman valtakunta perustui orjatyövoimaan. Joidenkin mielestä se myös sortui siihen. Orjatyövoiman uskotaan epätasapainottaneen koko Rooman valtakunnan yhteiskuntajärjestelmää, siinä määrin, että se omalta osaltaan nopeutti valtakunnan romahtamista. Toisten mielestä taas työn tuottavuus kasvoi, eikä orjatyövoimaa enää tarvittu.
Antiikin Rooma oli orjayhteiskunta 200 eKr. lopulta aina 200-luvulle jKr. Se oli voimissaan 100-luvulla jKr. Augustuksen ajan Italiassa orjia oli paljon, arviolta noin 35 % väestöstä.
Tutkijoiden mukaan orjien ja isäntien välisen alistussuhteen ankaruus vaihteli historian eri aikoina. Varsinkin varhaisella keisarikaudella orjat saattoivat myös päästä vapaiksi. On kuitenkin arveltu ettei se ollut niin yleistä kuin on luultu. Vapaaksi pääseminen on myös katsottu osin näennäiseksi. Orjien vapauttaminen piti yllä vapauden illuusiota ja näin kesytti orjien vastarintaa. Kuitenkin vapautetutkin orjat jäivät riippuvaisiksi entisistä isännistään.
Oli niin tai näin, orjilla oli myös keinoja tehdä passiivista vastarantaa: heittäytyä hankaliksi, viivytellä, olla ymmärtämättä käskyjä, tehdä kaikenlaisia pikku kolttosia, rikkoa työvälineitä jne. Orjat myös karkailivat, eikä kaikkia saatu kiinni.
Myöhäisantiikissa alkoi kehittyä uusia orjuuden muotoja, kuten maaorjuutta. Maaorjuus siirtyi 900-luvulla muualle Eurooppaan ja sen uskotaan säilyneen 1800-luvulle asti. Joissakin maapallon kolkissa – kuten Pakistanissa – sitä tapaa edelleen. Onko se jälleen palannut uudessa hahmossa Eurooppaan? Kaksikymmentä vuotta Aasiassa asuneena ja työllisyysohjelmien ja maaväestön köyhyyden parissa toimineena, en voinut olla miettimättä tätä ongelmaa.
Sunday, November 28, 2010
Berlusconin äiti80
Matriarkaatista patriarkaattiin?
Yksi piirre Setälän mukaan kuitenkin erottaa Marian suurten jumalattarien ketjusta: Maria on täysin epäseksuaalinen. Keskiaikana luotiin myös Neitsyt Maarian muut ominaisuudet: hyvyys, äitiys, puhtaus, lempeys ja alistuvuus. Luther korosti Maria-kuvassaan ennen kaikkea alistuvuutta ja tottelevaisuutta. Päivi Setälän mukaan kristinuskoon vaikutti myös juutalaisuus, joka oli vahvasti patriarkaalinen, ja on sitä edelleen.
Antiikin jumalattarista jäi vain rippeet. Isiksen sininen väri. Isiksen ja Sophian tähtisymbolit, jotka voi nähdä monissa Mariaa esittävissä patsaissa, maalauksissa ja kuten Setäläkin osoittaa, EU:n lipussa. Setälän mukaan suuren jumalattaren kultti kuitenkin vielä näkyy katolisten tarpeena kohdistaa rukouksensa naiselliselle kulttihahmolle, Marialle.
Voi vain kysyä, missä määrin nämä Marialle annetut luonteenpiirteet edelleen vaikuttavat oman aikamme naiseuden piirteisiin? Jos olisimme hakeneet mallia hurjilta hedelmällisyyden jumalattarilta, olisiko naiseus muodostunut toisenlaiseksi?
Rooman valtakunnassa roomattarien tiedetään olleen poliittisesti ja sosiaalisesti vahvoja. Heidän itsenäisyytensä tukipilareita olivat roomalainen avioliittolainsäädäntö, suhteellisen tasaveroinen perintöoikeus, vapaa testamenttioikeus, myötäjäiskäytäntö ja avioerojen helppous. Puolisoilla oli omat omaisuutensa. Roomalaiset naiset perivät, testamenttasivat ja kontrolloivat myötäjäisiään He vapauttivat orjiaan, sekä myivät ja ostivat maata.
Entä mikä on ollut vestan neitseiden vaikutus? Kultti säilyi pitkään kristinuskon rinnalla, aina vuoteen 394. Heidän väitetään olleen roolimalleja nunnille. Toimivatko he myös kotiäidin roolimallina, pitäessään huolta pyhästä tulesta, kantaessaan pyhää vettä, leipoessaan pyhiä mola salsa suolakakkuja ja pitäen paikat rituaalisesti puhtaina?
Jäin miettimään myös isän roolia kaikessa neitsytäiti palvonnassa. Tutkijoiden mukaan jo Babylonian aikoihin isän hahmo väistyi äidin ja pojan tieltä ja isä tuli näkymättömäksi. Tämä oli mm. Nimrodin kohtalo, kun ryhdyttiin palvomaan Semiramis-äitä ja hänen jumalallista poikaansa. Arvellaankin, että äidin ja pojan palvonta levisi kaikkialle maailmaan juuri Babyloniasta. Patriarkaalisus kuitenkin syrjäytti matriarkaatin ja sen arvot. Curnow’in mukaan kun siirryttiin matriarkaalisesta yhteiskunnasta patriarkaaliseen yhteiskuntaan hedelmällisyyden palvontaan liitettiin siveyskäsite.
Yksi piirre Setälän mukaan kuitenkin erottaa Marian suurten jumalattarien ketjusta: Maria on täysin epäseksuaalinen. Keskiaikana luotiin myös Neitsyt Maarian muut ominaisuudet: hyvyys, äitiys, puhtaus, lempeys ja alistuvuus. Luther korosti Maria-kuvassaan ennen kaikkea alistuvuutta ja tottelevaisuutta. Päivi Setälän mukaan kristinuskoon vaikutti myös juutalaisuus, joka oli vahvasti patriarkaalinen, ja on sitä edelleen.
Antiikin jumalattarista jäi vain rippeet. Isiksen sininen väri. Isiksen ja Sophian tähtisymbolit, jotka voi nähdä monissa Mariaa esittävissä patsaissa, maalauksissa ja kuten Setäläkin osoittaa, EU:n lipussa. Setälän mukaan suuren jumalattaren kultti kuitenkin vielä näkyy katolisten tarpeena kohdistaa rukouksensa naiselliselle kulttihahmolle, Marialle.
Voi vain kysyä, missä määrin nämä Marialle annetut luonteenpiirteet edelleen vaikuttavat oman aikamme naiseuden piirteisiin? Jos olisimme hakeneet mallia hurjilta hedelmällisyyden jumalattarilta, olisiko naiseus muodostunut toisenlaiseksi?
Rooman valtakunnassa roomattarien tiedetään olleen poliittisesti ja sosiaalisesti vahvoja. Heidän itsenäisyytensä tukipilareita olivat roomalainen avioliittolainsäädäntö, suhteellisen tasaveroinen perintöoikeus, vapaa testamenttioikeus, myötäjäiskäytäntö ja avioerojen helppous. Puolisoilla oli omat omaisuutensa. Roomalaiset naiset perivät, testamenttasivat ja kontrolloivat myötäjäisiään He vapauttivat orjiaan, sekä myivät ja ostivat maata.
Entä mikä on ollut vestan neitseiden vaikutus? Kultti säilyi pitkään kristinuskon rinnalla, aina vuoteen 394. Heidän väitetään olleen roolimalleja nunnille. Toimivatko he myös kotiäidin roolimallina, pitäessään huolta pyhästä tulesta, kantaessaan pyhää vettä, leipoessaan pyhiä mola salsa suolakakkuja ja pitäen paikat rituaalisesti puhtaina?
Jäin miettimään myös isän roolia kaikessa neitsytäiti palvonnassa. Tutkijoiden mukaan jo Babylonian aikoihin isän hahmo väistyi äidin ja pojan tieltä ja isä tuli näkymättömäksi. Tämä oli mm. Nimrodin kohtalo, kun ryhdyttiin palvomaan Semiramis-äitä ja hänen jumalallista poikaansa. Arvellaankin, että äidin ja pojan palvonta levisi kaikkialle maailmaan juuri Babyloniasta. Patriarkaalisus kuitenkin syrjäytti matriarkaatin ja sen arvot. Curnow’in mukaan kun siirryttiin matriarkaalisesta yhteiskunnasta patriarkaaliseen yhteiskuntaan hedelmällisyyden palvontaan liitettiin siveyskäsite.
Saturday, November 27, 2010
Berlusconin äiti79
Neitsyyden mystiikkaa
Esikristillisten hedelmällisyyden jumalattarien piirteenä oli myös ollut neitsyys. Persialaisten veden ja synnytyksen jumalatar Anahita oli neitsyt. Samoin kanaanilaisten jumalatar Anath. Setälän mukaan myös neitseellinen syntymä oli hellenismin aikana lähes kaikkien uskontojen omaisuutta.
Pyhän Agostinon kirkossa olevaa Madonna del Partoa eli synnytyksen madonnaa pidetään hyvänä esimerkkinä siitä, että madonna-usko rakentui pakanallisen jumalattaren Magna Materin ja roomalaisen Mater Matutan hahmojen päälle. Se näkyi myös taiteen historiassa. Jeesus-lapsi ei ollut ainoa pyhä lapsi, joka istui äitinsä sylissä.
Jumalattarilla oli usein sylissään poikalapsi. Semiramis, jota myös kutsuttiin ”jumalan äidiksi” usein kuvattiin poikalapsi sylissä. Muinaiset germaanit palvoivat lapsi sylissään istuvaa neitsytäiti Herthaa. Skandinaavien Disakin esiintyi yhdessä lapsensa kanssa. Myös Tiibetissä, Kiinassa ja Japanissa esiintyy samaa ikonografiaa.
Vuodelta 50 jKr. peräisin olevassa hauta-alttarissa esiintyy Juno Lucina vauva sylissään. Antiikin Roomassakin suositun Isiksen sylissä istuu hänen poikansa Horus. Näin myös Fortuna äiti ja poika Jupiter. Ceres ja Irene kummatkin kuvattiin myös lapsi sylissä.
Neitsyyden avulla ei kuitenkin viestitty seksuaalista koskemattomuutta. Se kuvasi naisen mystiseksi koettua kykyä synnyttää kehostaan uutta elämää. Juuri sen takia neitsyyteen liittyi synnyttäminen. Myös pyhyyttä kuvattiin samalla tavoin. Jumaluuden merkki oli neitseestä syntyminen. Se oli mahdollista vain jumalille. Jeesukseen jumaluutta ilmaistin pitkän historiallisen perinteen avulla.
Legenda kuvaa Mitran syntymistä neitsytäidistä. Myös Isis syntyi neitseellisesti. Oppi neitseellisestä syntymästä oli tuttu myös Egyptin jumalattarilla, vuosisatoja ennen ajanlaskuamme. Attis jumala syntyi myös joulukuun 25 päivänä neitsytäiti Nanasta eli Cybelestä. Hän tuli kuitenkin kastroiduksi, kun hänestä tuli äitinsä puoliso. Hänen kuolemaansa ja ylösnousemistaan juhlittiin Roomassa maaliskuun 22 päivänä. Kristinuskon ylösnousemuskertomukselle oli siis myös varhaisia edeltäjiä muista uskonnoista.
Kun kristinusko astui kuvaan vuonna 30 jKr, vaikuttivat vielä muut uskonnot, ja pitkään sen rinnalla. Väitetään, että vasta 500-luvulla keisari Justinianus sulki viimeisen Isiksen temppelin. Äiti-kultti oli niin syvään juurtunut Rooman kulttuuriin, että kristinuskon astuessa areenalle monet vanhoista patsaista vain nimettiin uudelleen Mariaksi ja jumalalliseksi Jeesukseksi.
Friday, November 26, 2010
Berlusconin äiti78
Neitsytäiti?
Jo ennen Italiaan menoa ihmettelin äitiyden ja neitsyyden outoa yhtälöä. Aikaisempi freudilainen teoria on yksi selitys. Psykoanalyytikko Anneli Larmon mukaan, kun poika mieltää äidin neitsyeeksi, saa hän myös pitää äidin kokonaan itsellään. Minua kiinnosti se, miksi kirkkokin ryhtyi palvomaan pojan äitiä neitseenä. Vai heijastiko se vain oman kulttuurinsa kansankäsityksiä ja oidipaalista pohjaa?
Kirjallisuuteen perehtyessäni selvisi, että madonna ei alun perin merkinnytkään neitsyttä. Se oli nimitys, jota keskiajalla käytettiin ylhäistä syntyperää olevasta naisesta. Kristilliseen kirjallisuuteen oli myös päässyt käännösvirhepaholainen. Hepreankielen nuorta neitoa merkitsevä sana oli käännetty virheellisesti neitseeksi. Myös latinankielen virgo sanan kohdalla oli tehty virhe. Virgo sana on vir-sanan johdannainen. Siihen pohjaa myös ’viriliteetti’, joka merkitsee nuorta voimaa, energisyyttä, hedelmällisyyttä, tuoreutta ja vitaalisuutta. Roomalaisten virgo neitsyt ei ollut siveellinen neitsyt, vaan hedelmällisessä iässä oleva nuori nainen, joka oli valmis miehelään.
Kun ryhdyin lähemmin tutkimaan äidin pyhyyttä ilmiönä eikä vain kielellisenä virheenä, se vei myös syvään historiaan. Taas kerran tuli kerroksellisuus esiin. Äitiä palvottiin jumalattarena jo 3000 vuotta ennen Kristusta. Kultti esiintyi paitsi Euroopassa, myös Iranissa, Intiassa, Keski-Aasiassa, Mesopotamiassa, Syyriassa ja Pohjois-Afrikassa. Tällainen magna mater, suuri äiti oli myös Artemis Diana.
Jo ennen Italiaan menoa ihmettelin äitiyden ja neitsyyden outoa yhtälöä. Aikaisempi freudilainen teoria on yksi selitys. Psykoanalyytikko Anneli Larmon mukaan, kun poika mieltää äidin neitsyeeksi, saa hän myös pitää äidin kokonaan itsellään. Minua kiinnosti se, miksi kirkkokin ryhtyi palvomaan pojan äitiä neitseenä. Vai heijastiko se vain oman kulttuurinsa kansankäsityksiä ja oidipaalista pohjaa?
Kirjallisuuteen perehtyessäni selvisi, että madonna ei alun perin merkinnytkään neitsyttä. Se oli nimitys, jota keskiajalla käytettiin ylhäistä syntyperää olevasta naisesta. Kristilliseen kirjallisuuteen oli myös päässyt käännösvirhepaholainen. Hepreankielen nuorta neitoa merkitsevä sana oli käännetty virheellisesti neitseeksi. Myös latinankielen virgo sanan kohdalla oli tehty virhe. Virgo sana on vir-sanan johdannainen. Siihen pohjaa myös ’viriliteetti’, joka merkitsee nuorta voimaa, energisyyttä, hedelmällisyyttä, tuoreutta ja vitaalisuutta. Roomalaisten virgo neitsyt ei ollut siveellinen neitsyt, vaan hedelmällisessä iässä oleva nuori nainen, joka oli valmis miehelään.
Kun ryhdyin lähemmin tutkimaan äidin pyhyyttä ilmiönä eikä vain kielellisenä virheenä, se vei myös syvään historiaan. Taas kerran tuli kerroksellisuus esiin. Äitiä palvottiin jumalattarena jo 3000 vuotta ennen Kristusta. Kultti esiintyi paitsi Euroopassa, myös Iranissa, Intiassa, Keski-Aasiassa, Mesopotamiassa, Syyriassa ja Pohjois-Afrikassa. Tällainen magna mater, suuri äiti oli myös Artemis Diana.
Thursday, November 25, 2010
Berlusconin äiti77
Perhe - kansalaisyhteiskunnan hautomo vai tyrannia
Italialaisessa perheessä on toinenkin ongelma. Naiset eivät enää halua synnyttää. Syntyvyys on Euroopan alhaisinta, vaikka OECD:n vuoden 2006 tilastojen mukaan tilanne on jo hieman parantunut.
Yhteiskuntakriitikot haluavat nähdä sen oireena italialaista yhteiskuntaa vaivaavasta moraalikriisistä. Heidän mukaansa ihmiset tuntevat toivottomuutta, eivätkä halua synnyttää lapsia turmeltuneen maailman mätään seimeen. Fransesca Comencini on tehnyt aiheesta elokuvankin ’Casa Nostra’. Hänen mukaansa Italia on hedonistinen ja etsii nautintoja, mutta ei ole onnellinen.
Toisten mielestä syy alhaiseen syntyvyyteen on puutteellisessa perhepolitiikassa. Lasten hankkiminen on kallista. Naisten mahdollisuudet yhdistää työ ja perhe ovat myös lähes olemattomat yhteiskunnassa, jossa ei ole julkisia hyvinvointipalveluja. Yhä useampi nainen valitsee työn ja sen tuoman taloudellisen itsenäisyyden.
Ihailemamme italialainen perhe voi siis nykyään jokseenkin huonosti. Siitä selvänä esimerkkinä on myös perheen sisäinen väkivalta. Tasa-arvoministeriön mukaan 14 miljoonaa naista joutuu fyysisen ja psyykkisen väkivallan uhriksi. Näiden lisäksi toiset 6,7 miljoonaa tulevat raiskatuiksi ja hyväksikäytetyiksi. 34,5 prosentissa perheitä esiintyy puolison harjoittamaa väkivaltaa. Nämä luvut koskevat vain ikäryhmiä 16 – 70. Koska lapsiin ja vanhuksiin kohdistettu väkivalta on myös yleistä, voidaan hyvällä syyllä otaksua, että luvut ovat vieläkin suuremmat. Lasten väkivallalle on myös ikivanhat juuret. Lapsia myytiin ja jätettiin heitteille koko antiikin ajan.
Perheen sisäinen väkivalta perhettä ihannoivassa yhteiskunnassa on erityisen suuri tabu. 96 prosentista tapauksista vaietaan.
Yhteiskunnan kehitykselle perheen merkitys on suuri. Parhaimmillaan perhe, joka ei sorru väkivaltaan, vaan kunnioittaa tasapuolisesti kaikkien perheen jäsenten oikeuksia, toimii kansalaisyhteiskunnan hautomona. Tasa-arvon puute toimii päinvastoin eli tyrannian tarhana.
Italialaisessa perheessä on toinenkin ongelma. Naiset eivät enää halua synnyttää. Syntyvyys on Euroopan alhaisinta, vaikka OECD:n vuoden 2006 tilastojen mukaan tilanne on jo hieman parantunut.
Yhteiskuntakriitikot haluavat nähdä sen oireena italialaista yhteiskuntaa vaivaavasta moraalikriisistä. Heidän mukaansa ihmiset tuntevat toivottomuutta, eivätkä halua synnyttää lapsia turmeltuneen maailman mätään seimeen. Fransesca Comencini on tehnyt aiheesta elokuvankin ’Casa Nostra’. Hänen mukaansa Italia on hedonistinen ja etsii nautintoja, mutta ei ole onnellinen.
Toisten mielestä syy alhaiseen syntyvyyteen on puutteellisessa perhepolitiikassa. Lasten hankkiminen on kallista. Naisten mahdollisuudet yhdistää työ ja perhe ovat myös lähes olemattomat yhteiskunnassa, jossa ei ole julkisia hyvinvointipalveluja. Yhä useampi nainen valitsee työn ja sen tuoman taloudellisen itsenäisyyden.
Ihailemamme italialainen perhe voi siis nykyään jokseenkin huonosti. Siitä selvänä esimerkkinä on myös perheen sisäinen väkivalta. Tasa-arvoministeriön mukaan 14 miljoonaa naista joutuu fyysisen ja psyykkisen väkivallan uhriksi. Näiden lisäksi toiset 6,7 miljoonaa tulevat raiskatuiksi ja hyväksikäytetyiksi. 34,5 prosentissa perheitä esiintyy puolison harjoittamaa väkivaltaa. Nämä luvut koskevat vain ikäryhmiä 16 – 70. Koska lapsiin ja vanhuksiin kohdistettu väkivalta on myös yleistä, voidaan hyvällä syyllä otaksua, että luvut ovat vieläkin suuremmat. Lasten väkivallalle on myös ikivanhat juuret. Lapsia myytiin ja jätettiin heitteille koko antiikin ajan.
Perheen sisäinen väkivalta perhettä ihannoivassa yhteiskunnassa on erityisen suuri tabu. 96 prosentista tapauksista vaietaan.
Yhteiskunnan kehitykselle perheen merkitys on suuri. Parhaimmillaan perhe, joka ei sorru väkivaltaan, vaan kunnioittaa tasapuolisesti kaikkien perheen jäsenten oikeuksia, toimii kansalaisyhteiskunnan hautomona. Tasa-arvon puute toimii päinvastoin eli tyrannian tarhana.
Tuesday, November 23, 2010
Berlusconin äiti76
Hiilipapereita ja uhmaikäisiä
Palaan vielä italialaiseen perheeseen. Se on kiinnostanut psykoanalyytikkojakin. Erityisesti isän ja tyttären suhdetta on pidetty oidipaalisena. Tästä syystä tytär ei pojan tavoin jää kotiin, vaan lähtee varhain lapsuuden kodistaan ja etsii itselleen kumppanin ja puolison. Oidipaalista tai ei, Italian televisiossa esiintyy outo ilmiö. Vähäpukeiset nuoret tytöt ilkamoivat isoisänsä ikäisten miesten kanssa. Italialaiset käyttävät näistä nuorista naisista halventavaa nimitystä veline eli hiilipaperi. Katsojien mielestä tytöt ovat kaikki toistensa näköisiä, kuin kopioitu samalla hiilipaperilla. Isoisistä en kuullut mitään nimityksiä!
Myös äidin ja pojan välistä suhdetta on analysoitu. Suhdetta leimaa äidin puolelta omistamisen halu ja uhrautuminen. Poika puolestaan saa äidiltä jatkuvaa huomiota. Roomassa pitkään asuneen jungilaisen analyytikon Ernst Bernhardin mukaan kyse on välimeren perusmallista:
Antropologi Anne Parsonsin mukaan suhdetta leimaa riippuvuus ja kyvyttömyys irrottautua äidistä. Näihin tunteisiin sekoittuu myös seksuaalisväritteisiä tunteita, jotka kuitenkin vaarallisina torjutaan. Torjuminen on mahdollista vain mieltämällä äiti epäseksuaaliseksi. Äiti alkaa edustaa myös siveellistä puhtautta. Se ei kuitenkaan täysin onnistu, vaan tabun kohde alkaa vaikuttaa henkilön mielessä, tai kuten psykoanalyytikot sanovat, siirtyy osaksi henkilön yliminää. Äidin neitsyyden ja pyhyyden myötä alkaa samalla jaottelu hyviin ja huonoihin naisiin.
Koska muut naiset eivät koskaan voi olla yhtä hyviä ja täyttää äidin roolia, koetaan muut naissuhteet helposti vajavaisiksi. Tämän teorian mukaan, juuri se on don juanismin syy. Siitä saa alkunsa pettämisen ja monien partnereiden kierre. Aikoinaan kysyin suomalaisen terapeutin näkemystä miehestä, jolla oli useita naissuhteita samaan aikaan vaimonsa rinnalla. Terapeutti totesi lakonisesti: "etsii äitiään."
Analyytikkojen mukaan avioliiton kompastuskiveksi helposti tulee ajankohta, jolloin vaimosta tulee äiti. Äitiytensä vuoksi vaimo alkaa liikaa muistuttaa miehen äitiä. Tilanne ajaa helposti avioliiton ulkopuolisiin suhteisiin. Avioliitot kariutuvat useimmiten ensimmäisen viiden vuoden aikana. Vaikka asumuserot ja avioerot ovat vielä harvinaisia (13.7 % vuonna 2000) muun Euroopan mittakaavassa, ovat ne yleistymässä Italiassakin.
Parsons jopa väittää, että manipuloivassa äiti-poika suhteessa, italialaiselle pojalle syntyy naisellinen ”sielu” tai yliminä. Kysäisin antropologi-avustajaltani, mitä hän ajatteli tästä väitteestä. Hän pohti asiaa hetken. Sitten hän yllättäen sanoi, että se pitää paikkansa ja antoi esimerkin. Kun hän meni kantapaikkaansa aperitiiville, muuan siellä istuva vanhempi mies sanoi hänelle. ’Kuule, sinä olet kyllä hyvännäköinen nainen, mutta kyllä sinun pitäisi mennä kampaajalle!´ "Eihän tällaista kommenttia koskaan kuulisi englantilaisessa pubissa", avustajani totesi.
Bella figuran kauniita muotoja palvovassa maassa kiinnitetään ulkonäköön tietenkin enemmän huomiota kuin Suomessa. Näin tekevät myös miehet, oli perimmäinen syy mikä tahansa. Naisten lehtien gallupkyselyn mukaan italialainen mies kulutti 200 euroa kuukaudessa kasvorasvoihin, hiustenhoitoaineisiin ja muihin kosmetiikkatuotteisiin. Miehet, jotka hoitivat ulkonäköään, käyttivät siihen aamuisin 38 minuuttia.
Parsonsilla on toinenkin yllättävä väite. Hänen mukaansa Italiassa miehet voivat todistaa olevansa miehiä vain uhittelemalla, rikkomalla sääntöjä ja lakeja. Ehkä tässä on selitys – ainakin osittain – myös liikennehurjasteluille? Maassa pitkään asunut kommentaattori katsoi monen italialaisen juuttuneen uhmaikään.
Palaan vielä italialaiseen perheeseen. Se on kiinnostanut psykoanalyytikkojakin. Erityisesti isän ja tyttären suhdetta on pidetty oidipaalisena. Tästä syystä tytär ei pojan tavoin jää kotiin, vaan lähtee varhain lapsuuden kodistaan ja etsii itselleen kumppanin ja puolison. Oidipaalista tai ei, Italian televisiossa esiintyy outo ilmiö. Vähäpukeiset nuoret tytöt ilkamoivat isoisänsä ikäisten miesten kanssa. Italialaiset käyttävät näistä nuorista naisista halventavaa nimitystä veline eli hiilipaperi. Katsojien mielestä tytöt ovat kaikki toistensa näköisiä, kuin kopioitu samalla hiilipaperilla. Isoisistä en kuullut mitään nimityksiä!
Myös äidin ja pojan välistä suhdetta on analysoitu. Suhdetta leimaa äidin puolelta omistamisen halu ja uhrautuminen. Poika puolestaan saa äidiltä jatkuvaa huomiota. Roomassa pitkään asuneen jungilaisen analyytikon Ernst Bernhardin mukaan kyse on välimeren perusmallista:
’Välimeren suuri äiti on primitiivinen äiti siinä mielessä, että hän yleensä pilaa poikansa ruokkimalla heidän itsekeskeisyyttään ja toteuttamalla heidän pienimmätkin toiveensa. Samalla äiti tekee pojan yhä riippuvaisemmaksi itsestään. Äidin kasvavat vaatimukset alkavat tuntua pojasta luonnollisilta ja poika sitoutuu yhä lujemmin äitiinsä. Tässä vaiheessa hyvästä, suojelevasta ja ruokkivasta äidistä tuleekin paha.
Antropologi Anne Parsonsin mukaan suhdetta leimaa riippuvuus ja kyvyttömyys irrottautua äidistä. Näihin tunteisiin sekoittuu myös seksuaalisväritteisiä tunteita, jotka kuitenkin vaarallisina torjutaan. Torjuminen on mahdollista vain mieltämällä äiti epäseksuaaliseksi. Äiti alkaa edustaa myös siveellistä puhtautta. Se ei kuitenkaan täysin onnistu, vaan tabun kohde alkaa vaikuttaa henkilön mielessä, tai kuten psykoanalyytikot sanovat, siirtyy osaksi henkilön yliminää. Äidin neitsyyden ja pyhyyden myötä alkaa samalla jaottelu hyviin ja huonoihin naisiin.
Koska muut naiset eivät koskaan voi olla yhtä hyviä ja täyttää äidin roolia, koetaan muut naissuhteet helposti vajavaisiksi. Tämän teorian mukaan, juuri se on don juanismin syy. Siitä saa alkunsa pettämisen ja monien partnereiden kierre. Aikoinaan kysyin suomalaisen terapeutin näkemystä miehestä, jolla oli useita naissuhteita samaan aikaan vaimonsa rinnalla. Terapeutti totesi lakonisesti: "etsii äitiään."
Analyytikkojen mukaan avioliiton kompastuskiveksi helposti tulee ajankohta, jolloin vaimosta tulee äiti. Äitiytensä vuoksi vaimo alkaa liikaa muistuttaa miehen äitiä. Tilanne ajaa helposti avioliiton ulkopuolisiin suhteisiin. Avioliitot kariutuvat useimmiten ensimmäisen viiden vuoden aikana. Vaikka asumuserot ja avioerot ovat vielä harvinaisia (13.7 % vuonna 2000) muun Euroopan mittakaavassa, ovat ne yleistymässä Italiassakin.
Parsons jopa väittää, että manipuloivassa äiti-poika suhteessa, italialaiselle pojalle syntyy naisellinen ”sielu” tai yliminä. Kysäisin antropologi-avustajaltani, mitä hän ajatteli tästä väitteestä. Hän pohti asiaa hetken. Sitten hän yllättäen sanoi, että se pitää paikkansa ja antoi esimerkin. Kun hän meni kantapaikkaansa aperitiiville, muuan siellä istuva vanhempi mies sanoi hänelle. ’Kuule, sinä olet kyllä hyvännäköinen nainen, mutta kyllä sinun pitäisi mennä kampaajalle!´ "Eihän tällaista kommenttia koskaan kuulisi englantilaisessa pubissa", avustajani totesi.
Bella figuran kauniita muotoja palvovassa maassa kiinnitetään ulkonäköön tietenkin enemmän huomiota kuin Suomessa. Näin tekevät myös miehet, oli perimmäinen syy mikä tahansa. Naisten lehtien gallupkyselyn mukaan italialainen mies kulutti 200 euroa kuukaudessa kasvorasvoihin, hiustenhoitoaineisiin ja muihin kosmetiikkatuotteisiin. Miehet, jotka hoitivat ulkonäköään, käyttivät siihen aamuisin 38 minuuttia.
Parsonsilla on toinenkin yllättävä väite. Hänen mukaansa Italiassa miehet voivat todistaa olevansa miehiä vain uhittelemalla, rikkomalla sääntöjä ja lakeja. Ehkä tässä on selitys – ainakin osittain – myös liikennehurjasteluille? Maassa pitkään asunut kommentaattori katsoi monen italialaisen juuttuneen uhmaikään.
Monday, November 22, 2010
Berlusconin äiti75
Vanhat miehet vallankahvassa?
Nuorten työllisyystilanne vain huononee. Epävarmat pätkätyöt ja lähes ilmainen työharjoittelu ovat yleistyneet Italiassakin. Tilanne on synnyttänyt nuorten prekarisaatioliikkeen. Se sai suurta julkisuutta, kun nuoret toimittajat Antonio Ingorvaia ja Alessandro Rimassa julkaisivat verkkoromaanin €1000 sukupolvi. Siinä he kuvasivat nykynuorten ns. milleuristien hankalia työoloja ja sinnittelyä alle 1000 euron palkalla.
Italialaisen IRES tutkimuslaitoksen mukaan 65 prosenttia 25–35 vuotiaista ansaitsee korkeintaan 1000 euroa kuussa. Italiassa kaksi miljoonaa alle 40-vuotiasta työntekijää tienaa vähemmän kuin 900 euroa kuussa. Kyseessä eivät ole vain kouluttamattomat nuoret. Myös keskiluokka kurjistuu. Esimerkiksi 27-vuotiaalla Claudiolla on loppututkinto taloustieteessä, mutta hän työskentelee pienellä palkalla kansainvälisessä firmassa. Rita on pienipalkkainen 37-vuotias opettaja. Carolinalla on loppututkinto yliopistosta ja huono työpaikka mainostoimistossa.
Sama on tilanne monissa muissakin Euroopan maissa. Ranskassa kestää kolme vuotta ennen kuin 70 % vastavalmistuneista löytää työpaikan. Kun vuonna 1977 tuloero 30-vuotiaan ja 50-vuotiaan työntekijän välillä oli 17 %, on se nyt 40 %. Ranskassa mielenosoittajat kiinnittivät ilmiöön huomiota. Eikä siellä tilanne edes ole yhtä huono kuin Espanjassa ja Italiassa.
Korkeakoulupaikka ei enää takaa suuria tuloja. Globalisaation lieveilmiöihin kuuluu se, että yritykset eivät enää etsi kehitysmaista ja siirtymätalouden maista vain teollista ja palvelusektorin halpatyövoimaa, niihin siirtyvät myös korkeaa koulutusta vaativat työt. Se laskee myös kotimaisia palkkoja ja heikentää muutenkin työsuhteita.
Vaatii suuria ponnisteluja päästä hyvään asemaan maassa, jossa 87-vuotiasta ehdotetaan Senaatin johtajaksi ja jossa 85-vuotias voidaan valita presidentiksi. Heidän rinnallaan tuolloin 67-vuotias Romano Prodi ja 70-vuotias Silvio Berlusconi vaikuttavat lähes poikasilta.
Mikään ikä ei tietenkään saa olla este poliittiselle osallistumiselle. Vaaka on kuitenkin pahasti kallellaan vanhojen miesten hyväksi. Psykologi Alessandro Amadori väittääkin, että Italia on fallinen ja gerontokraattinen yhteiskunta. Se palvoo vanhoja miehiä. Tällaisessa yhteiskunnassa nuoret joutuvat odottamaan pitkään omia vaikutusmahdollisuuksiaan, niin politiikassa, yliopistoissa kuin muissakin yhteiskunnan instituutioissa.
Nuorten työllisyystilanne vain huononee. Epävarmat pätkätyöt ja lähes ilmainen työharjoittelu ovat yleistyneet Italiassakin. Tilanne on synnyttänyt nuorten prekarisaatioliikkeen. Se sai suurta julkisuutta, kun nuoret toimittajat Antonio Ingorvaia ja Alessandro Rimassa julkaisivat verkkoromaanin €1000 sukupolvi. Siinä he kuvasivat nykynuorten ns. milleuristien hankalia työoloja ja sinnittelyä alle 1000 euron palkalla.
Italialaisen IRES tutkimuslaitoksen mukaan 65 prosenttia 25–35 vuotiaista ansaitsee korkeintaan 1000 euroa kuussa. Italiassa kaksi miljoonaa alle 40-vuotiasta työntekijää tienaa vähemmän kuin 900 euroa kuussa. Kyseessä eivät ole vain kouluttamattomat nuoret. Myös keskiluokka kurjistuu. Esimerkiksi 27-vuotiaalla Claudiolla on loppututkinto taloustieteessä, mutta hän työskentelee pienellä palkalla kansainvälisessä firmassa. Rita on pienipalkkainen 37-vuotias opettaja. Carolinalla on loppututkinto yliopistosta ja huono työpaikka mainostoimistossa.
Sama on tilanne monissa muissakin Euroopan maissa. Ranskassa kestää kolme vuotta ennen kuin 70 % vastavalmistuneista löytää työpaikan. Kun vuonna 1977 tuloero 30-vuotiaan ja 50-vuotiaan työntekijän välillä oli 17 %, on se nyt 40 %. Ranskassa mielenosoittajat kiinnittivät ilmiöön huomiota. Eikä siellä tilanne edes ole yhtä huono kuin Espanjassa ja Italiassa.
Korkeakoulupaikka ei enää takaa suuria tuloja. Globalisaation lieveilmiöihin kuuluu se, että yritykset eivät enää etsi kehitysmaista ja siirtymätalouden maista vain teollista ja palvelusektorin halpatyövoimaa, niihin siirtyvät myös korkeaa koulutusta vaativat työt. Se laskee myös kotimaisia palkkoja ja heikentää muutenkin työsuhteita.
Vaatii suuria ponnisteluja päästä hyvään asemaan maassa, jossa 87-vuotiasta ehdotetaan Senaatin johtajaksi ja jossa 85-vuotias voidaan valita presidentiksi. Heidän rinnallaan tuolloin 67-vuotias Romano Prodi ja 70-vuotias Silvio Berlusconi vaikuttavat lähes poikasilta.
Mikään ikä ei tietenkään saa olla este poliittiselle osallistumiselle. Vaaka on kuitenkin pahasti kallellaan vanhojen miesten hyväksi. Psykologi Alessandro Amadori väittääkin, että Italia on fallinen ja gerontokraattinen yhteiskunta. Se palvoo vanhoja miehiä. Tällaisessa yhteiskunnassa nuoret joutuvat odottamaan pitkään omia vaikutusmahdollisuuksiaan, niin politiikassa, yliopistoissa kuin muissakin yhteiskunnan instituutioissa.
Sunday, November 21, 2010
Berlusconin äiti74
Mamman poikia ja isin tyttöjä
Italialaisen perheen sisäinen dynamiikka on erikoislaatuinen. Tiettyjen perheenjäsenten välillä vallitsee vahvemmat tunnesiteet kuin muiden välillä. Äidin ja pojan suhde on erityisen läheinen. Vasta sen jälkeen tulevat muut. Isän ja tyttären välinen side on seuraavaksi vahvin. Isän ja äidin välinen suhde tulee vasta kolmannella sijalla.
Äidin ja pojan välinen suhde helposti näyttäytyy mammanpoika (mammone) ilmiönä. ”Mammanpoikien maa”, kuvasi intialainen ystäväni Italiaa, ajattelematta että Intiassa vasta poikia palvotaankin. Siellä he eivät juurikaan koe naisten taholta torjuntaa, sillä avioliitotkin järjestetään.
Äidin ja pojan välisen tiiviin yhteyden puolesta puhuu vuosina 1993-4 kerätty tutkimusaineisto. Sen mukaan kolmasosa naimisissa olevista pojista tapasi äitiään joka päivä. Toiset 27,5 prosenttia tapasi äitiään kerran viikossa.
Italialaiset nuoret miehet myös asuvat lapsuudenkodissaan myöhempään kuin muut eurooppalaiset. Seitsemän kymmenestä yli 35-vuotiaasta naimattomasta pojasta ja neljännes eronneista asuu synnyinkodissaan. Ilmiö on ajan myötä vain kasvanut. Kymmenen vuoden sisällä määrä kasvoi 17 prosentista 40 prosenttiin. Myös eurobarometrin mukaan itsenäistyminen ei ole Italiassa korkealla sijalla.
Syitä on monia. Poikien kotona asumista voi selittää myös mukavuuden halulla. Kotihuolto pelaa ja äiti hoivaa. Kyse on myös taloudellisista tekijöistä. Vakituisia ja riittävän hyvin palkattuja töitä ei ole. Elinkustannukset ovat korkeat. Vuokrat Roomassa ovat lähes kaksinkertaiset Suomeen verrattuna, palkat ei.
Italialaisen perheen sisäinen dynamiikka on erikoislaatuinen. Tiettyjen perheenjäsenten välillä vallitsee vahvemmat tunnesiteet kuin muiden välillä. Äidin ja pojan suhde on erityisen läheinen. Vasta sen jälkeen tulevat muut. Isän ja tyttären välinen side on seuraavaksi vahvin. Isän ja äidin välinen suhde tulee vasta kolmannella sijalla.
Äidin ja pojan välinen suhde helposti näyttäytyy mammanpoika (mammone) ilmiönä. ”Mammanpoikien maa”, kuvasi intialainen ystäväni Italiaa, ajattelematta että Intiassa vasta poikia palvotaankin. Siellä he eivät juurikaan koe naisten taholta torjuntaa, sillä avioliitotkin järjestetään.
Äidin ja pojan välisen tiiviin yhteyden puolesta puhuu vuosina 1993-4 kerätty tutkimusaineisto. Sen mukaan kolmasosa naimisissa olevista pojista tapasi äitiään joka päivä. Toiset 27,5 prosenttia tapasi äitiään kerran viikossa.
Italialaiset nuoret miehet myös asuvat lapsuudenkodissaan myöhempään kuin muut eurooppalaiset. Seitsemän kymmenestä yli 35-vuotiaasta naimattomasta pojasta ja neljännes eronneista asuu synnyinkodissaan. Ilmiö on ajan myötä vain kasvanut. Kymmenen vuoden sisällä määrä kasvoi 17 prosentista 40 prosenttiin. Myös eurobarometrin mukaan itsenäistyminen ei ole Italiassa korkealla sijalla.
Syitä on monia. Poikien kotona asumista voi selittää myös mukavuuden halulla. Kotihuolto pelaa ja äiti hoivaa. Kyse on myös taloudellisista tekijöistä. Vakituisia ja riittävän hyvin palkattuja töitä ei ole. Elinkustannukset ovat korkeat. Vuokrat Roomassa ovat lähes kaksinkertaiset Suomeen verrattuna, palkat ei.
Berlusconin äiti73
Pyhä yksinhuoltaja?
Aloitin tämän kertomukseni siitä kun Berlusconi meni äitinsä, ei vaimonsa kanssa äänestämään. Berlusconi tietenkin tunsi italialaisen kulttuurikoodin äidin ja pojan suhteesta ja käytti sitä poliittisesti hyväkseen.
Italiassa perhe merkitsee enemmän kuin meillä. Vieläkin, vaikka italiankielen opettajani julisti, että italialainen perhe on myytti. Hän vähän liioitteli. Suomalaisittain katsoen se on hyvinkin voimissaan. Se kiinnosti minua myös ilmiönä, sillä törmäsin siihen päivittäin. Siinä missä me kännyköimme kavereittemme kanssa, puhuvat italialaiset äitiensä ja isiensä kanssa. Viikonloppuisin perheet kansoittivat monen sukupolven voimin parhaat ravintolat.
Perhe on myös kuin linnoitus. Italiassa se helposti linnoittautuu ajamaan omia etujaan yhteiskunnan laajempien intressien kustannuksella. Perheyrityksetkin ovat yleisiä Italiassa. Arvioidaan että niitä on noin miljoona.
Perheidylliä tukee katolinen kirkko. Se tekee avioeron hankalaksi. Avioeroprosentti on alhainen (16 %) meihin (50%) verrattuna. Paavi Johannes Paavali II kutsuikin perhettä kotikirkoksi. Hän on sen perheen pää. Papaksi häntä kutsutaankin.
Mutta kirkon ikonografiassa keskeisellä sijalla on vain äiti ja hänen poikansa, ei koko perhe. Vasta Perussa näin kuvia, joissa myös Jeesuksen isä esiintyi. Pyhässä kolminaisuudessa äiti joutuu kuitenkin väistymään isän-pojan-ja-pyhän hengen akselin tieltä. Naisen rooli katolisessa kirkossa onkin alisteinen, sillä kirkossa institutionaalinen valta on miehillä. Maria-kultti myös vahvistaa ja rajaa naisen roolin äitiyteen.
Aloitin tämän kertomukseni siitä kun Berlusconi meni äitinsä, ei vaimonsa kanssa äänestämään. Berlusconi tietenkin tunsi italialaisen kulttuurikoodin äidin ja pojan suhteesta ja käytti sitä poliittisesti hyväkseen.
Italiassa perhe merkitsee enemmän kuin meillä. Vieläkin, vaikka italiankielen opettajani julisti, että italialainen perhe on myytti. Hän vähän liioitteli. Suomalaisittain katsoen se on hyvinkin voimissaan. Se kiinnosti minua myös ilmiönä, sillä törmäsin siihen päivittäin. Siinä missä me kännyköimme kavereittemme kanssa, puhuvat italialaiset äitiensä ja isiensä kanssa. Viikonloppuisin perheet kansoittivat monen sukupolven voimin parhaat ravintolat.
Perhe on myös kuin linnoitus. Italiassa se helposti linnoittautuu ajamaan omia etujaan yhteiskunnan laajempien intressien kustannuksella. Perheyrityksetkin ovat yleisiä Italiassa. Arvioidaan että niitä on noin miljoona.
Perheidylliä tukee katolinen kirkko. Se tekee avioeron hankalaksi. Avioeroprosentti on alhainen (16 %) meihin (50%) verrattuna. Paavi Johannes Paavali II kutsuikin perhettä kotikirkoksi. Hän on sen perheen pää. Papaksi häntä kutsutaankin.
Mutta kirkon ikonografiassa keskeisellä sijalla on vain äiti ja hänen poikansa, ei koko perhe. Vasta Perussa näin kuvia, joissa myös Jeesuksen isä esiintyi. Pyhässä kolminaisuudessa äiti joutuu kuitenkin väistymään isän-pojan-ja-pyhän hengen akselin tieltä. Naisen rooli katolisessa kirkossa onkin alisteinen, sillä kirkossa institutionaalinen valta on miehillä. Maria-kultti myös vahvistaa ja rajaa naisen roolin äitiyteen.
Saturday, November 20, 2010
Berlusconin äiti72
Limbo ja tangentopolis
Välillä lehdistä sai lukea kummallisia uutisia. Kolmekymmentä katolista teologia ympäri maailmaa kokoontui joulukuussa 2005 pohtimaan mitä tehdä limbolle. Limbo on kuoleman jälkeinen paratiisin ja helvetin välinen olotila, jonne kastamattomien lasten uskottiin joutuvan yhdessä hurskaiden pakanoiden ja syntymättömien sikiöiden kanssa. Kokouksessa päätettiin, ettei limbo ole koskaan ollut osa katolista oppia, vaan tämä keski-aikainen käsite oli vain roikkunut mukana. Limboon tehtiin pesäero ja se heitettiin romukoppaan.
Rooman vanhan valtakunnan papit olivat olleet myös poliittisia ja yhteiskunnallisia vaikuttajia. Paavit jatkoivat samaa "perinnettä". Historian saatossa maallinen valta ja pyhä paimenuus sekoittuivat toisiinsa. Hallitsijat saattoivat julistaa itsensä paaveiksi. Heidän käyttäytymisensä saattoi myös olla kaukana uskonnon moraaliperiaatteista.
Aristoteles sanoi aikoinaan, että meistä tulee oikeamielisiä vain harjoittelemalla ja tekemällä oikeamielisiä tekoja. Meistä tulee rohkeita, vain pyrkimällä rohkeuteen. Väärämielisiä mahtuu joka joukkoon. Rohkeudenpuute vaivaa monia. Näin on katolisenkin kirkon kohdalla. Sinne on mahtunut myös moraalittomuutta. Toisaalta kirkossa on myös ollut rohkeita pappeja ja oikeamielisiä kardinaaleja. Yksi heistä on Milanon arkkipiispa Carlo Maria Martini. Hän on ottanut esiin julkisen ja yksityisen sektorin epäpyhän ja korruptoituneen liiton. Jo paljon ennen kuin Italiassa puhuttiin tangentopolista, Martini puhui voitelurahavaltiosta ja korruptiokaupungista. Hänen ajatuksensa perustuivat kirkon parhaisiin arvoihin: rehellisyyteen, oikeudenmukaisuuteen ja yhteiseen hyvään. Yhteinen hyvä ei tarkoittanut puolueen tai jonkun tietyn ryhmän hyvää, vaan koko yhteiskunnan hyvää. Martinin mukaan korruption vastaiseen taisteluun voidaan ryhtyä vasta, kun ensin nähdään maailma raadollisuudessaan, katsotaan tylyäkin totuutta rohkeasti silmiin ja uskalletaan tunnustaa vaikeatkin ilmiöt. Sen jälkeen on tärkeä ymmärtää, ettei paha poistu itsestään eikä tilanne korjaannu ilman väliintuloa.
.
Välillä lehdistä sai lukea kummallisia uutisia. Kolmekymmentä katolista teologia ympäri maailmaa kokoontui joulukuussa 2005 pohtimaan mitä tehdä limbolle. Limbo on kuoleman jälkeinen paratiisin ja helvetin välinen olotila, jonne kastamattomien lasten uskottiin joutuvan yhdessä hurskaiden pakanoiden ja syntymättömien sikiöiden kanssa. Kokouksessa päätettiin, ettei limbo ole koskaan ollut osa katolista oppia, vaan tämä keski-aikainen käsite oli vain roikkunut mukana. Limboon tehtiin pesäero ja se heitettiin romukoppaan.
Rooman vanhan valtakunnan papit olivat olleet myös poliittisia ja yhteiskunnallisia vaikuttajia. Paavit jatkoivat samaa "perinnettä". Historian saatossa maallinen valta ja pyhä paimenuus sekoittuivat toisiinsa. Hallitsijat saattoivat julistaa itsensä paaveiksi. Heidän käyttäytymisensä saattoi myös olla kaukana uskonnon moraaliperiaatteista.
Aristoteles sanoi aikoinaan, että meistä tulee oikeamielisiä vain harjoittelemalla ja tekemällä oikeamielisiä tekoja. Meistä tulee rohkeita, vain pyrkimällä rohkeuteen. Väärämielisiä mahtuu joka joukkoon. Rohkeudenpuute vaivaa monia. Näin on katolisenkin kirkon kohdalla. Sinne on mahtunut myös moraalittomuutta. Toisaalta kirkossa on myös ollut rohkeita pappeja ja oikeamielisiä kardinaaleja. Yksi heistä on Milanon arkkipiispa Carlo Maria Martini. Hän on ottanut esiin julkisen ja yksityisen sektorin epäpyhän ja korruptoituneen liiton. Jo paljon ennen kuin Italiassa puhuttiin tangentopolista, Martini puhui voitelurahavaltiosta ja korruptiokaupungista. Hänen ajatuksensa perustuivat kirkon parhaisiin arvoihin: rehellisyyteen, oikeudenmukaisuuteen ja yhteiseen hyvään. Yhteinen hyvä ei tarkoittanut puolueen tai jonkun tietyn ryhmän hyvää, vaan koko yhteiskunnan hyvää. Martinin mukaan korruption vastaiseen taisteluun voidaan ryhtyä vasta, kun ensin nähdään maailma raadollisuudessaan, katsotaan tylyäkin totuutta rohkeasti silmiin ja uskalletaan tunnustaa vaikeatkin ilmiöt. Sen jälkeen on tärkeä ymmärtää, ettei paha poistu itsestään eikä tilanne korjaannu ilman väliintuloa.
.
Friday, November 19, 2010
Berlusconin äiti71
Pyhimyksiä ja maailmanparantajia
Vaikka Italia on katolinen maa, vain 10 prosenttia on aktiivisia uskovaisia katolisia. Sana ’katolinen’ tulee kreikan sanasta kataholos eli kokonaisuuden mukaan, merkiten universaalia. Universaali uskonto se onkin. Maailmassa on noin 1,1 miljardia katolista. Suurin osa on Euroopassa ja Latinalaisessa-Amerikassa. Heitä on myös muissa maanosissa, etenkin Afrikassa, mutta myös Aasiassa.
Katolisella kirkolla on Roomassa neljä pääkatedraalia, joista Vatikaanissa sijaitseva Pyhän Pietarin kirkko on tärkein. Moni vierailija tuntee siellä tulleensa vallan katedraaliin, ei hartauden tyyssijaan. Kolme muuta lähes yhtä mahtavaa katedraalia San Giovanni in Laterano, Santa Maria Maggiore ja San Paolo sijaitsevat eri puolilla Roomaa.
Katolinen kirkko on sekin rakentanut vanhan varaan. Kirkkojen seiniin on toisinaan upotettu antiikin Rooman pilareita tai ne on rakennettu vanhan palvontapaikan päälle. Myös opissa ja käytänteissä on lainaa. Rooman valtakunnan aikana roomalaisten jumalien pääpappia kutsuttiin nimellä pontifex maximus. Tämän tittelin omaksuivat myöhemmin paavit. Vestan neitsyeiden sanotaan myös olevan nunnien esikuvia, jopa pukeutumisessa on yhtäläisyyksiä.
Kirkoissa on ihmeitä tekevien ikonien lähettyvillä votiiveja. Nuo metalliset tai nykyään myös muoviset pikkuesineet kuvaavat ihmisen eri ruumiinosia. Niiden avulla toivotaan parannusta kuvan kehonosalle. Tälläkin perinteellä on vanhat juuret. Savesta valmistettuja votiiveja käyttivät jo etruskit, muinaiset roomalaiset ja kreikkalaiset omissa menoissaan. Niitä näkee museoissa.
Katolisuudessa vaikuttaa rikas pyhimysperinne, joka uskoo ihmeisiin. Tosin katolinen kirkko muutama vuosi sitten julisti, ettei ihmeparannuksia tule kutsua ihmeiksi, sillä niiden taustalla voi olla lääketieteellinen selitys, jota emme vain vielä ymmärrä.
Oli miten oli, ihmeperinteen mukaan osa Kristuksen ja Marian patsaista vuodattaa kyyneliä. Marttyyrien kuivunut veri muuttuu nesteeksi. Pyhyys tuoksuu ja synti haisee. Sienan pyhä Katariina väitti haistavansa syntisen ihmisen hajun. Ruusun tuoksu leijuu pyhimysten pyhäinjäännösten ympärillä. Ruusunlehdet leijailevat talvisessa säässä. Lunta tulee keskellä kesää kumpareelle, jonne on pystytettävä kirkko. Pyhimykset ilmestyvät. Valot välkkyvät.
Jokaiselle päivälle on oma pyhimyksensä. Tärkeimmille on myös omistettu kirkko. Myös nimiä annetaan suojeluspyhimysten mukaan. Kaupungeilla on myös nimikkopyhimykset: Milanolla Pyhä Ambrosius, Napolilla Pyhä Gennaro, Venetsialla tietenkin Pyhä Markus, jolle myös kuuluisa Pyhän Markuksen aukiokin on omistettu ja jonka päässä on hänelle omistettu katedraali.
Myös ammattikunnilla on omat suojeluspyhimyksensä. Maanviljelijät palvovat Pyhää Isidoroa, kirurgit Pyhää Cosmaa ja Damiania sekä valokuvaajat Pyhää Veronikaa. Taksinkuljettajat ja muut autoilijat siunaavat autonsa Pyhän Franciksen mukaan.
Pyhimykset voivat myös erikoistua eri tehtäviin. Pyhän Lucian valoa pyydetään silmäongelmiin. Pyhän Blaisen puoleen käännytään kurkku-ongelmissa. Pyhältä Markukselta voi saada apua korvasairauksiin. Pyhä Marinan uskotaan lievittää pääkipuja. Pyhän Paolon puoleen voi kääntyä koiran puremissa. Pyhältä Venanziolta voi hakea apua reumatismiin. Hammasongelmissa voi hammaslääkärin lisäksi kääntyä Pyhän Dominicin puoleen. Pyhä Anthony ja pyhä Fransiscus hoitavat eläimiä. Jos ei tiedä kenen puoleen kääntyä, aina voi pyytää apua yleispyhältä Benedictukselta, joka on yleissuojelija. Hänen medaljongillaan voi pyhittää veden. Se voidaan myös asettaa ikkunoihin, oviin, autoihin ja tietenkin kaulaan.
Osa katolisen kirkon pyhimyksistä on myös ollut yhteiskunnallisia aktivisteja, uudistajia sekä köyhien ja heikkojen puolustajia. Osa heistä on naisia. Viimeisin oli Intiassa vaikuttanut äiti Teresa, jonka yhteiskunnallisen työn arvoa ei voi kiistää. Intialaiset suhtautuvat kuuitenkin varauksellisesti väitteisiin hänen pyhyydestään. Myös Euroopan suojeluspyhimykseksi julistettu ja 1300-luvulla elänyt Sienan Katariina kampanjoi kirjoittaen kirjeitä hallitsijoille-. Hän puhui rauhan puolesta.
Vaikka Italia on katolinen maa, vain 10 prosenttia on aktiivisia uskovaisia katolisia. Sana ’katolinen’ tulee kreikan sanasta kataholos eli kokonaisuuden mukaan, merkiten universaalia. Universaali uskonto se onkin. Maailmassa on noin 1,1 miljardia katolista. Suurin osa on Euroopassa ja Latinalaisessa-Amerikassa. Heitä on myös muissa maanosissa, etenkin Afrikassa, mutta myös Aasiassa.
Katolisella kirkolla on Roomassa neljä pääkatedraalia, joista Vatikaanissa sijaitseva Pyhän Pietarin kirkko on tärkein. Moni vierailija tuntee siellä tulleensa vallan katedraaliin, ei hartauden tyyssijaan. Kolme muuta lähes yhtä mahtavaa katedraalia San Giovanni in Laterano, Santa Maria Maggiore ja San Paolo sijaitsevat eri puolilla Roomaa.
Katolinen kirkko on sekin rakentanut vanhan varaan. Kirkkojen seiniin on toisinaan upotettu antiikin Rooman pilareita tai ne on rakennettu vanhan palvontapaikan päälle. Myös opissa ja käytänteissä on lainaa. Rooman valtakunnan aikana roomalaisten jumalien pääpappia kutsuttiin nimellä pontifex maximus. Tämän tittelin omaksuivat myöhemmin paavit. Vestan neitsyeiden sanotaan myös olevan nunnien esikuvia, jopa pukeutumisessa on yhtäläisyyksiä.
Kirkoissa on ihmeitä tekevien ikonien lähettyvillä votiiveja. Nuo metalliset tai nykyään myös muoviset pikkuesineet kuvaavat ihmisen eri ruumiinosia. Niiden avulla toivotaan parannusta kuvan kehonosalle. Tälläkin perinteellä on vanhat juuret. Savesta valmistettuja votiiveja käyttivät jo etruskit, muinaiset roomalaiset ja kreikkalaiset omissa menoissaan. Niitä näkee museoissa.
Katolisuudessa vaikuttaa rikas pyhimysperinne, joka uskoo ihmeisiin. Tosin katolinen kirkko muutama vuosi sitten julisti, ettei ihmeparannuksia tule kutsua ihmeiksi, sillä niiden taustalla voi olla lääketieteellinen selitys, jota emme vain vielä ymmärrä.
Oli miten oli, ihmeperinteen mukaan osa Kristuksen ja Marian patsaista vuodattaa kyyneliä. Marttyyrien kuivunut veri muuttuu nesteeksi. Pyhyys tuoksuu ja synti haisee. Sienan pyhä Katariina väitti haistavansa syntisen ihmisen hajun. Ruusun tuoksu leijuu pyhimysten pyhäinjäännösten ympärillä. Ruusunlehdet leijailevat talvisessa säässä. Lunta tulee keskellä kesää kumpareelle, jonne on pystytettävä kirkko. Pyhimykset ilmestyvät. Valot välkkyvät.
Jokaiselle päivälle on oma pyhimyksensä. Tärkeimmille on myös omistettu kirkko. Myös nimiä annetaan suojeluspyhimysten mukaan. Kaupungeilla on myös nimikkopyhimykset: Milanolla Pyhä Ambrosius, Napolilla Pyhä Gennaro, Venetsialla tietenkin Pyhä Markus, jolle myös kuuluisa Pyhän Markuksen aukiokin on omistettu ja jonka päässä on hänelle omistettu katedraali.
Myös ammattikunnilla on omat suojeluspyhimyksensä. Maanviljelijät palvovat Pyhää Isidoroa, kirurgit Pyhää Cosmaa ja Damiania sekä valokuvaajat Pyhää Veronikaa. Taksinkuljettajat ja muut autoilijat siunaavat autonsa Pyhän Franciksen mukaan.
Pyhimykset voivat myös erikoistua eri tehtäviin. Pyhän Lucian valoa pyydetään silmäongelmiin. Pyhän Blaisen puoleen käännytään kurkku-ongelmissa. Pyhältä Markukselta voi saada apua korvasairauksiin. Pyhä Marinan uskotaan lievittää pääkipuja. Pyhän Paolon puoleen voi kääntyä koiran puremissa. Pyhältä Venanziolta voi hakea apua reumatismiin. Hammasongelmissa voi hammaslääkärin lisäksi kääntyä Pyhän Dominicin puoleen. Pyhä Anthony ja pyhä Fransiscus hoitavat eläimiä. Jos ei tiedä kenen puoleen kääntyä, aina voi pyytää apua yleispyhältä Benedictukselta, joka on yleissuojelija. Hänen medaljongillaan voi pyhittää veden. Se voidaan myös asettaa ikkunoihin, oviin, autoihin ja tietenkin kaulaan.
Osa katolisen kirkon pyhimyksistä on myös ollut yhteiskunnallisia aktivisteja, uudistajia sekä köyhien ja heikkojen puolustajia. Osa heistä on naisia. Viimeisin oli Intiassa vaikuttanut äiti Teresa, jonka yhteiskunnallisen työn arvoa ei voi kiistää. Intialaiset suhtautuvat kuuitenkin varauksellisesti väitteisiin hänen pyhyydestään. Myös Euroopan suojeluspyhimykseksi julistettu ja 1300-luvulla elänyt Sienan Katariina kampanjoi kirjoittaen kirjeitä hallitsijoille-. Hän puhui rauhan puolesta.
Wednesday, November 17, 2010
Berlusconin äiti70
Holy smoke!
Paavin hautajaisiin odotettiin neljää miljoonaa pyhiinvaeltajaa. Roomaan tuli kolme miljoonaa, joista lähes puolet paavin synnyinmaasta, Puolasta. Melkein joka kadun kulmassa ja kahvilassa kuuli puolankieltä.
Moni epäili Rooman hallinnon kykyä selvitä miljoonien turistien yhtäaikaisista majoitus-, liikenne-, järjestyksenpito- ja turvallisuushaasteista.
Pyhiinvaeltajille oli järjestetty majoitus ympäri Roomaa. Kaduilla heille oli tarjolla vettä ja vessoja. Oli huopia ja terveydenhoitopisteitä. Hautajaisten katselua varten oli aukioille pystytetty suuria valkokankaita. Helikopterit kiertelivät Rooman yllä varmistamassa, että homma pysyi italialaisessa pukinnahkahanskassa – ja se pysyi. Näin oli kuulemma käynyt aikaisemminkin. Pakon edessä hallinto toimii ja suoriutuu loistavin arvosanoin haasteellisista tehtävistä.
Yhtähyvin ei haastetta ottanut vastaan työpaikkani. Vaikka suurin osa työntekijöistämme oli italialaisia ja katolisia, ei ylinjohto paavin hautajaisia edeltävään päivään mennessä pystynyt päättämään pannaanko toimisto kiinni. Se odotti viestiä muilta järjestöiltä. Ne taas odottivat päätöstä päämajoistaan. Päätös venyi. Lopulta joku rohkaistui ja järjestö suljettiin hautajaispäiväksi.
Pian hautajaisten jälkeen alkoi uuden paavin valinta. Pyhiinvaeltajat Vatikaanin alueella ja television katsojat uutislähetysten äärellä odottelivat päiväkausia oikeanväristä savumerkkiä, jolla kardinaalit perinteisesti ilmoittavat uuden paavin valinnasta. Roomalaiset halusivat italialaisen paavin. Toinen aprikoinnin kohde oli valittaisiinko uusi paavi konservatiivien vai uudistusmielisten riveistä.
Lopulta valkoinen savumerkki tuli. Italialaista ei tullut. Mutta konservatiivit saivat edustajansa läpi. Italialaisten oli tyytyminen saksalaiseen kardinaali Joseph Radzingeriin. Hänen valintaansa alettiin heti arvostella. Sanottiin, että hän oli kasvanut kirjastossa, ei ihmisten parissa. Häntä verrattiin edesmenneeseen paaviin, jolla oli valtava kansansuosio, myös nuorison parissa. Hän oli kansan paavi. Radzinger oli etäisempi ja oppinut mies.
Paavin hautajaisiin odotettiin neljää miljoonaa pyhiinvaeltajaa. Roomaan tuli kolme miljoonaa, joista lähes puolet paavin synnyinmaasta, Puolasta. Melkein joka kadun kulmassa ja kahvilassa kuuli puolankieltä.
Moni epäili Rooman hallinnon kykyä selvitä miljoonien turistien yhtäaikaisista majoitus-, liikenne-, järjestyksenpito- ja turvallisuushaasteista.
Pyhiinvaeltajille oli järjestetty majoitus ympäri Roomaa. Kaduilla heille oli tarjolla vettä ja vessoja. Oli huopia ja terveydenhoitopisteitä. Hautajaisten katselua varten oli aukioille pystytetty suuria valkokankaita. Helikopterit kiertelivät Rooman yllä varmistamassa, että homma pysyi italialaisessa pukinnahkahanskassa – ja se pysyi. Näin oli kuulemma käynyt aikaisemminkin. Pakon edessä hallinto toimii ja suoriutuu loistavin arvosanoin haasteellisista tehtävistä.
Yhtähyvin ei haastetta ottanut vastaan työpaikkani. Vaikka suurin osa työntekijöistämme oli italialaisia ja katolisia, ei ylinjohto paavin hautajaisia edeltävään päivään mennessä pystynyt päättämään pannaanko toimisto kiinni. Se odotti viestiä muilta järjestöiltä. Ne taas odottivat päätöstä päämajoistaan. Päätös venyi. Lopulta joku rohkaistui ja järjestö suljettiin hautajaispäiväksi.
Pian hautajaisten jälkeen alkoi uuden paavin valinta. Pyhiinvaeltajat Vatikaanin alueella ja television katsojat uutislähetysten äärellä odottelivat päiväkausia oikeanväristä savumerkkiä, jolla kardinaalit perinteisesti ilmoittavat uuden paavin valinnasta. Roomalaiset halusivat italialaisen paavin. Toinen aprikoinnin kohde oli valittaisiinko uusi paavi konservatiivien vai uudistusmielisten riveistä.
Lopulta valkoinen savumerkki tuli. Italialaista ei tullut. Mutta konservatiivit saivat edustajansa läpi. Italialaisten oli tyytyminen saksalaiseen kardinaali Joseph Radzingeriin. Hänen valintaansa alettiin heti arvostella. Sanottiin, että hän oli kasvanut kirjastossa, ei ihmisten parissa. Häntä verrattiin edesmenneeseen paaviin, jolla oli valtava kansansuosio, myös nuorison parissa. Hän oli kansan paavi. Radzinger oli etäisempi ja oppinut mies.
Berlusconin äiti69
Uskonnon puolesta ja vastaan
Kristinusko tuli väkivaltaisen antiikin roomalaisuuden haastajaksi. Katolisen kirkon peruskallio piti rakennuttaman Pietarin perinnön varaan. Sotaliput kuitenkin liehuivat. Paavit, jotka kalliota seurasivat, olivat usein luopioita ja väärintekijöitä. Osa heistä julistettiin antipaaveiksi, ei niinkään heidän hirmuhallintonsa ja rikostensa takia, vaan koska he olivat itse julistautuneet paaveiksi, eikä katolisen kirkon vaatimia valintaprosesseja oltu seurattu.
Italian valtiolla ja kirkolla on myöhempääkin painolastia. Valtio on vaiennut siirtomaa- ja sotahistoriastaan. Katolisen kirkon on myös ollut vaikea myöntää omat virheensä: ristiretkien julmuudet, pitkä vaikeneminen juutalaisten kansanmurhasta ja pappien pedofilia. On ollut tärkeämpää puolustaa kirkon mainetta kuin lähteä pesemään likaista pyykkiä.
Toinen puoli totuutta on se, että kristinuskolla ja katolisella kirkollakin on ollut myös tärkeä rooli maailman inhimillistämisessä. Rooman valtakunnassa oli ajattelijoita, jotka puhuivat heikkojen oikeuksista ja olivat julmuuksia vastaan. Eräs heistä oli Marcus Aurelius. Kuitenkin vasta kristinusko vakiinnutti humaanimman moraalikäsityksen, saarnaten armoa ja anteeksiantoa. Uskonjärjestelmänä se systemaattisesti ajoi muutosta. Sen aika oli tullut. Taivaskin siirtyi Mitran härän kuviosta Johannes Kastajan vesimiehen aikaan.
Kristinusko teki myös ihmisyydestä pyhän. 1600- ja 1700-luvulla yhteiskunnan ja hallinnon kehittymisen myötä alettiin länsimaissa myös rauhoittaa julkisia tiloja väkivallallan esityksiltä.
Rooman aikaani osui historiallinen tapahtuma. Paavi kuoli huhtikuun toisena päivänä 2005. Olin pitkään seurannut järkyttyneenä televisiosta, kun selvästi sairasta miestä raahattiin Vatikaanin ikkunan eteen siunaamaan kansanjoukkoja. Hänen puheestaan ei aina saanut selvää. Katse hapuili, kädet tärisivät. Kaikesta näki, että paavi oli hyvin sairas mies. Loppupuolella hän selvästi kävi kuolinkamppailua, mutta hänen ei annettu kuolla rauhassa. Tässä katolinen kirkko rikkoi omaa oppiaan ja loukkasi ihmisen pyhyyttä.
Kristinusko tuli väkivaltaisen antiikin roomalaisuuden haastajaksi. Katolisen kirkon peruskallio piti rakennuttaman Pietarin perinnön varaan. Sotaliput kuitenkin liehuivat. Paavit, jotka kalliota seurasivat, olivat usein luopioita ja väärintekijöitä. Osa heistä julistettiin antipaaveiksi, ei niinkään heidän hirmuhallintonsa ja rikostensa takia, vaan koska he olivat itse julistautuneet paaveiksi, eikä katolisen kirkon vaatimia valintaprosesseja oltu seurattu.
Italian valtiolla ja kirkolla on myöhempääkin painolastia. Valtio on vaiennut siirtomaa- ja sotahistoriastaan. Katolisen kirkon on myös ollut vaikea myöntää omat virheensä: ristiretkien julmuudet, pitkä vaikeneminen juutalaisten kansanmurhasta ja pappien pedofilia. On ollut tärkeämpää puolustaa kirkon mainetta kuin lähteä pesemään likaista pyykkiä.
Toinen puoli totuutta on se, että kristinuskolla ja katolisella kirkollakin on ollut myös tärkeä rooli maailman inhimillistämisessä. Rooman valtakunnassa oli ajattelijoita, jotka puhuivat heikkojen oikeuksista ja olivat julmuuksia vastaan. Eräs heistä oli Marcus Aurelius. Kuitenkin vasta kristinusko vakiinnutti humaanimman moraalikäsityksen, saarnaten armoa ja anteeksiantoa. Uskonjärjestelmänä se systemaattisesti ajoi muutosta. Sen aika oli tullut. Taivaskin siirtyi Mitran härän kuviosta Johannes Kastajan vesimiehen aikaan.
Kristinusko teki myös ihmisyydestä pyhän. 1600- ja 1700-luvulla yhteiskunnan ja hallinnon kehittymisen myötä alettiin länsimaissa myös rauhoittaa julkisia tiloja väkivallallan esityksiltä.
Rooman aikaani osui historiallinen tapahtuma. Paavi kuoli huhtikuun toisena päivänä 2005. Olin pitkään seurannut järkyttyneenä televisiosta, kun selvästi sairasta miestä raahattiin Vatikaanin ikkunan eteen siunaamaan kansanjoukkoja. Hänen puheestaan ei aina saanut selvää. Katse hapuili, kädet tärisivät. Kaikesta näki, että paavi oli hyvin sairas mies. Loppupuolella hän selvästi kävi kuolinkamppailua, mutta hänen ei annettu kuolla rauhassa. Tässä katolinen kirkko rikkoi omaa oppiaan ja loukkasi ihmisen pyhyyttä.
Monday, November 8, 2010
Berlusconin äiti68
Väkivallan perintö?
Rooman väkivaltakulttuurin kohdalla ei voi olla miettimättä Euroopan kohtaloa. Minkälainen tulevaisuus on mantereella, jonka historia perustuu Rooman verisiin vallan teattereihin? Vaikka antiikin Kreikka on sivistyksemme kehto, sielläkin oli omat julmat kisansa. Väkivalta on osa historiaamme. Onko se myös sisäänrakennettu instituutioihimme, kuten joskus väitetään? Italialla ja koko Euroopalla on nyt uudet orjat, joilla ei ole oikeuksia ja joiden henki ei maksa mitään. Mistä löydämme nykycolosseumien mylvivät ihmismassat? Jalkapalloareenoiltako?
Katariina Mustakallio kuvasi verkossa kokemuksiaan italialaisesta jalkapallo-ottelusta:
”Kävin myös Roma-Juventus futismatsissa. Se oli uskomaton kokemus siitä, miten ihmisiä voi manipuloida. Voimakkaimpana tunteena oli valtava viha toisen puolen kannattajia kohtaan. Meillekin oli käydä vähän heikosti, kun Juventus voitti 2-1. Kun lähdimme katsomosta, jokainen vastaantulija yritti saada selville, kumman kannattajia olimme. Minä huomasin, että nyt oli pakko päästä pois ja lujaa.”
Jalkapallo-otteluissa ihmiset kiihottuvat raivoon, joka helposti purkautuu väkivaltana. Syntyy tappeluita. Areenoille heitetään myös irtainta omaisuutta, Milanossa palava moottoripyörä. Matsit synnyttävät myös seksuaalisia paineita. Kuten Rooman valtakunnan aikana, niidenkin jälkeen prostituoiduille riittää asiakkaita.
Berlusconi on ymmärtänyt spektaakkeleiden poliittisen merkityksen. Niiden avulla saa huomiota ja voi mobilisoida ääniä. Berlusconilla on myös jalkapalloliiga. Hän rakensi puolueensakin nimeä myöten sen pohjalta.
Politiikan historialliset juuret ovatkin urheilussa. Aikoinaan kilpa-ajoissa oli sinisten ja vihreiden, myöhemmin myös punaisten ja valkoisten liigoja. Niistä poliittisten puolueiden väitetään syntyneen. Roland Auget’n mukaan siniset edustivat aristokraatteja, kun taas tavallinen kansa oli vihreiden lippujen riveissä.
Rooman väkivaltakulttuurin kohdalla ei voi olla miettimättä Euroopan kohtaloa. Minkälainen tulevaisuus on mantereella, jonka historia perustuu Rooman verisiin vallan teattereihin? Vaikka antiikin Kreikka on sivistyksemme kehto, sielläkin oli omat julmat kisansa. Väkivalta on osa historiaamme. Onko se myös sisäänrakennettu instituutioihimme, kuten joskus väitetään? Italialla ja koko Euroopalla on nyt uudet orjat, joilla ei ole oikeuksia ja joiden henki ei maksa mitään. Mistä löydämme nykycolosseumien mylvivät ihmismassat? Jalkapalloareenoiltako?
Katariina Mustakallio kuvasi verkossa kokemuksiaan italialaisesta jalkapallo-ottelusta:
”Kävin myös Roma-Juventus futismatsissa. Se oli uskomaton kokemus siitä, miten ihmisiä voi manipuloida. Voimakkaimpana tunteena oli valtava viha toisen puolen kannattajia kohtaan. Meillekin oli käydä vähän heikosti, kun Juventus voitti 2-1. Kun lähdimme katsomosta, jokainen vastaantulija yritti saada selville, kumman kannattajia olimme. Minä huomasin, että nyt oli pakko päästä pois ja lujaa.”
Jalkapallo-otteluissa ihmiset kiihottuvat raivoon, joka helposti purkautuu väkivaltana. Syntyy tappeluita. Areenoille heitetään myös irtainta omaisuutta, Milanossa palava moottoripyörä. Matsit synnyttävät myös seksuaalisia paineita. Kuten Rooman valtakunnan aikana, niidenkin jälkeen prostituoiduille riittää asiakkaita.
Berlusconi on ymmärtänyt spektaakkeleiden poliittisen merkityksen. Niiden avulla saa huomiota ja voi mobilisoida ääniä. Berlusconilla on myös jalkapalloliiga. Hän rakensi puolueensakin nimeä myöten sen pohjalta.
Politiikan historialliset juuret ovatkin urheilussa. Aikoinaan kilpa-ajoissa oli sinisten ja vihreiden, myöhemmin myös punaisten ja valkoisten liigoja. Niistä poliittisten puolueiden väitetään syntyneen. Roland Auget’n mukaan siniset edustivat aristokraatteja, kun taas tavallinen kansa oli vihreiden lippujen riveissä.
Sunday, November 7, 2010
Berlusconin äiti67
Campo dei Fiori
Roomalainen väkivalta ei päättynyt Colosseumin näytösten myötä. Samassa mittakaavassa ne eivät kuitenkaan enää palanneet. Kaupungissa on muitakin osia, joilla on väkivaltainen tausta. Yksi niistä on lempitorini Campo dei Fiori. Siellä mestattiin juutalaisia ja kerettiläisiä. Keskellä toria, lähellä paikkaa, jossa uskotaan myös Julius Caesarin aikoinaan murhatun, on dominikaanimunkin ja filosofi Giordano Brunon patsas.
Bruno oli toisinajattelija. Hänen viakseen laskettiin se, että hän luki liikaa ja "vääriä" kirjoja. Hän ihaili Kopernikusta ja luki Erasmuksen luterilaisia oppeja kritisoivia ajatuksia. Bruno oli karismaattinen ja vahva persoona, joka helposti sai sekä ihailijoita että vihamiehiä. Eikä hän vaiennut valtaapitävienkään seurassa.
Hänestä tuli vapaan ajattelun uhri kun katolinen kirkko tuomitsi hänet kerettiläisenä. Tuomiota julistettaessa Giordano Brunon väitetään sanoneen ’Tuomiota langettaessa te vapisette enemmän kuin minä sitä kuullessa’. Hänet poltettiin roviolla vuonna 1600. Brunon mestauksen jälkeen piazza alkoi toimia yleisenä mestauspaikkana.
Katolinen kirkko myöhemmin armahti Giordano Brunon historian pannasta.
Keskellä Campoa olevalle patsaalle tuodaan vielä nykyäänkin kukkia ja seppeleitä.
Campo di Fioria lähellä on katu nimeltä via della Corda eli Köydenkatu. Nimi kertoo kadun vanhasta historiasta. Katu on toiminut keski-aikaisena kidutuspaikkana. Varkaat ripustettiin kädet sidottuina köyden jatkoksi ilmaan ja jalkoihin pantiin raskaat painot. Tämä kammottava rankaisu lopetettiin vasta vuonna 1816.
Roomalainen väkivalta ei päättynyt Colosseumin näytösten myötä. Samassa mittakaavassa ne eivät kuitenkaan enää palanneet. Kaupungissa on muitakin osia, joilla on väkivaltainen tausta. Yksi niistä on lempitorini Campo dei Fiori. Siellä mestattiin juutalaisia ja kerettiläisiä. Keskellä toria, lähellä paikkaa, jossa uskotaan myös Julius Caesarin aikoinaan murhatun, on dominikaanimunkin ja filosofi Giordano Brunon patsas.
Bruno oli toisinajattelija. Hänen viakseen laskettiin se, että hän luki liikaa ja "vääriä" kirjoja. Hän ihaili Kopernikusta ja luki Erasmuksen luterilaisia oppeja kritisoivia ajatuksia. Bruno oli karismaattinen ja vahva persoona, joka helposti sai sekä ihailijoita että vihamiehiä. Eikä hän vaiennut valtaapitävienkään seurassa.
Hänestä tuli vapaan ajattelun uhri kun katolinen kirkko tuomitsi hänet kerettiläisenä. Tuomiota julistettaessa Giordano Brunon väitetään sanoneen ’Tuomiota langettaessa te vapisette enemmän kuin minä sitä kuullessa’. Hänet poltettiin roviolla vuonna 1600. Brunon mestauksen jälkeen piazza alkoi toimia yleisenä mestauspaikkana.
Katolinen kirkko myöhemmin armahti Giordano Brunon historian pannasta.
Keskellä Campoa olevalle patsaalle tuodaan vielä nykyäänkin kukkia ja seppeleitä.
Campo di Fioria lähellä on katu nimeltä via della Corda eli Köydenkatu. Nimi kertoo kadun vanhasta historiasta. Katu on toiminut keski-aikaisena kidutuspaikkana. Varkaat ripustettiin kädet sidottuina köyden jatkoksi ilmaan ja jalkoihin pantiin raskaat painot. Tämä kammottava rankaisu lopetettiin vasta vuonna 1816.
Saturday, November 6, 2010
Berlusconin äiti66
Kansa humaltui veren näkemisestä.
Tertullius totesi vuonna 197, ettei Colosseumin näytöksissä voinut välttyä kummalliselta mielenkiihotukselta. Esitykset vaikuttivat järkevimpiinkin katsojiin. Hekin alkoivat vaatia, että kuolettavasti haavoittunut mies raahataan takaisin areenalle, jotta näkisivät paremmin hänen kuolinkamppailunsa. Pyhä Augustinus kertoi kristitystä ystävästään Alypiuksesta, joka uskoi, ettei yksi kerta voisi mitenkään häneen vaikuttaa. Mutta kun Alypius näki miehen kaatuvan ja veren valuvan sekä kuuli hurjistuneen ihmismassan mylvivän, hän tunsi humaltuvansa, kulaisevansa raakalaisuutta ja imevänsä sisäänsä verenhimoa. Nähty väkivalta vaikutti myös eroottisesti. Näytösten jälkeen prostituoiduilla kävi kauppa kuumana.
Oli muutamia roomalaisia oppineita, jotka eivät pitäneet tappojuhlista. Seneca arvosteli gladiaattoritaistelujen julmuutta ja niiden katselemista. Hän oli väkivallattomuuden kannattaja. Samoin Cicero, jonka ajatukset ovat "moderneja". Hänkin arvosti väkivallattomuutta ja pohdiskeli hyvän ihmisen ominaisuuksia. Ystävyyttä käsittelevässä kirjoituksessaan hän toteaa, että hyvä ihminen on viisas ja vain viisas on hyvä ihminen. Hänen mielestään viisas ja hyvä ihminen on oikeudenmukainen, vastuuntuntoinen ja vakaumuksensa mittainen. Hän ei suosi väkivaltaa. Senecan ja Ciceron ajatuksilla ei ollut verisiin menoihin juuri mitään vaikutusta. Eivätkä keisaritkaan saaneet niitä hevin loppumaan. Kristinuskoon kääntynyt keisari Konstantinus kielsi vuonna 326 jKr. veriset näytökset. Ne kuitenkin jatkuivat vielä parisataa vuotta, kunnes keisari Justinius kielsi ne kuolemantuomion uhalla.
Juutalais-kristillinen usko toi uuden maailmankuvan. Uudet käsitykset elämän pyhyydestä, armosta ja rakkaudesta pyyhkäisivät pois vanhat pakanalliset käsitykset veriuhreista pahan sovittajana ja kaaoksen torjujana.
Vaikka amfiteattereiden näytökset loppuivat, ei kaikki väkivalta eikä sen esillepanokaan siihen loppunut. Se otti muita muotoja muilla tantereilla.
Tertullius totesi vuonna 197, ettei Colosseumin näytöksissä voinut välttyä kummalliselta mielenkiihotukselta. Esitykset vaikuttivat järkevimpiinkin katsojiin. Hekin alkoivat vaatia, että kuolettavasti haavoittunut mies raahataan takaisin areenalle, jotta näkisivät paremmin hänen kuolinkamppailunsa. Pyhä Augustinus kertoi kristitystä ystävästään Alypiuksesta, joka uskoi, ettei yksi kerta voisi mitenkään häneen vaikuttaa. Mutta kun Alypius näki miehen kaatuvan ja veren valuvan sekä kuuli hurjistuneen ihmismassan mylvivän, hän tunsi humaltuvansa, kulaisevansa raakalaisuutta ja imevänsä sisäänsä verenhimoa. Nähty väkivalta vaikutti myös eroottisesti. Näytösten jälkeen prostituoiduilla kävi kauppa kuumana.
Oli muutamia roomalaisia oppineita, jotka eivät pitäneet tappojuhlista. Seneca arvosteli gladiaattoritaistelujen julmuutta ja niiden katselemista. Hän oli väkivallattomuuden kannattaja. Samoin Cicero, jonka ajatukset ovat "moderneja". Hänkin arvosti väkivallattomuutta ja pohdiskeli hyvän ihmisen ominaisuuksia. Ystävyyttä käsittelevässä kirjoituksessaan hän toteaa, että hyvä ihminen on viisas ja vain viisas on hyvä ihminen. Hänen mielestään viisas ja hyvä ihminen on oikeudenmukainen, vastuuntuntoinen ja vakaumuksensa mittainen. Hän ei suosi väkivaltaa. Senecan ja Ciceron ajatuksilla ei ollut verisiin menoihin juuri mitään vaikutusta. Eivätkä keisaritkaan saaneet niitä hevin loppumaan. Kristinuskoon kääntynyt keisari Konstantinus kielsi vuonna 326 jKr. veriset näytökset. Ne kuitenkin jatkuivat vielä parisataa vuotta, kunnes keisari Justinius kielsi ne kuolemantuomion uhalla.
Juutalais-kristillinen usko toi uuden maailmankuvan. Uudet käsitykset elämän pyhyydestä, armosta ja rakkaudesta pyyhkäisivät pois vanhat pakanalliset käsitykset veriuhreista pahan sovittajana ja kaaoksen torjujana.
Vaikka amfiteattereiden näytökset loppuivat, ei kaikki väkivalta eikä sen esillepanokaan siihen loppunut. Se otti muita muotoja muilla tantereilla.
Friday, November 5, 2010
Berlusconin äiti65
Leipää ja sirkushuveja
Colosseumin tappospektaakkelit olivat vaurauden ja vallan näytön paikkoja. Niiden avulla keisarit todistelivat kansalle valtaansa, samalla pitäen imperiumia koossa. Spektaakkelien tarkoitus oli valaa luottamusta Rooman valtakunnan ja kulloisenkin hallitsijan mahtiin. Ne myös terästivät kansaa ja loivat taisteluhenkeä, jota mikään ei saanut murtaa.
Verisiä spektaakkeleja ei tule pitää vain historiallisena ilmiönä. Ne auttavat myös ymmärtämään vallankäyttöä ja siihen liittyvää väkivaltaa. Väkivalta on - kuten sanakin osoittaa - voimistettua valtaa. Spektaakkeleista tuli yhteiskunnallisia vallan vahvistamisperformansseja, julmaa vallan teatteria. Niiden kautta keisarit esittivät voimaansa vallita kaaoksen voimia. Kaaoksen kun katsottiin alati uhkaavan Imperiumia. Kaaosta edustivat petoeläimet, rikolliset, muukalaiset eli barbaarit, sekä silloiset ’vastakulttuurit’ kuten kristinusko. Hierarkkista yhteiskuntajärjestelmää uhkasi myös sen rakenteellinen epätasa-arvo: orjilla, vangeilla ja muukalaisilla ei ollut oikeuksia.
Tapponäytösten avulla ei kuitenkaan pystytty täysin yhdenmukaistamaan roomalaisen yhteiskunnan arvomaailmaa, eikä sammuttamaan keisarikuntaa uhkaavia vaaroja, kuten orjien vastarintaa. Orjien karkaaminen oli alituinen uhka. Kapinat myös vaanivat. Yhden aloitti Spartacus. Roomalaiset harkitsivat jopa orjien vaatetuksen yhdenmukaistamista, jotta heidät olisi helppo tunnistaa muun kansan seasta. Siitä kuitenkin luovuttiin, sillä pelättiin että se saattaisi myös toimia kaikkia orjia yhdistävänä symbolina, vahvistaen heidän joukkovoimaansa.
Yleisö osallistui tapahtumiin äänestämällä gladiaattorin kohtalosta, kääntämällä peukalon ylös tai alas. Kansa mylvi ja huusi. Mielenilmaisut eivät kuitenkaan aina olleet spontaaneja. Ne olivat usein provosoituja. Ammattimaiset taputtajat kuulostelivat ihmisten tuntemuksia ja ohjailivat niitä keisarin hyväksi. Keisari Tituksen sanotaan olleen tässä erityisen taitava, kääntäen kansaa vastustajiaan vastaan ja vaatien näiden teloittamista.
Kansa ja sen poliittiset tarpeet kesytettiin näillä tappohuveilla. Se toimi paremmin kuin pelkkä leivän jakaminen, mitä keisarikunnassa myös tehtiin. Juvenalis totesikin, että ’muinoin Rooman kansa jakoi käskyvaltaa, vitsakimppuja, legioonia, kaikkea; nyt se pysyy aloillaan ja toivoo vain kahta asiaa, leipää ja sirkushuveja.´ Kun kansa sai päättää jonkun kurjan kohtalosta, se sai hetkellisen vallantunteen järjestelmässä, jossa heillä ei muutoin ollut mitään hallintoroolia.
Colosseumin tappospektaakkelit olivat vaurauden ja vallan näytön paikkoja. Niiden avulla keisarit todistelivat kansalle valtaansa, samalla pitäen imperiumia koossa. Spektaakkelien tarkoitus oli valaa luottamusta Rooman valtakunnan ja kulloisenkin hallitsijan mahtiin. Ne myös terästivät kansaa ja loivat taisteluhenkeä, jota mikään ei saanut murtaa.
Verisiä spektaakkeleja ei tule pitää vain historiallisena ilmiönä. Ne auttavat myös ymmärtämään vallankäyttöä ja siihen liittyvää väkivaltaa. Väkivalta on - kuten sanakin osoittaa - voimistettua valtaa. Spektaakkeleista tuli yhteiskunnallisia vallan vahvistamisperformansseja, julmaa vallan teatteria. Niiden kautta keisarit esittivät voimaansa vallita kaaoksen voimia. Kaaoksen kun katsottiin alati uhkaavan Imperiumia. Kaaosta edustivat petoeläimet, rikolliset, muukalaiset eli barbaarit, sekä silloiset ’vastakulttuurit’ kuten kristinusko. Hierarkkista yhteiskuntajärjestelmää uhkasi myös sen rakenteellinen epätasa-arvo: orjilla, vangeilla ja muukalaisilla ei ollut oikeuksia.
Tapponäytösten avulla ei kuitenkaan pystytty täysin yhdenmukaistamaan roomalaisen yhteiskunnan arvomaailmaa, eikä sammuttamaan keisarikuntaa uhkaavia vaaroja, kuten orjien vastarintaa. Orjien karkaaminen oli alituinen uhka. Kapinat myös vaanivat. Yhden aloitti Spartacus. Roomalaiset harkitsivat jopa orjien vaatetuksen yhdenmukaistamista, jotta heidät olisi helppo tunnistaa muun kansan seasta. Siitä kuitenkin luovuttiin, sillä pelättiin että se saattaisi myös toimia kaikkia orjia yhdistävänä symbolina, vahvistaen heidän joukkovoimaansa.
Yleisö osallistui tapahtumiin äänestämällä gladiaattorin kohtalosta, kääntämällä peukalon ylös tai alas. Kansa mylvi ja huusi. Mielenilmaisut eivät kuitenkaan aina olleet spontaaneja. Ne olivat usein provosoituja. Ammattimaiset taputtajat kuulostelivat ihmisten tuntemuksia ja ohjailivat niitä keisarin hyväksi. Keisari Tituksen sanotaan olleen tässä erityisen taitava, kääntäen kansaa vastustajiaan vastaan ja vaatien näiden teloittamista.
Kansa ja sen poliittiset tarpeet kesytettiin näillä tappohuveilla. Se toimi paremmin kuin pelkkä leivän jakaminen, mitä keisarikunnassa myös tehtiin. Juvenalis totesikin, että ’muinoin Rooman kansa jakoi käskyvaltaa, vitsakimppuja, legioonia, kaikkea; nyt se pysyy aloillaan ja toivoo vain kahta asiaa, leipää ja sirkushuveja.´ Kun kansa sai päättää jonkun kurjan kohtalosta, se sai hetkellisen vallantunteen järjestelmässä, jossa heillä ei muutoin ollut mitään hallintoroolia.
Thursday, November 4, 2010
Berlusconin äiti65
Kuolema uhkaa
Flaviaanien amfiteatteri eli Colosseum rakennettiin vuonna 80. Jo avajaisnäytöksissä tapettiin 9000 eläintä. Surmansa saivat gladiaattorit, vangit, kristityt ja suuri määrä villieläimiä, joita oli rahdattu Roomaan Afrikasta asti. Koska valtakunnan eri osissa järjestettyihin spektaakkeleihin tarvittiin seitsemänsadan vuoden aikana suuret määrät eläimiä, uskotaan niiden johtaneen monen eläinlajin, kuten pohjoisafrikkalaisen norsun sukupuuttoon. Kaikkein julmimpina esityksinä on pidetty naumachia eli vesitaisteluita, kidutuksia ja tappamisia sisältäviä näytelmiä, joissa oli villieläinten suoranaisia teurastuksia.
Roomalaiset eivät kuitenkaan itse keksineet tappojuhlia. Etruskit olivat aloittaneet veriset huvit. Ne kuuluivat heidän hautajaismenoihinsa. Siitä kertovat vielä sarkofagit, joita näkee Roomassa Villa Giulian etruskimuseossa, Vatikaanin Museo Gregariano Etruscossa ja Museo Preisterico ed Etnografico Luigi Pigorinissa sekä monissa vanhan Etrurian alueen museoissa.
Ei tiedetä mistä etruskit toivat julmat juhlansa. Heidän alkuperänsä on hämärän peitossa. Yhden teorian mukaan he ovat kotoisin Lähi-idästä. Heidän kielensä ei ole sukua latinalle. Se ei - kuten ei suomi, unkari ja baskikielikään - kuulunut indoeurooppalaiseen kieliryhmään. Etruskit kutsuivat itseään nimillä rasna tai rasenna, mutta roomalaiset kutsuivat heitä nimillä tusci tai etrusci.
Ensimmäiset maininnat etruskien verisistä gladiaattoritaisteluista ovat peräisin vuodelta 264 eKr. jolloin 120 gladiaattoria taisteli kolme päivää kahden ylimyksen hautajaisissa. Gladiaattorien taistelujen avulla on mahdollisesti käsitelty surun, pelon ja kuoleman tuomaa ahdistusta sekä kuolemanpelkoa. Niiden avulla palautettiin yksilön ja yhteisön tasa-paino, joka oli aina vaarassa kadota kaaoksen ja kohtalonvoimien johdosta. Kun areenalla käsiteltiin kuolemaa julkisesti, siihen samalla luotiin etäisyyttä ja siitä tehtiin hallittava objekti
Gladiaattoritaistelut olivat aluksi tasaväkisten ottelijoiden mittelöitä. Myöhemmin nämä kuoleman spektaakkelit rappioituivat. Julmimpien keisarien aikana niistä tuli eriväkisten kohtuuttomia otteluita. Neron ja Caligulan julmuudet perustuivat sadismiin sekä tarpeeseen synnyttää pelkoa. Caligulalla oli tapana sanoa: ’antaa niiden vaan vihata minua, muuten he eivät pelkää minua’.
Flaviaanien amfiteatteri eli Colosseum rakennettiin vuonna 80. Jo avajaisnäytöksissä tapettiin 9000 eläintä. Surmansa saivat gladiaattorit, vangit, kristityt ja suuri määrä villieläimiä, joita oli rahdattu Roomaan Afrikasta asti. Koska valtakunnan eri osissa järjestettyihin spektaakkeleihin tarvittiin seitsemänsadan vuoden aikana suuret määrät eläimiä, uskotaan niiden johtaneen monen eläinlajin, kuten pohjoisafrikkalaisen norsun sukupuuttoon. Kaikkein julmimpina esityksinä on pidetty naumachia eli vesitaisteluita, kidutuksia ja tappamisia sisältäviä näytelmiä, joissa oli villieläinten suoranaisia teurastuksia.
Roomalaiset eivät kuitenkaan itse keksineet tappojuhlia. Etruskit olivat aloittaneet veriset huvit. Ne kuuluivat heidän hautajaismenoihinsa. Siitä kertovat vielä sarkofagit, joita näkee Roomassa Villa Giulian etruskimuseossa, Vatikaanin Museo Gregariano Etruscossa ja Museo Preisterico ed Etnografico Luigi Pigorinissa sekä monissa vanhan Etrurian alueen museoissa.
Ei tiedetä mistä etruskit toivat julmat juhlansa. Heidän alkuperänsä on hämärän peitossa. Yhden teorian mukaan he ovat kotoisin Lähi-idästä. Heidän kielensä ei ole sukua latinalle. Se ei - kuten ei suomi, unkari ja baskikielikään - kuulunut indoeurooppalaiseen kieliryhmään. Etruskit kutsuivat itseään nimillä rasna tai rasenna, mutta roomalaiset kutsuivat heitä nimillä tusci tai etrusci.
Ensimmäiset maininnat etruskien verisistä gladiaattoritaisteluista ovat peräisin vuodelta 264 eKr. jolloin 120 gladiaattoria taisteli kolme päivää kahden ylimyksen hautajaisissa. Gladiaattorien taistelujen avulla on mahdollisesti käsitelty surun, pelon ja kuoleman tuomaa ahdistusta sekä kuolemanpelkoa. Niiden avulla palautettiin yksilön ja yhteisön tasa-paino, joka oli aina vaarassa kadota kaaoksen ja kohtalonvoimien johdosta. Kun areenalla käsiteltiin kuolemaa julkisesti, siihen samalla luotiin etäisyyttä ja siitä tehtiin hallittava objekti
Gladiaattoritaistelut olivat aluksi tasaväkisten ottelijoiden mittelöitä. Myöhemmin nämä kuoleman spektaakkelit rappioituivat. Julmimpien keisarien aikana niistä tuli eriväkisten kohtuuttomia otteluita. Neron ja Caligulan julmuudet perustuivat sadismiin sekä tarpeeseen synnyttää pelkoa. Caligulalla oli tapana sanoa: ’antaa niiden vaan vihata minua, muuten he eivät pelkää minua’.
Monday, November 1, 2010
Berlusconin äiti64
Kuolettavan hauskaa
Colosseum on tappohuvien muistomerkki. Se saa pohtimaan roomalaisen ja eurooppalaisen kulttuurimme väkivaltaisia juuria.
Magnus Wistrand yllättää kirjassaan ’Väkivalta Antiikin kulttuurissa’ sanomalla, että Colosseumin väkivalta jatkuu tv-ruuduissamme. Hänen mukaansa, virtuaalicolosseumit tunkevat päivittäin koteihimme murhaspektaakkeleita. Vain väkivaltakulttuurin ulkoiset muodot ovat muuttuneet, mutta taustalla oleva väkivaltarakenne on hänen mukaansa koskemattomampi kuin luulemmekaan.
Wistrandin mukaan antiikin Rooman väkivalta oli samalla tavoin viihdettä. Se ei kuitenkaan ollut vailla tarkoitusperiä. Sen avulla juurrutettiin kansaan arvoja ja asenteita, joita hallitsijat pitivät tärkeinä imperiumin säilymisen kannalta. Wistrand katsoo, että sama tapahtuu meidänkin yhteiskunnassamme. Nykyiset hallitsijat vain käyttävät useimmiten hienovaraisempia keinoja kuin roomalaiset. Ei aina sillä meille työnnetään television tuutista myös sodan julmuuksia. Vallankäyttö on meilläkin näytteillepanoa. Valtaa esitetään myös seremonioiden, mahtipontisten näyttelyiden ja ohimarssien avulla. Väkivalta on myös piilotetumpaa. Pyrkimyksenä on luoda mielikuvia päättäjien ja alamaisten valtaeroista.
Väkivalta antiikin Roomassa oli monisyistä ja vaihteli Rooman valtakunnan eri aikoina. Tutkijoilla on monia teorioita. Yhden teorian mukaan roomalaiset alun perin pelkäsivät kuolemaa. Häpeän hallitseminen oli myös osa varhaisroomalaista kulttuuria.
Rooman valtakunnan alussa sankarina pidettiin henkilöä, joka pystyi pahaan, mutta ei sitä kuitenkaan tehnyt. Ihmisyyteen katsottiin kuuluvan vastuu ja vastuuseen kuului, että väkivaltaa helposti synnyttävissä tilanteissa pystyi kontrolloimaan omia väkivaltaisia impulssejaan. Myöhemmin tämä kontrolli hölleni. Väkivallasta tuli hyväksyttyä. Se myös brutalisoitui. Sitä on pidetty yhtenä Rooman valtakunnan tuhoon johtavana tekijänä.
Colosseum on tappohuvien muistomerkki. Se saa pohtimaan roomalaisen ja eurooppalaisen kulttuurimme väkivaltaisia juuria.
Magnus Wistrand yllättää kirjassaan ’Väkivalta Antiikin kulttuurissa’ sanomalla, että Colosseumin väkivalta jatkuu tv-ruuduissamme. Hänen mukaansa, virtuaalicolosseumit tunkevat päivittäin koteihimme murhaspektaakkeleita. Vain väkivaltakulttuurin ulkoiset muodot ovat muuttuneet, mutta taustalla oleva väkivaltarakenne on hänen mukaansa koskemattomampi kuin luulemmekaan.
Wistrandin mukaan antiikin Rooman väkivalta oli samalla tavoin viihdettä. Se ei kuitenkaan ollut vailla tarkoitusperiä. Sen avulla juurrutettiin kansaan arvoja ja asenteita, joita hallitsijat pitivät tärkeinä imperiumin säilymisen kannalta. Wistrand katsoo, että sama tapahtuu meidänkin yhteiskunnassamme. Nykyiset hallitsijat vain käyttävät useimmiten hienovaraisempia keinoja kuin roomalaiset. Ei aina sillä meille työnnetään television tuutista myös sodan julmuuksia. Vallankäyttö on meilläkin näytteillepanoa. Valtaa esitetään myös seremonioiden, mahtipontisten näyttelyiden ja ohimarssien avulla. Väkivalta on myös piilotetumpaa. Pyrkimyksenä on luoda mielikuvia päättäjien ja alamaisten valtaeroista.
Väkivalta antiikin Roomassa oli monisyistä ja vaihteli Rooman valtakunnan eri aikoina. Tutkijoilla on monia teorioita. Yhden teorian mukaan roomalaiset alun perin pelkäsivät kuolemaa. Häpeän hallitseminen oli myös osa varhaisroomalaista kulttuuria.
Rooman valtakunnan alussa sankarina pidettiin henkilöä, joka pystyi pahaan, mutta ei sitä kuitenkaan tehnyt. Ihmisyyteen katsottiin kuuluvan vastuu ja vastuuseen kuului, että väkivaltaa helposti synnyttävissä tilanteissa pystyi kontrolloimaan omia väkivaltaisia impulssejaan. Myöhemmin tämä kontrolli hölleni. Väkivallasta tuli hyväksyttyä. Se myös brutalisoitui. Sitä on pidetty yhtenä Rooman valtakunnan tuhoon johtavana tekijänä.
Subscribe to:
Posts (Atom)