Berlusconin äiti65

Leipää ja sirkushuveja

Colosseumin tappospektaakkelit olivat vaurauden ja vallan näytön paikkoja. Niiden avulla keisarit todistelivat kansalle valtaansa, samalla pitäen imperiumia koossa. Spektaakkelien tarkoitus oli valaa luottamusta Rooman valtakunnan ja kulloisenkin hallitsijan mahtiin. Ne myös terästivät kansaa ja loivat taisteluhenkeä, jota mikään ei saanut murtaa.

Verisiä spektaakkeleja ei tule pitää vain historiallisena ilmiönä. Ne auttavat myös ymmärtämään vallankäyttöä ja siihen liittyvää väkivaltaa. Väkivalta on - kuten sanakin osoittaa - voimistettua valtaa. Spektaakkeleista tuli yhteiskunnallisia vallan vahvistamisperformansseja, julmaa vallan teatteria. Niiden kautta keisarit esittivät voimaansa vallita kaaoksen voimia. Kaaoksen kun katsottiin alati uhkaavan Imperiumia. Kaaosta edustivat petoeläimet, rikolliset, muukalaiset eli barbaarit, sekä silloiset ’vastakulttuurit’ kuten kristinusko. Hierarkkista yhteiskuntajärjestelmää uhkasi myös sen rakenteellinen epätasa-arvo: orjilla, vangeilla ja muukalaisilla ei ollut oikeuksia.

Tapponäytösten avulla ei kuitenkaan pystytty täysin yhdenmukaistamaan roomalaisen yhteiskunnan arvomaailmaa, eikä sammuttamaan keisarikuntaa uhkaavia vaaroja, kuten orjien vastarintaa. Orjien karkaaminen oli alituinen uhka. Kapinat myös vaanivat. Yhden aloitti Spartacus. Roomalaiset harkitsivat jopa orjien vaatetuksen yhdenmukaistamista, jotta heidät olisi helppo tunnistaa muun kansan seasta. Siitä kuitenkin luovuttiin, sillä pelättiin että se saattaisi myös toimia kaikkia orjia yhdistävänä symbolina, vahvistaen heidän joukkovoimaansa.

Yleisö osallistui tapahtumiin äänestämällä gladiaattorin kohtalosta, kääntämällä peukalon ylös tai alas. Kansa mylvi ja huusi. Mielenilmaisut eivät kuitenkaan aina olleet spontaaneja. Ne olivat usein provosoituja. Ammattimaiset taputtajat kuulostelivat ihmisten tuntemuksia ja ohjailivat niitä keisarin hyväksi. Keisari Tituksen sanotaan olleen tässä erityisen taitava, kääntäen kansaa vastustajiaan vastaan ja vaatien näiden teloittamista.

Kansa ja sen poliittiset tarpeet kesytettiin näillä tappohuveilla. Se toimi paremmin kuin pelkkä leivän jakaminen, mitä keisarikunnassa myös tehtiin. Juvenalis totesikin, että ’muinoin Rooman kansa jakoi käskyvaltaa, vitsakimppuja, legioonia, kaikkea; nyt se pysyy aloillaan ja toivoo vain kahta asiaa, leipää ja sirkushuveja.´ Kun kansa sai päättää jonkun kurjan kohtalosta, se sai hetkellisen vallantunteen järjestelmässä, jossa heillä ei muutoin ollut mitään hallintoroolia.