Työuupumusta ja onnen hetkiä
Pidettiin pitkiä työkokouksia. Pitkäpiimäinen ranskalainen vatkasi neljä tuntia osaston työohjelmaa. Keskustelu oli päivän sana, mutta se ei johtanut minnekään. Päätökset jäivät ilmaan ilman osoitelappuja. Se oli kohtalokasta tilanteessa, jossa muut osastot pitivät meitä pihdeissään valaen lyijyä toimintaamme.
Tein oman työohjelmani valmiiksi. Lähetin sen kommenteille. Varoitin siitä, ettei innovaatioilta tule kuitenkaan edellyttää konsensusta. Konsensus hakee matalinta yhteistä nimittäjää, johon kaikki voivat sitoutua. Innovaatio puolestaan etsii uutta. Uusi on yllättävää ja poikkeavaa. Jos se alistetaan enemmistön äänivallalle, se latistuu tavanomaisen muottiin. Uuden ja erilaisen on saatava kehittyä rauhassa.
Joulukuun alkupuolella päätin paeta uhkaavaa työväsymystä Arezzoon. Arezzo oli merkitty pieneen Italian oppaaseeni kolmen tähden nähtävyytenä. Kaupunki sijaitsi kahden tunnin junamatkan päässä Toscanassa. Monet tunsivat sen Benigninin Kaunis Elämä-elokuvan kulisseina.
Ulkona oli pikku pakkanen. Arezzon rautatie-aseman edessä oleva vesilammikko oli jäässä. Majoittauduin Cavalier hotelliin, joka sijaitsi lähellä vanhaa keskustaa. Pieni huone oli kuuma. Jouduin kääntämään patterin pienemmälle.
Joulukuussa ei ollut turisteja. Sain kaupungin, kirkot ja museot kokonaan itselleni.
Arezzon keskiaikainen keskusta oli joulun alla parhaimmillaan kaikkine joulukoristeineen. Säkkipilliä soittava mies ja trubaduuri tulivat kadulla vastaan. Jalankulkijat vaikuttivat onnellisilta. Itse olin pakahtua onnesta katsellessani kirkkojen taideaarteita. Arezzon Piazza Grande oli nimensä veroinen. Logge Vasarianen palatsin holvikaarien alla nautin lounasta ja ihailin Piazzan rakennuksia: Palazzo del Tribunalea, Pieve di Santa Marian erikoista pylväspäätyä ja Cofanin tornitaloa.
Söin toscanalaista leipäkeittoa Benigninin filmin kulisseissa, Piazza San Francescon varrella sijaitsevassa La Buca di San Francescon ravintolassa. Kolusin kirkkoja, tutkin palatseja, kurkin kulmien taakse. Kävelin loputtomasti, kunnes jalat sammuivat hotelliin.
Renessanssimaalarin ja taidehistorian isän Georgio Vasarin talo oli vuorossa seuraavana päivänä. Vasari oli ostanut talon vuonna 1540. Se toimi nyt museona. Yhdessä oppilaittensa kanssa Vasari maalasi freskoja talon kattoon ja joskus seiniinkin. Talo puhutteli minua, etenkin sen upea takkahuone.
Takkahuoneen katon freskoissa Hyve puolustautui Onnetarta ja hänen houkutuksiaan vastaan. Se otteli myös henkilöhahmoisen Kateuden kanssa. Ottelun tuloksen epävarmuutta Vasari kuvasi optisen illuusion avulla. Kuka kulloinkin oli voiton päällä - Hyve, Onni tai Kateus - riippui siitä, mistä suunnasta maalausta katsoi.
Takan oikealle puolelle Vasari oli kirjoittanut homo vapor est eli ihminen on haihtuvaa usvaa. Takan toiselle puolelle hän oli kirjoittanut Horatiuksen sanat ignem gladio ne fodito eli älä leiki tulella.
Tuomiokirkon takana olevassa puutarhassa ihastelin kirkkaassa talviauringossa paistattelevaa toscanalaista panoraamamaisemaa. Pohdin elämääni, työtäni ja tulevaisuuttani. Vasari sen sanoi: elämä on lyhyt ja haihtuu kuin usva. Miksi leikkiä tulella? Miksi kärvistellä työpaikassa? Italia oli opettanut, että elämän parhaista hedelmistä tulee myös nauttia. Niille tulee antaa aikaa ja tilaa. Italia oli tarjonnut minulle kuten monille vierailijoille onnen pisaroita. Minä en ollut vain sivunnut onnea kuten Tuure Vierros, olin kokenut sitä Arezzon, Napolin ja Vatikaanin arkeologisten aarteiden äärellä, piazzoilla, hyvän viinin ja ruuan seurassa sekä liikkuessani Toscanan ja Umbrian pikkukaupungeissa sekä Rooman kaduilla. Ei elämäänsä pidä tuhlata turhaan kärsimiseen. Tarvitsin rahaa, mutta sen hintana saattoi olla terveyden menetys. Oli opittava tulemaan vähemmällä toimeen. Roomassa odotti vuoden jatkosopimus. Päätös alkoi kypsyä.
No comments:
Post a Comment