Saturday, October 30, 2010
Berlusconin äiti63
Torahampaita ja kulisseja
Maailman meno ei uhkaa vain ilmastoa ja luonnon ympäristöä. Kunniankipeät hallitsijat, ahneet keinottelijat ja itserakkaat arkkitehditkin voivat turmella myös ihmiskunnan yhteistä kulttuuriperintöä. Kaupungin historialliset puitteetkin voivat joutua vaaraan. Kaupungin pitää tietenkin muuttua. Uuttakin pitää rakentaa. Yhteensovittaminen ei ole aina helppoa.
Rooman kuuluisimpana torahampaana pidetään "hääkakkua", toiselta nimeltään "kirjoituskonetta". Se on Vittorio Emmanuele II:n muistoksi ja yhdistyneen Italian kunniaksi rakennettu muistomerkki. Muistomerkki, jota italialaiset itse pitävät mauttomana, on turistien suosima nähtävyys. Sitä rakennettaessa raivattiin alta arvokkaita arkeologisia raunioita. Muistomerkin eteen rakennutettiin piazza Venezia, joka sai nimensä sitä reunustavasta venetsialaispalatsista. Koko komeuden tarkoitus oli tarjota Mussolinille mahtipontiset puitteet puheiden pitämiseen. Piazza ei ole samassa käytössä kuin Rooman muut piazzat. Se ei sovellu käyskentelyyn, vaan toimii lähinnä sekasortoisen liikenteen jakajana.
Fasistit runnoivat laajemminkin Roomaa rakentaessaan arkkitehtonisia monumentteja suureellisille pyrkimyksilleen. He jättivät jälkeensä myös Piazza Augusto Imperatoren. Mussolini rakensi myös kokonaisen kaupunginosan eli EURin, jossa asuin.
Fasismissa kaikki oli ylimitoitettua ja kulissimaista, kuten Päivi Nikkanen on todennut Roomaa käsittelevässä tutkimuksessaan. Suuruudenhulluna tarkoituksena oli palauttaa Italialle Rooman imperiumin mahtipontisuus ja tehdä Roomasta sitä kuvastava pääkaupunki. Sen varjolla tehtiin häikäilemättömiä saneerauksia. Ei vain restauroitu Foorumia, vaan revittiin alas kokonaisia kortteleita. Onneksi suurin osa suunnitelmista - esimerkiksi Fasisminpalatsi ja Mussolinin Forum - jäivät toteuttamatta.
Roomalaiset saivat olla pitkään rauhassa ennen kuin uusi torahammas ryhtyi heitä vaivaamaan. Se on via di Ripettalle rakennettu lasinen kuutio, joka ympäröi vuonna 13 eKr. rakennettua Ara Pacista eli Augustuksen sotamuistomerkkiä. Kuutio valmistui keväällä 2006. Ara Pacista oli huolellisesti restauroitu puolivuosisataa ja kunnostus saatiin päätökseen 1938. Oli selvää, että se ei säilyisi pitkään sään armoilla ja kaipasi suojan päälleen. Häkkimäinen päällysrakenne joutui kuitenkin heti roomalaisten hampaisiin. Myös ulkomailla rakennus noteerattiin. New York Times katsoi että Richard Meierin suunnittelema rakennus jatkaa mahtipontisten hallitsijoiden perinnettä (http://www.nytimes.com/2006/09/25/arts/design/25paci.html?_r=1).
International Herald Tribune kirjoitti 27. syyskuuta 2006, että ’new yorkilaisen arkkitehdin Meierin rakennus on nykyaikainen esimerkki siitä, kuinka arkkitehdin tyylistä tulee fetissi, joka irtautuu ympäristöstä, ja josta tulee vain arkkitehdin oman itsetehostuksen väline’.
Roomassa kohu rakennuksesta on jatkunut. Suomessakin julkaistiin kesäkuussa 2009 uutinen, jonka mukaan sabotoijat heittivät väriä Ara Paciksen valkoisille seinille.
Uusi kohun lähde syntyi kesällä 2010 kun Rooman kaupunki ehdotti, että yrityksille annettaisiin Colosseumista mainostilaa ja siten rahoitettaisiin sen kunnossapitoa.
Maailman meno ei uhkaa vain ilmastoa ja luonnon ympäristöä. Kunniankipeät hallitsijat, ahneet keinottelijat ja itserakkaat arkkitehditkin voivat turmella myös ihmiskunnan yhteistä kulttuuriperintöä. Kaupungin historialliset puitteetkin voivat joutua vaaraan. Kaupungin pitää tietenkin muuttua. Uuttakin pitää rakentaa. Yhteensovittaminen ei ole aina helppoa.
Rooman kuuluisimpana torahampaana pidetään "hääkakkua", toiselta nimeltään "kirjoituskonetta". Se on Vittorio Emmanuele II:n muistoksi ja yhdistyneen Italian kunniaksi rakennettu muistomerkki. Muistomerkki, jota italialaiset itse pitävät mauttomana, on turistien suosima nähtävyys. Sitä rakennettaessa raivattiin alta arvokkaita arkeologisia raunioita. Muistomerkin eteen rakennutettiin piazza Venezia, joka sai nimensä sitä reunustavasta venetsialaispalatsista. Koko komeuden tarkoitus oli tarjota Mussolinille mahtipontiset puitteet puheiden pitämiseen. Piazza ei ole samassa käytössä kuin Rooman muut piazzat. Se ei sovellu käyskentelyyn, vaan toimii lähinnä sekasortoisen liikenteen jakajana.
Fasistit runnoivat laajemminkin Roomaa rakentaessaan arkkitehtonisia monumentteja suureellisille pyrkimyksilleen. He jättivät jälkeensä myös Piazza Augusto Imperatoren. Mussolini rakensi myös kokonaisen kaupunginosan eli EURin, jossa asuin.
Fasismissa kaikki oli ylimitoitettua ja kulissimaista, kuten Päivi Nikkanen on todennut Roomaa käsittelevässä tutkimuksessaan. Suuruudenhulluna tarkoituksena oli palauttaa Italialle Rooman imperiumin mahtipontisuus ja tehdä Roomasta sitä kuvastava pääkaupunki. Sen varjolla tehtiin häikäilemättömiä saneerauksia. Ei vain restauroitu Foorumia, vaan revittiin alas kokonaisia kortteleita. Onneksi suurin osa suunnitelmista - esimerkiksi Fasisminpalatsi ja Mussolinin Forum - jäivät toteuttamatta.
Roomalaiset saivat olla pitkään rauhassa ennen kuin uusi torahammas ryhtyi heitä vaivaamaan. Se on via di Ripettalle rakennettu lasinen kuutio, joka ympäröi vuonna 13 eKr. rakennettua Ara Pacista eli Augustuksen sotamuistomerkkiä. Kuutio valmistui keväällä 2006. Ara Pacista oli huolellisesti restauroitu puolivuosisataa ja kunnostus saatiin päätökseen 1938. Oli selvää, että se ei säilyisi pitkään sään armoilla ja kaipasi suojan päälleen. Häkkimäinen päällysrakenne joutui kuitenkin heti roomalaisten hampaisiin. Myös ulkomailla rakennus noteerattiin. New York Times katsoi että Richard Meierin suunnittelema rakennus jatkaa mahtipontisten hallitsijoiden perinnettä (http://www.nytimes.com/2006/09/25/arts/design/25paci.html?_r=1).
International Herald Tribune kirjoitti 27. syyskuuta 2006, että ’new yorkilaisen arkkitehdin Meierin rakennus on nykyaikainen esimerkki siitä, kuinka arkkitehdin tyylistä tulee fetissi, joka irtautuu ympäristöstä, ja josta tulee vain arkkitehdin oman itsetehostuksen väline’.
Roomassa kohu rakennuksesta on jatkunut. Suomessakin julkaistiin kesäkuussa 2009 uutinen, jonka mukaan sabotoijat heittivät väriä Ara Paciksen valkoisille seinille.
Uusi kohun lähde syntyi kesällä 2010 kun Rooman kaupunki ehdotti, että yrityksille annettaisiin Colosseumista mainostilaa ja siten rahoitettaisiin sen kunnossapitoa.
Thursday, October 28, 2010
Berlusconin äiti62
Vihreä humanisti Fransiskus Assisilainen
Assisi on kuuluisa pyhän Fransiskuksen johdosta. Paradoksaalisesti köyhästä munkista on tullut kaupungin rahan lähde. Yi neljä miljoonaa vierailijaa käy vuosittain Assisissa. Kulttuuri ja uskonnolliset arvot ovat pääomaa, jolla on finanssikielellä sanottuna pitkä tuotto.
Fransiskus syntyi rikkaaseen ja vaikutusvaltaiseen sukuun. Hän eli huikentelevaista elämää 23-vuotiaaksi asti. Kun hän tuli uskoon, hän luopui entisestä elämästään ja pukeutui karkeaan paikattuun kaapuun. Se on nähtävillä Assisin alakirkon museossa. Fransiskus alkoi noudattaa Jeesuksen esimerkkiä, palvellen köyhiä, spitaalisia ja vankeja. Hän julisti rauhaa ja suvaitsevaisuutta. Hän oli myös ensimmäisiä ekumeenikkoja, ja loi suhteita muslimeihin.
Fransiskus kunnioitti koko luomakuntaa. Hän kutsui aurinkoa, kuuta, tähtiä, vettä ja tuulta sisarikseen ja veljikseen. Jos vihreällä liikkeellä olisi suojeluspyhimys, se voisi hyvin olla Fransiskus Assisilainen. Hän aloitti myös eläinsuojelun. Edelleenkin Assisin kaduilla näkee seinissä kolehtilippaita eläinten orpokoteja varten.
Fransiskus Assisilaisen ja hänen perustamansa fransiskaani-järjestön tuntevat monet, mutta harva tietää että Fransiskuksen rinnalla vaikutti myös naispyhimys Santa Chiara. Hän on jäänyt Fransiskuksen varjoon.
Fransiskus kuoli 44-vuotiaana 1226. Alakirkon kryptassa sijaitsee hänen hautansa. Tunnelma hautakappelissa on rauhallinen ja lämmin. Tuntuu kuin Fransiskuksen henki olisi vielä läsnä. Moni viipyykin siellä pitkään ja tuntee saavansa lohtua.
Fransiskus Assisilaiselta jäi jälkeen ehkäpä maailman kauneimmat rukoukset. Yksi niistä on rauhan rukous:
Herra, tee minusta rauhasi väline;
missä on vihaa, anna minun kylvää rakkautta,
missä loukataan, anna minun antaa anteeksi;
missä on epätoivoa, anna minun tuoda toivoa;
missä on pimeyttä, anna minun tuoda valoa;
ja missä on surua, anna minun antaa iloa.
Suo että en etsi itselleni lohdutusta, vaan että annan sitä muille;
suo että en etsi itselleni ymmärrystä, vaan ymmärtäisin
muita;
suo että en etsi itselleni rakkautta, vaan rakastaisin
muita;
sillä se joka antaa, se saa;
se joka antaa anteeksi, saa synninpäästön;
ja se joka kuolee, saa ikuisen elämän.
Assisi on kuuluisa pyhän Fransiskuksen johdosta. Paradoksaalisesti köyhästä munkista on tullut kaupungin rahan lähde. Yi neljä miljoonaa vierailijaa käy vuosittain Assisissa. Kulttuuri ja uskonnolliset arvot ovat pääomaa, jolla on finanssikielellä sanottuna pitkä tuotto.
Fransiskus syntyi rikkaaseen ja vaikutusvaltaiseen sukuun. Hän eli huikentelevaista elämää 23-vuotiaaksi asti. Kun hän tuli uskoon, hän luopui entisestä elämästään ja pukeutui karkeaan paikattuun kaapuun. Se on nähtävillä Assisin alakirkon museossa. Fransiskus alkoi noudattaa Jeesuksen esimerkkiä, palvellen köyhiä, spitaalisia ja vankeja. Hän julisti rauhaa ja suvaitsevaisuutta. Hän oli myös ensimmäisiä ekumeenikkoja, ja loi suhteita muslimeihin.
Fransiskus kunnioitti koko luomakuntaa. Hän kutsui aurinkoa, kuuta, tähtiä, vettä ja tuulta sisarikseen ja veljikseen. Jos vihreällä liikkeellä olisi suojeluspyhimys, se voisi hyvin olla Fransiskus Assisilainen. Hän aloitti myös eläinsuojelun. Edelleenkin Assisin kaduilla näkee seinissä kolehtilippaita eläinten orpokoteja varten.
Fransiskus Assisilaisen ja hänen perustamansa fransiskaani-järjestön tuntevat monet, mutta harva tietää että Fransiskuksen rinnalla vaikutti myös naispyhimys Santa Chiara. Hän on jäänyt Fransiskuksen varjoon.
Fransiskus kuoli 44-vuotiaana 1226. Alakirkon kryptassa sijaitsee hänen hautansa. Tunnelma hautakappelissa on rauhallinen ja lämmin. Tuntuu kuin Fransiskuksen henki olisi vielä läsnä. Moni viipyykin siellä pitkään ja tuntee saavansa lohtua.
Fransiskus Assisilaiselta jäi jälkeen ehkäpä maailman kauneimmat rukoukset. Yksi niistä on rauhan rukous:
Herra, tee minusta rauhasi väline;
missä on vihaa, anna minun kylvää rakkautta,
missä loukataan, anna minun antaa anteeksi;
missä on epätoivoa, anna minun tuoda toivoa;
missä on pimeyttä, anna minun tuoda valoa;
ja missä on surua, anna minun antaa iloa.
Suo että en etsi itselleni lohdutusta, vaan että annan sitä muille;
suo että en etsi itselleni ymmärrystä, vaan ymmärtäisin
muita;
suo että en etsi itselleni rakkautta, vaan rakastaisin
muita;
sillä se joka antaa, se saa;
se joka antaa anteeksi, saa synninpäästön;
ja se joka kuolee, saa ikuisen elämän.
Wednesday, October 27, 2010
Berlusconin äiti61
Assisiin
Maaliskuun alussa kävin ystävien kanssa Assisissa. Lähtiessämme Roomasta aamu oli kylmä ja ponentino viilensi sitä lisää. Aurinko kuitenkin paistoi ja alkumatkan syvän vihreät maisemat enteilivät kevättä. Matkan puolivälissä alkoi sataa märkää lunta. Ensin lumihiutaleet putoilivat verkkaisesti, kunnes niiden tanssi yltyi sakeaksi pyryksi. Muutama kymmen kilometriä ennen Assisia tummat pilvet alkoivat hälvetä ja aurinko pilkisti varovaisesti esiin. Täysi auringonpaiste otti meidät vastaan saapuessamme Assisin alakaupungin asemalle. Tuuli oli kuitenkin pureva ja puolen tunnin bussiodottelu tuntui kohtuuttoman pitkältä. Meitä houkutteli kuitenkin Subasio vuorten rinteiden majesteettinen näky: valkea Assisin kaupunki, yksi Italian pyhimmistä kaupungeista.
Keskiajalla italialaiset kaupungit olivat pyhiä yhteisöjä, joiden pyhitettynä keskipisteenä toimi tuomikirkko eli duomo. Kullakin kaupungilla oli myös omat nimikkopyhimyksensä. Keski-ajalla monissa kaupungeissa käytiin kuitenkin verenhimoisia valtataisteluja ja vastustajien koko suku saatettiin murhata. Jotkut kaupunginisät kääntyivät hädissään pyhimysten puoleen tilanteen rauhoittamiseksi. Legendan mukaan San Fransiskus pyydettiin ajamaan paholaiset ulos Arezzon kaupungista.
Bussipysäkillä oli muutamia turisteja: pari tamilia puhuvaa nunnaa, keski-ikäinen italialainen pariskunta ja nuori italialaispari, pari pakollista japanilaista ja me kolme suomalaista. Maaliskuun alussa oli vielä mahdollista välttää suurta turistiryntäystä.
Bussi kierteli ylös Assisiin. Perille päästyämme totesimme, että kaupungin pääkohteisiin voi hyvin tutustua kävellen. Olimme kuitenkin nälkäisiä kuin sudet, ja kaikkea muuta kuin pyhässä tunnelmassa. Olisimme varmaan käyneet toistemme kurkkuun, ellemme olisi heti löytäneet pientä ruokapuotia, josta ostimme sammahtaneet sämpylät. Sämpylät kuitenkin rauhoittivat kiljuvannälkäiset sudet, jotka heti muuttuivat säyseiksi lampaiksi, soveliaimmiksi pyhän kaupungin katseluun.
Tärkein nähtävyys Assisissa ovat Giotton freskot, jotka sijaitsevat italialaisgoottilaisessa San Francescon basilikassa. Joitakin vuosia sitten maanjäristys romahdutti ne palasina alas. Käytännössä koko maailma osallistui basilikan uudelleenrakentamisen rahoittamiseen ja freskojen entisöintiin. Freskoja on sekä ylä- että alakirkossa. Ihanat freskot eivät avaudu hätäiselle turistille.
.
Maaliskuun alussa kävin ystävien kanssa Assisissa. Lähtiessämme Roomasta aamu oli kylmä ja ponentino viilensi sitä lisää. Aurinko kuitenkin paistoi ja alkumatkan syvän vihreät maisemat enteilivät kevättä. Matkan puolivälissä alkoi sataa märkää lunta. Ensin lumihiutaleet putoilivat verkkaisesti, kunnes niiden tanssi yltyi sakeaksi pyryksi. Muutama kymmen kilometriä ennen Assisia tummat pilvet alkoivat hälvetä ja aurinko pilkisti varovaisesti esiin. Täysi auringonpaiste otti meidät vastaan saapuessamme Assisin alakaupungin asemalle. Tuuli oli kuitenkin pureva ja puolen tunnin bussiodottelu tuntui kohtuuttoman pitkältä. Meitä houkutteli kuitenkin Subasio vuorten rinteiden majesteettinen näky: valkea Assisin kaupunki, yksi Italian pyhimmistä kaupungeista.
Keskiajalla italialaiset kaupungit olivat pyhiä yhteisöjä, joiden pyhitettynä keskipisteenä toimi tuomikirkko eli duomo. Kullakin kaupungilla oli myös omat nimikkopyhimyksensä. Keski-ajalla monissa kaupungeissa käytiin kuitenkin verenhimoisia valtataisteluja ja vastustajien koko suku saatettiin murhata. Jotkut kaupunginisät kääntyivät hädissään pyhimysten puoleen tilanteen rauhoittamiseksi. Legendan mukaan San Fransiskus pyydettiin ajamaan paholaiset ulos Arezzon kaupungista.
Bussipysäkillä oli muutamia turisteja: pari tamilia puhuvaa nunnaa, keski-ikäinen italialainen pariskunta ja nuori italialaispari, pari pakollista japanilaista ja me kolme suomalaista. Maaliskuun alussa oli vielä mahdollista välttää suurta turistiryntäystä.
Bussi kierteli ylös Assisiin. Perille päästyämme totesimme, että kaupungin pääkohteisiin voi hyvin tutustua kävellen. Olimme kuitenkin nälkäisiä kuin sudet, ja kaikkea muuta kuin pyhässä tunnelmassa. Olisimme varmaan käyneet toistemme kurkkuun, ellemme olisi heti löytäneet pientä ruokapuotia, josta ostimme sammahtaneet sämpylät. Sämpylät kuitenkin rauhoittivat kiljuvannälkäiset sudet, jotka heti muuttuivat säyseiksi lampaiksi, soveliaimmiksi pyhän kaupungin katseluun.
Tärkein nähtävyys Assisissa ovat Giotton freskot, jotka sijaitsevat italialaisgoottilaisessa San Francescon basilikassa. Joitakin vuosia sitten maanjäristys romahdutti ne palasina alas. Käytännössä koko maailma osallistui basilikan uudelleenrakentamisen rahoittamiseen ja freskojen entisöintiin. Freskoja on sekä ylä- että alakirkossa. Ihanat freskot eivät avaudu hätäiselle turistille.
.
Tuesday, October 26, 2010
Berlusconin äiti60
Maailmanloppu ja ylösnousemus
Cappella Nuovan kaarioven yläpuolella lentävät maailmanlopun sanansaattajat puhaltaen verivanoja pakenevien ihmisten niskaan. Katsoja tuntee osallistuvansa tapahtumiin. Kadotettuja kuvaavan freskon väritys erottaa ihmiset kiusaajistaan. Kiusaajilla on vihreät pakarat tai rinta, siniset tai vihreät kasvot tai kokonaan sininen tai punainen ruumis. Helvetin päätuomarina on vaaleaihoinen Minos, hahmo jonka Signorelli otti Danten jumalaisesta näytelmästä.
Ehkä vaikuttavin on ylösnousemuksen kuvaus: maasta mönkivät ihmiset ja luurangot. Tuomiopäivän pasuunaa soittavilla enkeleillä on punaristiliput. Punainen risti on katolisen kirkon parantavan siiven tunnus, ja sieltä se lainautui myöhemmin myös Punaiselle Ristille.
Giorgio Vasari, ensimmäinen taidehistorioitsija ja itsekin maalari, sanoi Signorellin maalaamista alastomista ylösnousijoista: "Luca Signorelli, tuo erinomainen, aikansa arvostetuin ja vertaansa vailla oleva taidemaalari osoitti mestaruutensa maalaamalla alastoman ihmisruumiin sellaisella taituruudella että se näyttää elävältä." Renessanssin taiteen yksi päämäärä olikin pyrkiä mahdollisimman luonnonmukaiseen kuvaan. Freskojen elävyydestä vaikuttui myös kappelissa käynyt Sigmund Freudkin siinä määrin, että käynti innoitti häntä oidipaalisen isänmurha-teorian kehittämiseen.
Cappella Nuovan kaarioven yläpuolella lentävät maailmanlopun sanansaattajat puhaltaen verivanoja pakenevien ihmisten niskaan. Katsoja tuntee osallistuvansa tapahtumiin. Kadotettuja kuvaavan freskon väritys erottaa ihmiset kiusaajistaan. Kiusaajilla on vihreät pakarat tai rinta, siniset tai vihreät kasvot tai kokonaan sininen tai punainen ruumis. Helvetin päätuomarina on vaaleaihoinen Minos, hahmo jonka Signorelli otti Danten jumalaisesta näytelmästä.
Ehkä vaikuttavin on ylösnousemuksen kuvaus: maasta mönkivät ihmiset ja luurangot. Tuomiopäivän pasuunaa soittavilla enkeleillä on punaristiliput. Punainen risti on katolisen kirkon parantavan siiven tunnus, ja sieltä se lainautui myöhemmin myös Punaiselle Ristille.
Giorgio Vasari, ensimmäinen taidehistorioitsija ja itsekin maalari, sanoi Signorellin maalaamista alastomista ylösnousijoista: "Luca Signorelli, tuo erinomainen, aikansa arvostetuin ja vertaansa vailla oleva taidemaalari osoitti mestaruutensa maalaamalla alastoman ihmisruumiin sellaisella taituruudella että se näyttää elävältä." Renessanssin taiteen yksi päämäärä olikin pyrkiä mahdollisimman luonnonmukaiseen kuvaan. Freskojen elävyydestä vaikuttui myös kappelissa käynyt Sigmund Freudkin siinä määrin, että käynti innoitti häntä oidipaalisen isänmurha-teorian kehittämiseen.
Saturday, October 23, 2010
Berlusconin äiti59
Anti-kristus markkinoi mammonaa
Orvieton tuomiokirkon sisällä ovat kuuluisat Luca Signorellin ja Fra Angelicon freskot. Asiantuntijat katsovat niiden toimineen Sistina kappelin freskojen esikuvana. Signorellin freskojen sanotaan innoittaneen Michelangeloa ja Raphaelia. Ne ovat syyttä jääneet Sistinan freskojen varjoon.
Kirkon kappelin Cappella Nuovon seiniä ja kattoa peittävät freskot puhuttelivat minua enemmän kuin Sistinan suuressa salissa varsin pieniksi jäävät maalaukset.
Kannattaa katsoa freskoja tarkkaan: esimerkiksi purppuraiseen vallan päällyskaapuun sonnustautunutta ja itsensä korottanutta Anti-Kristusta. Äkkiä katsottuna hän näyttää Jeesukselta. Kasvojen valottomuus paljastaa kuitenkin hänen pahansuopaisen sieluttomuutensa. Katse on ovela mutta samea. Sarvipäinen, kalju ja alaston Minos, helvetin isäntä kuiskii hänen korvaansa. Ihmiset ovat laskeneet Anti-Kristuksen jalkojen juureen kultaa ja rikkauksia, sillä niiden kasaaminen on itsensä ylentäneen Anti-Kristuksen todellinen päämäärä. Fresko kuvaa raamatun varoitusta vääristä profeetoista, jotka johtavat ihmisiä harhaan tekeytymällä hyväntekijöiksi. Mammona johtaa nyt meidänkin maailmamme harhaan, vaikka sitä kasaavat väittävät tekevänsä ihmiskunnalle suuriakin palveluksia!
Orvieton tuomiokirkon sisällä ovat kuuluisat Luca Signorellin ja Fra Angelicon freskot. Asiantuntijat katsovat niiden toimineen Sistina kappelin freskojen esikuvana. Signorellin freskojen sanotaan innoittaneen Michelangeloa ja Raphaelia. Ne ovat syyttä jääneet Sistinan freskojen varjoon.
Kirkon kappelin Cappella Nuovon seiniä ja kattoa peittävät freskot puhuttelivat minua enemmän kuin Sistinan suuressa salissa varsin pieniksi jäävät maalaukset.
Kannattaa katsoa freskoja tarkkaan: esimerkiksi purppuraiseen vallan päällyskaapuun sonnustautunutta ja itsensä korottanutta Anti-Kristusta. Äkkiä katsottuna hän näyttää Jeesukselta. Kasvojen valottomuus paljastaa kuitenkin hänen pahansuopaisen sieluttomuutensa. Katse on ovela mutta samea. Sarvipäinen, kalju ja alaston Minos, helvetin isäntä kuiskii hänen korvaansa. Ihmiset ovat laskeneet Anti-Kristuksen jalkojen juureen kultaa ja rikkauksia, sillä niiden kasaaminen on itsensä ylentäneen Anti-Kristuksen todellinen päämäärä. Fresko kuvaa raamatun varoitusta vääristä profeetoista, jotka johtavat ihmisiä harhaan tekeytymällä hyväntekijöiksi. Mammona johtaa nyt meidänkin maailmamme harhaan, vaikka sitä kasaavat väittävät tekevänsä ihmiskunnalle suuriakin palveluksia!
Berlusconin äiti58
Orvieto
Orvieto, vain tunnin junamatkan päässä Roomasta, on yksi suosikkikaupungeistani. Voisin asua siellä. Orvieto sijaitsee Umbrian alueella, alueella joka on tulossa yhtä suosituksi kuin Toscana. Orvieto oli aikoinaan Etrurian eli vanhan etruskialueen pääkaupunki ja aikaisemmalta nimeltään Velzna.
Kun juna alkaa lähestyä Orvietoa, vasemmalla puolella avautuu ihmeellinen näky: korkean kukkulan laella laavakiven eli tufon päällä lepää keskiaikainen vaaleanruskea kaupunki kuin suoraan satukirjasta. Juna pysähtyi ala-Orvietoon. Sieltä funincula-raidevaunu lähtee muutaman minuutin jyrkkään 45 asteen nousuun kohti vanhaa kaupunkia. Sähkövaunu on korvannut aiemman historiallisen keksinnön: vesivoimalla kulkeneen vaunun.
Orvieton katedraali eli tuomiokirkko on kuulu kauneudestaan. Kirkon päätyä on koristettu vuosisatojen kuluessa moneen kertaan. Se loistaa auringon säteiden siihen osuessa kaikissa sateenkaaren väreissä. Alaseiniä koristavat Lorenzo Maitanon mestarilliset marmorikaiverrukset paratiisista, tuomiopäivästä ja Jeesuksen elämästä. Toinen aarre on kirkon sisällä.
Orvieto, vain tunnin junamatkan päässä Roomasta, on yksi suosikkikaupungeistani. Voisin asua siellä. Orvieto sijaitsee Umbrian alueella, alueella joka on tulossa yhtä suosituksi kuin Toscana. Orvieto oli aikoinaan Etrurian eli vanhan etruskialueen pääkaupunki ja aikaisemmalta nimeltään Velzna.
Kun juna alkaa lähestyä Orvietoa, vasemmalla puolella avautuu ihmeellinen näky: korkean kukkulan laella laavakiven eli tufon päällä lepää keskiaikainen vaaleanruskea kaupunki kuin suoraan satukirjasta. Juna pysähtyi ala-Orvietoon. Sieltä funincula-raidevaunu lähtee muutaman minuutin jyrkkään 45 asteen nousuun kohti vanhaa kaupunkia. Sähkövaunu on korvannut aiemman historiallisen keksinnön: vesivoimalla kulkeneen vaunun.
Orvieton katedraali eli tuomiokirkko on kuulu kauneudestaan. Kirkon päätyä on koristettu vuosisatojen kuluessa moneen kertaan. Se loistaa auringon säteiden siihen osuessa kaikissa sateenkaaren väreissä. Alaseiniä koristavat Lorenzo Maitanon mestarilliset marmorikaiverrukset paratiisista, tuomiopäivästä ja Jeesuksen elämästä. Toinen aarre on kirkon sisällä.
Friday, October 22, 2010
Berlusconin äiti57
Erotiikkaa ja käsirysyä
Lähdin Napoliin tutustumaan arkeologisen museon salaisuuksiin. Halusin erityisesti nähdä sinne siirretyt Pompeijin freskot. Museossa on myös salainen huone, joka oli pitkään yleisöltä suljettu. Ovea oli raotettu vain harvoille vaikutusvaltaisille vierailijoille. Huone sisälsi kokoelman Pompeijin eroottista taidetta. Vierailu huoneessa teki selväksi, ettei juuri mikään ole uutta erotiikan kuuman taivaan alla. Seksuaalisuuden koko kirjo oli kirjattu seinämaalauksiin, saviesineisiin, bronssiin ja muihin materiaaleihin.
Avustajani muistutti ennen lähtöä, etten saa lähteä Napolista maistamatta aitoa pizzaa. Napolin pizzaa pidetään alkuperäisenä pizzana. Sen pohja on aina pehmeä. Palatessani museosta aika oli vähissä, joten päädyin rautatieaseman lähellä olevaan nuhruiseen kansankuppilaan. Pyysin jumboannoksen puhvelinmaidosta tehtyä mozzarellaa pizzani päälle. Sitä oli liikaa, mutta sain elämäni parhaan pizzan.
Palatessani Napolin rautatie-asemalle törmäsin toiseenkin napolilaiseen ilmiöön. Jouduin oudon tappelun todistajaksi. Kaksi keski-ikäistä miestä kävivät käsirysyä keskellä asemahallia. Vielä pähkäillessäni mistä mahtoi olla kyse, poliisi ilmestyi paikalle, erotti miehet toisistaan kaataen toisen maahan. Poliisi veti miehen käden ulos taskusta, jossa se pysyi hänen kaatuessaankin. Käden mukana ulos tulivat sakset. Kyseessä oli taskuvaras. Sakset olivat hänen työvälineensä. Olin aikaisemmin törmännyt tämän ammatin harjoittajaan Vatikaanin bussissa 64. Siitä matkaoppaatkin varoittavat.
Ammattivarkaita on vaikea tunnistaa rehellisempien roomalaisten joukosta. Kerran kuitenkin kohtasin yhden työnsä äärellä. Nelikymppinen mies oli pukeutunut siistiin tummansiniseen pusakkaan ja mustanharmaisiin housuihin. Rentoa vaarattomuutta viestittivät lenkkarit ja korvalappustereot. Asu oli tietenkin tarkkaan harkittu. Hänen käyttäytymisensä poikkesi kuitenkin muista matkustajista. Turistit tarkkailevat hermostuneina ikkunoista nopeasti vaihtuvia maisemia, koska eivät ole varmoja milloin jäädä bussista pois. Italialaiset taas ovat vaipuneet omaan sisäiseen keskusteluunsa, eivätkä kiinnitä muihin matkustajiin mitään huomiota. Tämä mies sen sijaan väijyi matkustajia kuin viirihaukka tulevaa saalistaan. Etenkin käsilaukkuni näkyi olevan suuren kiinnostuksen kohde.
Lähdin Napoliin tutustumaan arkeologisen museon salaisuuksiin. Halusin erityisesti nähdä sinne siirretyt Pompeijin freskot. Museossa on myös salainen huone, joka oli pitkään yleisöltä suljettu. Ovea oli raotettu vain harvoille vaikutusvaltaisille vierailijoille. Huone sisälsi kokoelman Pompeijin eroottista taidetta. Vierailu huoneessa teki selväksi, ettei juuri mikään ole uutta erotiikan kuuman taivaan alla. Seksuaalisuuden koko kirjo oli kirjattu seinämaalauksiin, saviesineisiin, bronssiin ja muihin materiaaleihin.
Avustajani muistutti ennen lähtöä, etten saa lähteä Napolista maistamatta aitoa pizzaa. Napolin pizzaa pidetään alkuperäisenä pizzana. Sen pohja on aina pehmeä. Palatessani museosta aika oli vähissä, joten päädyin rautatieaseman lähellä olevaan nuhruiseen kansankuppilaan. Pyysin jumboannoksen puhvelinmaidosta tehtyä mozzarellaa pizzani päälle. Sitä oli liikaa, mutta sain elämäni parhaan pizzan.
Palatessani Napolin rautatie-asemalle törmäsin toiseenkin napolilaiseen ilmiöön. Jouduin oudon tappelun todistajaksi. Kaksi keski-ikäistä miestä kävivät käsirysyä keskellä asemahallia. Vielä pähkäillessäni mistä mahtoi olla kyse, poliisi ilmestyi paikalle, erotti miehet toisistaan kaataen toisen maahan. Poliisi veti miehen käden ulos taskusta, jossa se pysyi hänen kaatuessaankin. Käden mukana ulos tulivat sakset. Kyseessä oli taskuvaras. Sakset olivat hänen työvälineensä. Olin aikaisemmin törmännyt tämän ammatin harjoittajaan Vatikaanin bussissa 64. Siitä matkaoppaatkin varoittavat.
Ammattivarkaita on vaikea tunnistaa rehellisempien roomalaisten joukosta. Kerran kuitenkin kohtasin yhden työnsä äärellä. Nelikymppinen mies oli pukeutunut siistiin tummansiniseen pusakkaan ja mustanharmaisiin housuihin. Rentoa vaarattomuutta viestittivät lenkkarit ja korvalappustereot. Asu oli tietenkin tarkkaan harkittu. Hänen käyttäytymisensä poikkesi kuitenkin muista matkustajista. Turistit tarkkailevat hermostuneina ikkunoista nopeasti vaihtuvia maisemia, koska eivät ole varmoja milloin jäädä bussista pois. Italialaiset taas ovat vaipuneet omaan sisäiseen keskusteluunsa, eivätkä kiinnitä muihin matkustajiin mitään huomiota. Tämä mies sen sijaan väijyi matkustajia kuin viirihaukka tulevaa saalistaan. Etenkin käsilaukkuni näkyi olevan suuren kiinnostuksen kohde.
Wednesday, October 20, 2010
Berlusconin äiti56
Mimosan oksia ja punaisia kalsareita
Roomalaiset ovat aina rakastaneet juhlia. Väitetään, että Rooman keisarikunnan aikana vuodessa oli 182 juhlapäivää. Nykyään jokaisella kaupungilla ja kylällä on omat pyhimysjuhlansa kansallisten juhlapyhien lisäksi.
Italialaiset eivät aina tunne kaikkien juhlapäiviensä alkuperää. Taksinkuljettaja valitteli minulle sitä, että italialaiset ovat omaksuneet ystävänpäivän vieton Amerikasta. Sen kaupallistumisesta voi kenties syyttää amerikkalaisia kauppamiehiä, mutta ei juhlan alkuperästä. Se on italialainen.
Rakastavaisten suojeluspyhimyksestä San Valentinosta kerrotaan seuraava tarinaa. Rooman keisari Claudius II kielsi uudet avioliitot, koska ei saanut sotilaita armeijaansa. Miehet kun eivät halunneet jättää vaimojaan ja perheitään. Legendan mukaan pappi nimeltä Basilio Valentino ryhtyi kuitenkin salaa vihkimään pareja. Kun keisari sai siitä tietää, hän mestautti Valentinon helmikuun 14 päivänä 270. Kuolemansa jälkeen Valentino julistettiin pyhimykseksi. Hänen muistojuhlaansa on vietetty vuodesta 496 lähtien. Aiemmin samana päivänä helmikuussa palvottiin Romuluksen ja Remuksen susi-imettäjää Lupercaliaa Februato-juhlassa.
Februato tulee latinan februare-sanasta, joka merkitsi puhdistamista. Helmikuu oli roomalaisen kalenterin viimeinen kuukausi. Vuoden lopettamiseen kuului puhdistautumisrituaali. Tämänhän minäkin näin unessani helmikuussa, jolloin tulin Roomaan.
Februato-juhlassa arvottiin nuoret naiset ja miehet pareiksi toisilleen. Myöhemminkin on Italiassa ollut tapana julkistaa kihlaukset ystävänpäivänä.
Uudempaa juhlaperinnettä edustaa festa della donna, jota vietetään maaliskuun 8. päivänä. Naisten päivänä sain minäkin mieskolleegaltani työpöydälleni keltaisia mimoosan oksia, joita miehet tuona päivänä Roomassa antavat naisille. Myös taksinkuljettaja yllätti minut antamalla mimoosan oksan. Ei ollut tuulesta temmattu tämänkään juhlan ajankohta. Maaliskuun 8. päivänä oli muinoin vietetty kevätjuhlia Ariadnen eli alun perin Kreetalta peräisin olevan hedelmällisyyden jumalattaren kunniaksi.
Uuden vuoden alla ihmettelin alusvaatekauppoihin ilmestyneitä miesten ja naisten punaisia alushousuja. Oli punaista tankaa ja stringiä sekä pönäkämpiäkin mummovarusteita. Sain kuulla, että italialaisen uudenvuoden viettoon kuuluu, että uusi yö otetaan vastaan näissä punaisissa tamineissa. Punaisen uskotaan poistavan pahaa silmää ja tuovan hedelmällisyyttä. Vauraan uuden vuoden toivossa italialaiset myös syövät aattoiltana linssisoppaa. Pienet litteät linssipavut kun muistuttavat kolikoita.
Onneksi Roomassa ei enää ole tapana heittää vanhoja tavaroita ulos ikkunasta ja parvekkeelta. Tämä oli vielä vallitseva tapa 60-luvulla, jolloin kävin Roomassa uuden vuoden aikoihin. Ulos jouti tuolloin suurempikin tavara: hetekat ja kylpyammeet. Hengenvaarallinen tapa lopulta kiellettiin, kun katsottiin, ettei se sopinut nykykaupunkien elämään.
Roomalaiset ovat aina rakastaneet juhlia. Väitetään, että Rooman keisarikunnan aikana vuodessa oli 182 juhlapäivää. Nykyään jokaisella kaupungilla ja kylällä on omat pyhimysjuhlansa kansallisten juhlapyhien lisäksi.
Italialaiset eivät aina tunne kaikkien juhlapäiviensä alkuperää. Taksinkuljettaja valitteli minulle sitä, että italialaiset ovat omaksuneet ystävänpäivän vieton Amerikasta. Sen kaupallistumisesta voi kenties syyttää amerikkalaisia kauppamiehiä, mutta ei juhlan alkuperästä. Se on italialainen.
Rakastavaisten suojeluspyhimyksestä San Valentinosta kerrotaan seuraava tarinaa. Rooman keisari Claudius II kielsi uudet avioliitot, koska ei saanut sotilaita armeijaansa. Miehet kun eivät halunneet jättää vaimojaan ja perheitään. Legendan mukaan pappi nimeltä Basilio Valentino ryhtyi kuitenkin salaa vihkimään pareja. Kun keisari sai siitä tietää, hän mestautti Valentinon helmikuun 14 päivänä 270. Kuolemansa jälkeen Valentino julistettiin pyhimykseksi. Hänen muistojuhlaansa on vietetty vuodesta 496 lähtien. Aiemmin samana päivänä helmikuussa palvottiin Romuluksen ja Remuksen susi-imettäjää Lupercaliaa Februato-juhlassa.
Februato tulee latinan februare-sanasta, joka merkitsi puhdistamista. Helmikuu oli roomalaisen kalenterin viimeinen kuukausi. Vuoden lopettamiseen kuului puhdistautumisrituaali. Tämänhän minäkin näin unessani helmikuussa, jolloin tulin Roomaan.
Februato-juhlassa arvottiin nuoret naiset ja miehet pareiksi toisilleen. Myöhemminkin on Italiassa ollut tapana julkistaa kihlaukset ystävänpäivänä.
Uudempaa juhlaperinnettä edustaa festa della donna, jota vietetään maaliskuun 8. päivänä. Naisten päivänä sain minäkin mieskolleegaltani työpöydälleni keltaisia mimoosan oksia, joita miehet tuona päivänä Roomassa antavat naisille. Myös taksinkuljettaja yllätti minut antamalla mimoosan oksan. Ei ollut tuulesta temmattu tämänkään juhlan ajankohta. Maaliskuun 8. päivänä oli muinoin vietetty kevätjuhlia Ariadnen eli alun perin Kreetalta peräisin olevan hedelmällisyyden jumalattaren kunniaksi.
Uuden vuoden alla ihmettelin alusvaatekauppoihin ilmestyneitä miesten ja naisten punaisia alushousuja. Oli punaista tankaa ja stringiä sekä pönäkämpiäkin mummovarusteita. Sain kuulla, että italialaisen uudenvuoden viettoon kuuluu, että uusi yö otetaan vastaan näissä punaisissa tamineissa. Punaisen uskotaan poistavan pahaa silmää ja tuovan hedelmällisyyttä. Vauraan uuden vuoden toivossa italialaiset myös syövät aattoiltana linssisoppaa. Pienet litteät linssipavut kun muistuttavat kolikoita.
Onneksi Roomassa ei enää ole tapana heittää vanhoja tavaroita ulos ikkunasta ja parvekkeelta. Tämä oli vielä vallitseva tapa 60-luvulla, jolloin kävin Roomassa uuden vuoden aikoihin. Ulos jouti tuolloin suurempikin tavara: hetekat ja kylpyammeet. Hengenvaarallinen tapa lopulta kiellettiin, kun katsottiin, ettei se sopinut nykykaupunkien elämään.
Monday, October 18, 2010
Berlusconin äiti55
Joulu on auringon juhla ja joulupukki on turkkilainen
Italia pitää kiinni perinteistään, kulttuuristaan ja vanhoista juhlistaan. Juhlat edustavat jatkuvuutta ja pitävät yllä yhteyttä menneeseen. Vanhan päälle kasvaa uusia merkityksiä ja tulkintoja. Synkretismin hengessä uusi lainaa vanhalta ja julistaa sen omakseen.
Joulu osuu samaan aikaan kuin muinainen Saturnus-jumalan kunniaksi vietetty kuusipäiväinen Saturnalia-juhla. Joulukuun 25s päivä oli myös aurinko-jumala Sol’in syntymäpäivä. Aurinkojumalaa emme enää jouluna näe ellei sitten tähtisakaroissa, mutta kylläkin New Yorkissa. Vapauden patsaan seitsemän sakaran päälaite on kuin suoraan Sol’in patsaasta. Ehkei sattumaa, että juuri Sol symbolisoi USA:ta. Myös Sol oli maailman hallitsija. Kuninkaiden kruunut periytyvät myös aurinko-jumalan koronaan.
Myös Saturnalia-juhlan aikana olivat silloiset koulut suljettuina. Lahjojakin annettiin: kynttilöitä aikuisille ja savinukkeja lapsille. Juhla-aikana pyrittiin myös vaalimaan hyvää tahtoa eri luokkien välillä. Sen merkiksi orjat saivat istahtaa isäntiensä ruokapöytään.
Roomassa opin, että joulupukki on turkkilainen. Nicholas oli turkkilainen Myran piispa, joka eli 300-luvulla. Hän oli tunnettu hyvyydestään ja anteliaisuudestaan. Kuolemansa jälkeen, joskus 1000-luvulla, hänen jäännöksensä siirrettiin Bariin. Ne ovat nykyäänkin siellä San Nicolan basilikassa. Nykyiseksi joulupukin hahmoksi hänen väitetään muuttuneen Coca-Colan mainoskampanjan myötä. Pyhyys karisi. Hyvyys ja anteliaisuus muuttuivat kulutuskultiksi.
Tapasin joulupukin joulun jälkeen Piazza Navonalla. Älkää kertoko tätä lapsille. Hän ei ollut siellä yksin, eikä joulumuorin kanssa. Hän oli Befanan kanssa. Befana on loppiaisnoita, joka käheällä äänellä riekkui ja kiusasi ohikulkevia. Befanalle kuuluu antaa samalla mitalla takaisin. Meidän pääsiäisnoitamme tavoin hänkin ratsastaa luudalla. Erikokoisia Befana nukkeja roikkui myös myytävänä Navonan myyntikojuissa
Loppiaiseen kuuluvat myös karamelloidut punaiset tikkuomenat sekä hiilenmustat namuset, joita loppiaisnoita tuo savupiipun kautta 5. tammikuuta tuhmille lapsille. Kiltit lapset saavat koristeltuihin sukkiinsa muita makeisia. Loppiaisiltana lapset pukeutuvat noidiksi. Lapsibefanat kiertelevät namusten, rahan ja lahjojen toivossa toivottamassa hyvää vuotta. Arvellaan, että kyseessä on ikivanha renovatio temporis, jolloin kuolleita esi-isiä muistettiin lahjoilla.
Italia pitää kiinni perinteistään, kulttuuristaan ja vanhoista juhlistaan. Juhlat edustavat jatkuvuutta ja pitävät yllä yhteyttä menneeseen. Vanhan päälle kasvaa uusia merkityksiä ja tulkintoja. Synkretismin hengessä uusi lainaa vanhalta ja julistaa sen omakseen.
Joulu osuu samaan aikaan kuin muinainen Saturnus-jumalan kunniaksi vietetty kuusipäiväinen Saturnalia-juhla. Joulukuun 25s päivä oli myös aurinko-jumala Sol’in syntymäpäivä. Aurinkojumalaa emme enää jouluna näe ellei sitten tähtisakaroissa, mutta kylläkin New Yorkissa. Vapauden patsaan seitsemän sakaran päälaite on kuin suoraan Sol’in patsaasta. Ehkei sattumaa, että juuri Sol symbolisoi USA:ta. Myös Sol oli maailman hallitsija. Kuninkaiden kruunut periytyvät myös aurinko-jumalan koronaan.
Myös Saturnalia-juhlan aikana olivat silloiset koulut suljettuina. Lahjojakin annettiin: kynttilöitä aikuisille ja savinukkeja lapsille. Juhla-aikana pyrittiin myös vaalimaan hyvää tahtoa eri luokkien välillä. Sen merkiksi orjat saivat istahtaa isäntiensä ruokapöytään.
Roomassa opin, että joulupukki on turkkilainen. Nicholas oli turkkilainen Myran piispa, joka eli 300-luvulla. Hän oli tunnettu hyvyydestään ja anteliaisuudestaan. Kuolemansa jälkeen, joskus 1000-luvulla, hänen jäännöksensä siirrettiin Bariin. Ne ovat nykyäänkin siellä San Nicolan basilikassa. Nykyiseksi joulupukin hahmoksi hänen väitetään muuttuneen Coca-Colan mainoskampanjan myötä. Pyhyys karisi. Hyvyys ja anteliaisuus muuttuivat kulutuskultiksi.
Tapasin joulupukin joulun jälkeen Piazza Navonalla. Älkää kertoko tätä lapsille. Hän ei ollut siellä yksin, eikä joulumuorin kanssa. Hän oli Befanan kanssa. Befana on loppiaisnoita, joka käheällä äänellä riekkui ja kiusasi ohikulkevia. Befanalle kuuluu antaa samalla mitalla takaisin. Meidän pääsiäisnoitamme tavoin hänkin ratsastaa luudalla. Erikokoisia Befana nukkeja roikkui myös myytävänä Navonan myyntikojuissa
Loppiaiseen kuuluvat myös karamelloidut punaiset tikkuomenat sekä hiilenmustat namuset, joita loppiaisnoita tuo savupiipun kautta 5. tammikuuta tuhmille lapsille. Kiltit lapset saavat koristeltuihin sukkiinsa muita makeisia. Loppiaisiltana lapset pukeutuvat noidiksi. Lapsibefanat kiertelevät namusten, rahan ja lahjojen toivossa toivottamassa hyvää vuotta. Arvellaan, että kyseessä on ikivanha renovatio temporis, jolloin kuolleita esi-isiä muistettiin lahjoilla.
Saturday, October 16, 2010
Berlusconin äiti54
Puhuvia patsaita
Piazzoilla tapaa myös eläviä patsaita: kleopatroja ja fantasiahahmoja. Suosikkini oli juoksuasentoon jähmettynyt, pukuun sonnustautunut virkamies, kravatti lennossa ja salkku vauhdikkaasti ilmassa. Lapsia huvitti valkoiseksi kalkittu mustakaapuinen mies, joka leikkikissa sylissään päästi pitkän nau’un, kun maassa olevaan hattuun heitti kolikon.
Eläviä patsaita edelsivät puhuvat patsaat. Puhetta solisevassa Roomassa olivat sanat aikoinaan niin vaarallisia, että viestejä voi ripustaa ainoastaan patsaisiin. Silloinkin nimettömänä. Oli asioita, joita ei voinut sanoa ääneen. Näin oli fasismin aikana. Patsaista tuli varaventtiilejä. Fasismin mentyä niihin alettiin liimata Amerikan vastaisia viestejä. Kuuluisin puhuva patsas on paviaani eli Babuino, joka sijaitsee samannimisen via del Babuino kadun varrella. Patsas todellisuudessa esittää Silenius satyyria, Dionysoksen juomaveikkoa. Ehkei sattumaa. Humalapäissä tulee moni salattukin asia sanotuksi.
Valta yrittää aina säädellä puhetta. Puhe on eräänlainen taistelukenttä, jossa kamppaillaan siitä, mikä on totta ja miten sen saa sanoa. Poliittinen korrektius ei ole vierasta demokraattisissakaan valtioissa. Demokratian tutkijoiden mukaan vallan keskittymistä ja klikkiytymistä tukee avoimen keskustelun puute, kritiikin vaientaminen ja kulissien takaiset kähminnät. Siksi moniäänisyyttä ja sen avoimuutta tulee vaalia. Vaientaminen on myös aina osa syrjintää.
Yhteiskunta tarvitsee avointa keskustelua myös kehittäessään vaihtoehtoisia ja uusia valmiuksia vastaamaan maailmaltakin tuleviin taloudellisiin, sosiaalisiin, ympäristöllisiin ja kulttuurisiin haasteisiin. Aito monikulttuurisuus rakentuu meidän kaikkien moniäänisyydelle. Moninaisuus on - kuten Hannah Arendtinkin toteaa kirjassaan Vita Activa - inhimillisen toiminnan ehto, koska olemme kaikki erilaisia. Tähän erilaisuuden ilmaisemiseen tarvitaan rohkeutta tulla ulos yksityisestä piilopaikasta ja näyttää kuka on. Ilman sitä vapaus ei ole mahdollista. Voi hyvällä syyllä kysyä, ovatko nimettömät keskustelupalstamme omia nykyajan Babuinojamme? Minkälainen vaientamisen kulttuuri ja sen leimakirveet estävät avointa ja julkista mielipideilmastoa?
Piazzoilla tapaa myös eläviä patsaita: kleopatroja ja fantasiahahmoja. Suosikkini oli juoksuasentoon jähmettynyt, pukuun sonnustautunut virkamies, kravatti lennossa ja salkku vauhdikkaasti ilmassa. Lapsia huvitti valkoiseksi kalkittu mustakaapuinen mies, joka leikkikissa sylissään päästi pitkän nau’un, kun maassa olevaan hattuun heitti kolikon.
Eläviä patsaita edelsivät puhuvat patsaat. Puhetta solisevassa Roomassa olivat sanat aikoinaan niin vaarallisia, että viestejä voi ripustaa ainoastaan patsaisiin. Silloinkin nimettömänä. Oli asioita, joita ei voinut sanoa ääneen. Näin oli fasismin aikana. Patsaista tuli varaventtiilejä. Fasismin mentyä niihin alettiin liimata Amerikan vastaisia viestejä. Kuuluisin puhuva patsas on paviaani eli Babuino, joka sijaitsee samannimisen via del Babuino kadun varrella. Patsas todellisuudessa esittää Silenius satyyria, Dionysoksen juomaveikkoa. Ehkei sattumaa. Humalapäissä tulee moni salattukin asia sanotuksi.
Valta yrittää aina säädellä puhetta. Puhe on eräänlainen taistelukenttä, jossa kamppaillaan siitä, mikä on totta ja miten sen saa sanoa. Poliittinen korrektius ei ole vierasta demokraattisissakaan valtioissa. Demokratian tutkijoiden mukaan vallan keskittymistä ja klikkiytymistä tukee avoimen keskustelun puute, kritiikin vaientaminen ja kulissien takaiset kähminnät. Siksi moniäänisyyttä ja sen avoimuutta tulee vaalia. Vaientaminen on myös aina osa syrjintää.
Yhteiskunta tarvitsee avointa keskustelua myös kehittäessään vaihtoehtoisia ja uusia valmiuksia vastaamaan maailmaltakin tuleviin taloudellisiin, sosiaalisiin, ympäristöllisiin ja kulttuurisiin haasteisiin. Aito monikulttuurisuus rakentuu meidän kaikkien moniäänisyydelle. Moninaisuus on - kuten Hannah Arendtinkin toteaa kirjassaan Vita Activa - inhimillisen toiminnan ehto, koska olemme kaikki erilaisia. Tähän erilaisuuden ilmaisemiseen tarvitaan rohkeutta tulla ulos yksityisestä piilopaikasta ja näyttää kuka on. Ilman sitä vapaus ei ole mahdollista. Voi hyvällä syyllä kysyä, ovatko nimettömät keskustelupalstamme omia nykyajan Babuinojamme? Minkälainen vaientamisen kulttuuri ja sen leimakirveet estävät avointa ja julkista mielipideilmastoa?
Friday, October 15, 2010
Berlusconin äiti53
Lisää piazzoista
Campo dei Fiori on nimensä veroinen. Freesiat, daaliat, tulppaanit, ruusut, mimoosat, kehäkukat, narsissit ja monet muut kukkalajit ovat myynnissä torin päädyssä. Tori toimii kauppatorina kello 14 asti. Pikaisen lounaan jälkeen suuntasin Piazza Navonalle. Piazza Navona on rakennettu Domitianin kilparadan päälle. Vanhan stadionin jäännökset ovat vielä nähtävissä piazzan toisessa päässä, käännyttäessä Via Agonalelta kohti Tor Sanguignalea.
Tunnetuin Piazza Navonan nähtävyyksistä on sen keskellä: Berninin neljää jokea kuvaava patsas. Sen päällä on yksi Rooman monista Egyptistä rahdatuista obeliskeista. Istahdin Tre Scalinin terassille lasilliselle proseccoa.
Piazza Navona oli vähällä ”kuolla”, kun kaupunki hääti sieltä pois kauppiaat, elävät patsaat ja muut katutaiteilijat. Kahvilat olivat tyhjiä. Jopa turistit olivat kaikonneet. Vähin erin taiteilijat ja kauppiaat saivat palailla piazzalle. Turistit seurasivat heidän mukanaan. Kaupustelijat voivat olla riesa, mutta ilman heitä piazza jää elottomaksi ulkoilmamuseoksi.
Navona vilkastuu entisestään joulukauden ajaksi. Sen laidasta laitaan ulottuvalla joulutorilla saa ostaa joulukoristeita ja joulumakeisia. Myytävänä on myös katolilaisille tärkeän jouluseimen rekvisiittaa: erikokoisia Neitsyt Maarioita ja Jooseffeja, Jeesus-lapsia, lampaita, tietäjiä, paimenia, seimiä, kaivoja, olkipaaluja, kukkoja ja kanoja, enkeleitä, kameleita ja ties mitä. Kaikkea joista voi koota perinteisen mutta omannäköisen seimen. Tällekin ilmiölle on varhaisempi edeltäjä. Myös Rooman vanhan valtakunnan aikana myytiin savesta tehtyjä ihmishahmoja ja muita pikkuesineitä Saturnalia-juhlia varten.
Pidän myös Piazza del Popolosta. Siellä uskotaan Neron haamun hiippailevan pimeään aikaan. Santa Maria del Popolo’n kirkko kun on rakennettu Neron haudan päälle. Santa Maria del Popolon kirkko, kuten lähes kaikki kirkot Italiassa, on aarreaitta. Siellä on Pinturicchion ja Andrea Sansovinon mestariteoksia sekä pari Caravaggion työtä. Piazzan laidalla sijaitsevat myös lähes identtiset kaksoiskirkot: Santa Maria di Montesanto ja Santa Maria dei Miracoli. Piazza del Popolo on monumentaalisuudessaan kuin suoraan italialaisten elokuvien kulisseista. Nimensä mukaisesti se onkin tarkoitettu suuriin kansankokouksiin. Siellä väitetään myös Lutherin painuneen polvilleen saapuessaan Roomaan.
Piazza del Repubblican holvikäytävän kahvilassa kävin usein hörppäämässä tilkan tiivistettyä kofeiinia baaritiskiin nojaten. Tämän barokkipiazzan keskellä on aikoinaan pahennusta herättänyt suihkulähde, jossa 1800-luvun kieltämättä nykysilmällekin kornit nymfit kamppailevat erilaisten hirviöiden pakkopuristuksessa.
Campo dei Fiori on nimensä veroinen. Freesiat, daaliat, tulppaanit, ruusut, mimoosat, kehäkukat, narsissit ja monet muut kukkalajit ovat myynnissä torin päädyssä. Tori toimii kauppatorina kello 14 asti. Pikaisen lounaan jälkeen suuntasin Piazza Navonalle. Piazza Navona on rakennettu Domitianin kilparadan päälle. Vanhan stadionin jäännökset ovat vielä nähtävissä piazzan toisessa päässä, käännyttäessä Via Agonalelta kohti Tor Sanguignalea.
Tunnetuin Piazza Navonan nähtävyyksistä on sen keskellä: Berninin neljää jokea kuvaava patsas. Sen päällä on yksi Rooman monista Egyptistä rahdatuista obeliskeista. Istahdin Tre Scalinin terassille lasilliselle proseccoa.
Piazza Navona oli vähällä ”kuolla”, kun kaupunki hääti sieltä pois kauppiaat, elävät patsaat ja muut katutaiteilijat. Kahvilat olivat tyhjiä. Jopa turistit olivat kaikonneet. Vähin erin taiteilijat ja kauppiaat saivat palailla piazzalle. Turistit seurasivat heidän mukanaan. Kaupustelijat voivat olla riesa, mutta ilman heitä piazza jää elottomaksi ulkoilmamuseoksi.
Navona vilkastuu entisestään joulukauden ajaksi. Sen laidasta laitaan ulottuvalla joulutorilla saa ostaa joulukoristeita ja joulumakeisia. Myytävänä on myös katolilaisille tärkeän jouluseimen rekvisiittaa: erikokoisia Neitsyt Maarioita ja Jooseffeja, Jeesus-lapsia, lampaita, tietäjiä, paimenia, seimiä, kaivoja, olkipaaluja, kukkoja ja kanoja, enkeleitä, kameleita ja ties mitä. Kaikkea joista voi koota perinteisen mutta omannäköisen seimen. Tällekin ilmiölle on varhaisempi edeltäjä. Myös Rooman vanhan valtakunnan aikana myytiin savesta tehtyjä ihmishahmoja ja muita pikkuesineitä Saturnalia-juhlia varten.
Pidän myös Piazza del Popolosta. Siellä uskotaan Neron haamun hiippailevan pimeään aikaan. Santa Maria del Popolo’n kirkko kun on rakennettu Neron haudan päälle. Santa Maria del Popolon kirkko, kuten lähes kaikki kirkot Italiassa, on aarreaitta. Siellä on Pinturicchion ja Andrea Sansovinon mestariteoksia sekä pari Caravaggion työtä. Piazzan laidalla sijaitsevat myös lähes identtiset kaksoiskirkot: Santa Maria di Montesanto ja Santa Maria dei Miracoli. Piazza del Popolo on monumentaalisuudessaan kuin suoraan italialaisten elokuvien kulisseista. Nimensä mukaisesti se onkin tarkoitettu suuriin kansankokouksiin. Siellä väitetään myös Lutherin painuneen polvilleen saapuessaan Roomaan.
Piazza del Repubblican holvikäytävän kahvilassa kävin usein hörppäämässä tilkan tiivistettyä kofeiinia baaritiskiin nojaten. Tämän barokkipiazzan keskellä on aikoinaan pahennusta herättänyt suihkulähde, jossa 1800-luvun kieltämättä nykysilmällekin kornit nymfit kamppailevat erilaisten hirviöiden pakkopuristuksessa.
Thursday, October 14, 2010
Berlusconin äiti52
Piazzoja ja niiden tarinoita
Roomassa on 697 piazzaa. Piazzat ovat syntyneet foorumin ideasta. Kuten foorumit nykypiazzatkin toimivat poliittisena joukkotilana. Näin esimerkiksi Piazza del Popolo ja Piazza Venezia. Niillä järjestetään mielenosoituksia ja muita joukkotilaisuuksia. Piazzat ovat myös koko kansan olohuoneita. Italiassa koko kaupunki on sosiaalista tilaa. Kaupungeissa ei vain kiiruhdeta paikasta toiseen, toimiteta asioita ja myydä tavaraa. Italiassa kaduilla ja piazzoilla myös oleillaan ja seurustellaan. Lisäksi niillä näyttäydytään.
Tarkkanäköiselle ja kärsivälliselle piazzat voivat kertoa tarinoita. Sen olen kokenut Sienassa. Kanadalaisessa luovan kirjoittamisen seminaarissa annettiin tehtävä kuvata lyhyesti Piazza del Campon elämää.
Olin istahtanut simpukanmuotoisen Campon varrella olevaan ravintolaan ja tilannut risoton. Epäillen tehtävän mielekkyyttä, ryhdyin väkinäiseltä tuntuvaan tehtävään. Seurasin asiakkaita, tarjoilijoita ja ohikulkijoita. Parinkymmenen minuutin jälkeen olin valmis luovuttamaan. Sitten yht'äkkiä NÄIN ja kirjoitin seuraavan pikkutarinan:
Kesä viipyy vielä auringon valokeiloissa,
mutta varjoissa vaanii jo syksy.
Kellotornin taulussa on vain yksi viisari.
Tarkkaa aikaako ei tarvita?
Mies, joka helposti voisi kadota katseelta,
ilman punaista baskeriaan,
ontuu esiin piazzan kämmeneltä.
Hän pysähtyy ravintola Il Campon eteen,
pikkutakkinsa alta,
vetää muovisen sprinklerin
ja sumuttaa vettä
huono-onnisen turistin niskaan.
Hän harjaa hampaitaan
jättihammasharjalla.
Ottaa esiin kamman,
hevosen harjaan sopivan
ja tarjoaa sitä
kaljulle miehelle.
Hän virnistää,
kohottaa kulmakarvojaan,
teeskennellen hämmästystä.
Hän ei pilkkaa
Sienan 17 klaanin lippuja,
vaan tekee niille kunniaa,
ennenkuin kävelee pois.
Vain Campo jää -
ja ajaton kellotorni.
Roomassa on 697 piazzaa. Piazzat ovat syntyneet foorumin ideasta. Kuten foorumit nykypiazzatkin toimivat poliittisena joukkotilana. Näin esimerkiksi Piazza del Popolo ja Piazza Venezia. Niillä järjestetään mielenosoituksia ja muita joukkotilaisuuksia. Piazzat ovat myös koko kansan olohuoneita. Italiassa koko kaupunki on sosiaalista tilaa. Kaupungeissa ei vain kiiruhdeta paikasta toiseen, toimiteta asioita ja myydä tavaraa. Italiassa kaduilla ja piazzoilla myös oleillaan ja seurustellaan. Lisäksi niillä näyttäydytään.
Tarkkanäköiselle ja kärsivälliselle piazzat voivat kertoa tarinoita. Sen olen kokenut Sienassa. Kanadalaisessa luovan kirjoittamisen seminaarissa annettiin tehtävä kuvata lyhyesti Piazza del Campon elämää.
Olin istahtanut simpukanmuotoisen Campon varrella olevaan ravintolaan ja tilannut risoton. Epäillen tehtävän mielekkyyttä, ryhdyin väkinäiseltä tuntuvaan tehtävään. Seurasin asiakkaita, tarjoilijoita ja ohikulkijoita. Parinkymmenen minuutin jälkeen olin valmis luovuttamaan. Sitten yht'äkkiä NÄIN ja kirjoitin seuraavan pikkutarinan:
Kesä viipyy vielä auringon valokeiloissa,
mutta varjoissa vaanii jo syksy.
Kellotornin taulussa on vain yksi viisari.
Tarkkaa aikaako ei tarvita?
Mies, joka helposti voisi kadota katseelta,
ilman punaista baskeriaan,
ontuu esiin piazzan kämmeneltä.
Hän pysähtyy ravintola Il Campon eteen,
pikkutakkinsa alta,
vetää muovisen sprinklerin
ja sumuttaa vettä
huono-onnisen turistin niskaan.
Hän harjaa hampaitaan
jättihammasharjalla.
Ottaa esiin kamman,
hevosen harjaan sopivan
ja tarjoaa sitä
kaljulle miehelle.
Hän virnistää,
kohottaa kulmakarvojaan,
teeskennellen hämmästystä.
Hän ei pilkkaa
Sienan 17 klaanin lippuja,
vaan tekee niille kunniaa,
ennenkuin kävelee pois.
Vain Campo jää -
ja ajaton kellotorni.
Wednesday, October 13, 2010
Berlusconin äiti51
Härän tappo
Myös San Clementen basilika on malliesimerkki historian kerroksellisuudesta. Kirkon juuret johtavat portaita pitkin esikristilliseen aikaan, hämärään Mitra-uskonnon palvontapaikkaan. Nykyisen 11. vuosisadalla rakennetun basilikan alapuolella ja Mitran palvontapaikan yläpuolella on lisäksi jäänteitä sekä ajanlaskumme alkupuolen roomalaisesta talosta että 300-luvulla rakennetusta kirkosta.
Arkeologit eivät ole päässeet yksimielisyyteen Mitra-uskonnon alkuperästä, eivätkä sen seremonioiden merkityksestä, sillä kirjallisia lähteitä ei ole juurikaan säilynyt. On kiistelty siitä, pohjasiko mitraismi vanhaan iranilaiseen myyttiin vai uudempaan kosmologista maailmanjärjestystä ja tähtitaivasta palvovaan uskontoon.
Mitran mysteerikultin osallisiksi pääsivät ilmeisesti vain siihen salaisin seremoniallisin menoin vihityt. Arkeologisten löytöjen perusteella on arveltu, että vihkimisen keskeisenä elementtinä oli pyhän härän tappo. Mitran härän tappoa kuvaavia patsaita on nähtävillä monissa museoissa, mm. Vatikaanin museossa. Patsaassa fryygialaiseen tonttuhattuun ja tähtikuvioiseen viittaan sonnustautunut Mitra on härän päällä tappamassa sitä, seuranaan koira, käärme, korppi ja skorpioni.
Mitraismi oli laajalle levinnyt. Mitran palvontapaikkoja on löytynyt ympäri Eurooppaa mm. Lontoosta. Vatikaanin Pyhän Pietarin kirkko on myös rakennettu paikalle, jossa oli vanha Taurobolium eli Mitran palvontapaikka.
Mitraismi antoi myös vaikutteita kristinuskolle, jota se edelsi ja jonka rinnalla se vaikutti 400-luvulle asti. Mitraismissa ja raamatun kertomuksissa ja opeissa on nähty paljon samankaltaisuuksia. Vesi on vanha elämän symboli Mitraismissakin. Kuten Mooses, Mitrakin iski vettä kivestä ja näin todisti kykenevänsä urotekoihin. Myös Mitraismiin kuului kaste ja pyhä ateria viineineen ja leipineen. Mitraismissa kastettiin kuitenkin verellä.
Veri veden lailla symboloi elämää. Verikaste ei ollut vierasta juutalaisille eikä kristityillekään. Molemmat uskoivat veren puhdistavaan vaikutukseen. Vieläkin voimme kuulla saarnoissa, että Jeesus puhdisti meidät verellään. Mitrasta kertova piirtokirjoitus sanoo ’joka ei syö ruumistani eikä juo vertani, eikä näin tule yhdeksi kanssani, ei voi pelastua.’ Kristinuskossa juomme mekin Kristuksen ”verta” ja syömme hänen ”ruumistaan”. Sunnuntai eli auringon päivä oli myös molempien pyhäpäivä. Molemmissa oli veljeskunta ja niiden johdossa pappi, jota kutsuttiin isäksi.
Myös Mitran uskottiin syntyneen neitseestä 25s joulukuuta. Tammikuun 6. päivänä häntäkin kävivät tietäjät katsomassa.
Myös San Clementen basilika on malliesimerkki historian kerroksellisuudesta. Kirkon juuret johtavat portaita pitkin esikristilliseen aikaan, hämärään Mitra-uskonnon palvontapaikkaan. Nykyisen 11. vuosisadalla rakennetun basilikan alapuolella ja Mitran palvontapaikan yläpuolella on lisäksi jäänteitä sekä ajanlaskumme alkupuolen roomalaisesta talosta että 300-luvulla rakennetusta kirkosta.
Arkeologit eivät ole päässeet yksimielisyyteen Mitra-uskonnon alkuperästä, eivätkä sen seremonioiden merkityksestä, sillä kirjallisia lähteitä ei ole juurikaan säilynyt. On kiistelty siitä, pohjasiko mitraismi vanhaan iranilaiseen myyttiin vai uudempaan kosmologista maailmanjärjestystä ja tähtitaivasta palvovaan uskontoon.
Mitran mysteerikultin osallisiksi pääsivät ilmeisesti vain siihen salaisin seremoniallisin menoin vihityt. Arkeologisten löytöjen perusteella on arveltu, että vihkimisen keskeisenä elementtinä oli pyhän härän tappo. Mitran härän tappoa kuvaavia patsaita on nähtävillä monissa museoissa, mm. Vatikaanin museossa. Patsaassa fryygialaiseen tonttuhattuun ja tähtikuvioiseen viittaan sonnustautunut Mitra on härän päällä tappamassa sitä, seuranaan koira, käärme, korppi ja skorpioni.
Mitraismi oli laajalle levinnyt. Mitran palvontapaikkoja on löytynyt ympäri Eurooppaa mm. Lontoosta. Vatikaanin Pyhän Pietarin kirkko on myös rakennettu paikalle, jossa oli vanha Taurobolium eli Mitran palvontapaikka.
Mitraismi antoi myös vaikutteita kristinuskolle, jota se edelsi ja jonka rinnalla se vaikutti 400-luvulle asti. Mitraismissa ja raamatun kertomuksissa ja opeissa on nähty paljon samankaltaisuuksia. Vesi on vanha elämän symboli Mitraismissakin. Kuten Mooses, Mitrakin iski vettä kivestä ja näin todisti kykenevänsä urotekoihin. Myös Mitraismiin kuului kaste ja pyhä ateria viineineen ja leipineen. Mitraismissa kastettiin kuitenkin verellä.
Veri veden lailla symboloi elämää. Verikaste ei ollut vierasta juutalaisille eikä kristityillekään. Molemmat uskoivat veren puhdistavaan vaikutukseen. Vieläkin voimme kuulla saarnoissa, että Jeesus puhdisti meidät verellään. Mitrasta kertova piirtokirjoitus sanoo ’joka ei syö ruumistani eikä juo vertani, eikä näin tule yhdeksi kanssani, ei voi pelastua.’ Kristinuskossa juomme mekin Kristuksen ”verta” ja syömme hänen ”ruumistaan”. Sunnuntai eli auringon päivä oli myös molempien pyhäpäivä. Molemmissa oli veljeskunta ja niiden johdossa pappi, jota kutsuttiin isäksi.
Myös Mitran uskottiin syntyneen neitseestä 25s joulukuuta. Tammikuun 6. päivänä häntäkin kävivät tietäjät katsomassa.
Tuesday, October 12, 2010
Berlusconin äiti50
Taru Rooman syntymästä
Tarun mukaan Rooma sai alkunsa vuonna 753 eKr. kun Romulus tappoi veljensä Remuksen. Tosiasiassa Rooma oli asuinpaikkana vanhempi. Legenda kuitenkin kertoo Rooman väkivaltaisesta veljesmurhaan perustuvasta alusta. Väkivaltaan ovat viitanneet myös viimeaikaiset arkeologiset kaivaukset. Ne ovat paljastaneet, että Roomassa uhrattiin ihmisiä. Arkeologit ovat pitkään kiistelleet ihmisuhriteoriasta. Professori Andrea Crandini väitti kuitenkin 12 marraskuussa 2005 kaivauksissa löydettyjen lasten luurankojen perusteella, että Rooman perustamisen pohjalla oli ihmisuhri. Jatkokaivausten odotetaan tuovan asiasta lisää tietoa.
Kun nousee Forumilta jyrkkiä rappuja ylös Kapitolinin kukkulalle eli Michelangelon suunnittelemalle Piazza Campidogliolle, kohtaa Kaupungintalon kulmalla pilarin, jonka päässä on pieni patsas. Siinä Romulus ja Remus juovat suden nisistä maitoa.
Palatinon kukkula on kuitenkin se paikka, jossa Rooman uskotaan syntyneen. Se oli muinaisen Rooman pyhin paikka. Juuri siellä uskotaan olleen luolan, jossa susi imetti Romulusta ja Remusta. Ensimmäisellä vuosisadalla eKr. eläneen Dionysius Halicarnuksen mukaan ja kolme vuosisataa myöhemmin eläneen Dio Cassiuksen mukaan, siellä sijaitsi olkikattoinen Romuluksen maja.
Suden nisistä juovien kaksosten allegoria kiinnosti minua siinä määrin, että yritin lukea siitä kaiken minkä käsiini sain. Yhden teorian mukaan roomalaiset olivat paimenia ja susi oli heidän toteemieläimensä. Sitä palvottiin, mitä pelättiin. Susi esiintyi lippujen vaakunassa ja lipunkantajat olivat pukeutuneet sudennahkoihin. Nuoret miehet pukeutuivat sudennahkoihin myös hedelmällisyysjuhlan eli Lupercalian aikana. Sitä vietettiin vuoteen 494 asti, jolloin katolinen kirkko otti päivän neitsyt Maarialle. En oikein jaksanut uskoa toteemieläinteoriaan. Se tuntui kerrokselliselta kansantarulta. Kerroksellisuus oli patsaankin osa.
Tutkijoiden mukaan patsaan sutta ja sen alla olevia poikia, ei oltu tehty samaan aikaan. Pojat oli lisätty etruskialkuperää olevaan susipatsaaseen myöhemmin. Susi oli peräisin etruskeilta. Etruskeilla susi kuvasi esikristillistä jumalaa. Feronia-niminen jumala oli susiäiti, jota sabiinit palvoivat ennen Rooman perustamista. Ei sekään vielä selvittänyt sitä, miksi jumalatar oli susihahmoinen.
Legendoissa Remuksen imettäjänä mainitaan myös maaäiti ja Rooman perustajajumalatar Acca Larentia. Hänen väitetään myös kasvattaneen Romuluksen ja Remuksen. Siis kumpi: Susi vai Acca Larentia? Vastaus näytti olevan, että molemmat. Acca Larentia yhdistetään suteen eli lupaan. Jumalattaret liitettiin usein eläinhahmoihin. Myös monet egyptiläiset jumalat esiintyivät eläinhahmoina. Koirapäinen paviaani oli sekä Thothin että Khonsun yksi olomuoto. Ra esiintyi kissan hahmossa. Hathor, Isis ja Nut näyttäytyivät lehmän muodossa. Hedelmällisyyden jumalatar Renenet esiintyi kobrana.
Lupa eli susi oli myös pyhän hetairan ja sittemmin prostituoidun nimitys. Esikristillinen hedelmällisyys ja äitiys olivat vahvasti seksuaalista, ei madonnamaista neitsyyttä ja koskemattomuutta.
Myös Mars jumalan rooli näkyi liittyvän asiaan. Susi oli myös Mars jumalan epiteetti. Mars oli nuorten miesten suojelija. Hänen väitetään myös alun alkaen olleen hedelmällisyyden jumala. Marsia pidetään myös Romuluksen ja Remuksen ja samalla kaikkien roomalaisten isänä.
Tarun mukaan Rooma sai alkunsa vuonna 753 eKr. kun Romulus tappoi veljensä Remuksen. Tosiasiassa Rooma oli asuinpaikkana vanhempi. Legenda kuitenkin kertoo Rooman väkivaltaisesta veljesmurhaan perustuvasta alusta. Väkivaltaan ovat viitanneet myös viimeaikaiset arkeologiset kaivaukset. Ne ovat paljastaneet, että Roomassa uhrattiin ihmisiä. Arkeologit ovat pitkään kiistelleet ihmisuhriteoriasta. Professori Andrea Crandini väitti kuitenkin 12 marraskuussa 2005 kaivauksissa löydettyjen lasten luurankojen perusteella, että Rooman perustamisen pohjalla oli ihmisuhri. Jatkokaivausten odotetaan tuovan asiasta lisää tietoa.
Kun nousee Forumilta jyrkkiä rappuja ylös Kapitolinin kukkulalle eli Michelangelon suunnittelemalle Piazza Campidogliolle, kohtaa Kaupungintalon kulmalla pilarin, jonka päässä on pieni patsas. Siinä Romulus ja Remus juovat suden nisistä maitoa.
Palatinon kukkula on kuitenkin se paikka, jossa Rooman uskotaan syntyneen. Se oli muinaisen Rooman pyhin paikka. Juuri siellä uskotaan olleen luolan, jossa susi imetti Romulusta ja Remusta. Ensimmäisellä vuosisadalla eKr. eläneen Dionysius Halicarnuksen mukaan ja kolme vuosisataa myöhemmin eläneen Dio Cassiuksen mukaan, siellä sijaitsi olkikattoinen Romuluksen maja.
Suden nisistä juovien kaksosten allegoria kiinnosti minua siinä määrin, että yritin lukea siitä kaiken minkä käsiini sain. Yhden teorian mukaan roomalaiset olivat paimenia ja susi oli heidän toteemieläimensä. Sitä palvottiin, mitä pelättiin. Susi esiintyi lippujen vaakunassa ja lipunkantajat olivat pukeutuneet sudennahkoihin. Nuoret miehet pukeutuivat sudennahkoihin myös hedelmällisyysjuhlan eli Lupercalian aikana. Sitä vietettiin vuoteen 494 asti, jolloin katolinen kirkko otti päivän neitsyt Maarialle. En oikein jaksanut uskoa toteemieläinteoriaan. Se tuntui kerrokselliselta kansantarulta. Kerroksellisuus oli patsaankin osa.
Tutkijoiden mukaan patsaan sutta ja sen alla olevia poikia, ei oltu tehty samaan aikaan. Pojat oli lisätty etruskialkuperää olevaan susipatsaaseen myöhemmin. Susi oli peräisin etruskeilta. Etruskeilla susi kuvasi esikristillistä jumalaa. Feronia-niminen jumala oli susiäiti, jota sabiinit palvoivat ennen Rooman perustamista. Ei sekään vielä selvittänyt sitä, miksi jumalatar oli susihahmoinen.
Legendoissa Remuksen imettäjänä mainitaan myös maaäiti ja Rooman perustajajumalatar Acca Larentia. Hänen väitetään myös kasvattaneen Romuluksen ja Remuksen. Siis kumpi: Susi vai Acca Larentia? Vastaus näytti olevan, että molemmat. Acca Larentia yhdistetään suteen eli lupaan. Jumalattaret liitettiin usein eläinhahmoihin. Myös monet egyptiläiset jumalat esiintyivät eläinhahmoina. Koirapäinen paviaani oli sekä Thothin että Khonsun yksi olomuoto. Ra esiintyi kissan hahmossa. Hathor, Isis ja Nut näyttäytyivät lehmän muodossa. Hedelmällisyyden jumalatar Renenet esiintyi kobrana.
Lupa eli susi oli myös pyhän hetairan ja sittemmin prostituoidun nimitys. Esikristillinen hedelmällisyys ja äitiys olivat vahvasti seksuaalista, ei madonnamaista neitsyyttä ja koskemattomuutta.
Myös Mars jumalan rooli näkyi liittyvän asiaan. Susi oli myös Mars jumalan epiteetti. Mars oli nuorten miesten suojelija. Hänen väitetään myös alun alkaen olleen hedelmällisyyden jumala. Marsia pidetään myös Romuluksen ja Remuksen ja samalla kaikkien roomalaisten isänä.
Monday, October 11, 2010
Daemoneja ja enkeleitä
Rooma punoo historiaa kuin pieni tyttö voikukkaseppelettä. Uusi kukka ottaa tukea edellisen varresta. Historian eri kerrokset elävät Rooman kaupunkikuvassa ja arkkitehtuurissa, myös yksityisissä rakennuksissa, kuten Santa Maria sopra Minervan kirkossa. Se on nimensä mukaisesti rakennettu vanhan naisjumaluuden Minervan eli Isiksen temppelin päälle. Roomassa vanhojen talojen osat tulevat osaksi uutta: missä antiikin pilaririvistö on upotettu talon seinään; missä muinainen tiilen pala on löytänyt uuden paikan muurista; missä sarkofagi koristaa pihaa; ja missä obeliski on istutettu barokkipatsaan päälle. Kerroksellisuus elää myös henkisessä kulttuurissa ja sen jatkumoissa.
Monet uskonnot rakentuvat toistensa viereen ja päälle, kilpaillen ja solmien erilaisia suhteita. Uusi uskonto hävittää usein vanhan, mutta ei kokonaan. Sykretismi on Roomankin nykypäivää.
Päivi Setälän mukaan kristinusko pohjaa antiikin uskontoihin. Löysin siitä jatkuvasti esimerkkejä. Jo Augustus oli nimennyt itsensä Jumalan pojaksi (divi filius). Roomalaisten enkeleiltä näyttävät hahmot edelsivät kristinuskon enkeleitä.
Roomalaiset kuvasivat enkelillä ohitse kiitävää aikaa ja ilmiön keveyttä. Voiton jumalalla ja ajan jumalalla oli molemmilla siivet. Siipien avulla kuvattiin myös ihmisen sielua, hänen haltijaansa eli daemonia tai geniusta. Genius oli se, joka ihmisessä sai aikaan oppimista ja moraalista kasvua eli viisautta.
Rooman nähtävyydet ja museoiden esineet olivat loputtoman ihastuksen lähteitä. Ne herättivät yhä uusia kysymyksiä. Kuka oli Mitra? Miksi hänellä on tonttulakki? Miksi hän ratsastaa härän selässä? Kuka oli tähtikruunuinen Sophia, joka on Sistinan kappelissa Jumalan oikealla puolella Michelangelon frescossa, jossa Jumala koskettaa Aatamia sormellaan? Entä Romulus ja Remus sekä heitä imettävä susi?
Osa kysymyksistä jäi mysteeriksi. Osasta tutkijat jatkoivat kiistelyään. Kysymysten parissa askarteleminen oli antoisaa ilman lopullisia vastauksiakin. Eivätkö vastaukset muutenkin ole vain väliaikaisia, johtaen ennemmin tai myöhemmin uusiin kysymyksiin?
Rooma punoo historiaa kuin pieni tyttö voikukkaseppelettä. Uusi kukka ottaa tukea edellisen varresta. Historian eri kerrokset elävät Rooman kaupunkikuvassa ja arkkitehtuurissa, myös yksityisissä rakennuksissa, kuten Santa Maria sopra Minervan kirkossa. Se on nimensä mukaisesti rakennettu vanhan naisjumaluuden Minervan eli Isiksen temppelin päälle. Roomassa vanhojen talojen osat tulevat osaksi uutta: missä antiikin pilaririvistö on upotettu talon seinään; missä muinainen tiilen pala on löytänyt uuden paikan muurista; missä sarkofagi koristaa pihaa; ja missä obeliski on istutettu barokkipatsaan päälle. Kerroksellisuus elää myös henkisessä kulttuurissa ja sen jatkumoissa.
Monet uskonnot rakentuvat toistensa viereen ja päälle, kilpaillen ja solmien erilaisia suhteita. Uusi uskonto hävittää usein vanhan, mutta ei kokonaan. Sykretismi on Roomankin nykypäivää.
Päivi Setälän mukaan kristinusko pohjaa antiikin uskontoihin. Löysin siitä jatkuvasti esimerkkejä. Jo Augustus oli nimennyt itsensä Jumalan pojaksi (divi filius). Roomalaisten enkeleiltä näyttävät hahmot edelsivät kristinuskon enkeleitä.
Roomalaiset kuvasivat enkelillä ohitse kiitävää aikaa ja ilmiön keveyttä. Voiton jumalalla ja ajan jumalalla oli molemmilla siivet. Siipien avulla kuvattiin myös ihmisen sielua, hänen haltijaansa eli daemonia tai geniusta. Genius oli se, joka ihmisessä sai aikaan oppimista ja moraalista kasvua eli viisautta.
Rooman nähtävyydet ja museoiden esineet olivat loputtoman ihastuksen lähteitä. Ne herättivät yhä uusia kysymyksiä. Kuka oli Mitra? Miksi hänellä on tonttulakki? Miksi hän ratsastaa härän selässä? Kuka oli tähtikruunuinen Sophia, joka on Sistinan kappelissa Jumalan oikealla puolella Michelangelon frescossa, jossa Jumala koskettaa Aatamia sormellaan? Entä Romulus ja Remus sekä heitä imettävä susi?
Osa kysymyksistä jäi mysteeriksi. Osasta tutkijat jatkoivat kiistelyään. Kysymysten parissa askarteleminen oli antoisaa ilman lopullisia vastauksiakin. Eivätkö vastaukset muutenkin ole vain väliaikaisia, johtaen ennemmin tai myöhemmin uusiin kysymyksiin?
Sunday, October 10, 2010
Berlusconin äiti49
Ohjuksia työpaikalla
Työpaikalla risteilivät konsultit kuin ohjukset. Ne oli palkattu tekemään organisaatiouudistusta. Sen tehtävänä on näyttää omistajille, että organisaatio haluaa muutosta. Uudistuksen tarkoituksena on siirtää asiantuntijat tehtäviin, joihin heillä ei ole mitään asiaa. Avainasiantuntijoiksi nostetaan "sopivat": oikeista maista, yhteistyökykyiset ja mielistelijät. Kun asiantuntijuus näin vaiennetaan, on pätemättömien helpompi harjoittaa valtaa. Konsulteillekin löytyy töitä. Tapahtuu kuten eräs kirja otsikoi: ’konsultit varastavat ensin kellosi ja ryhtyvät sitten kertomaan sinulle aikaa!’
Konsultteja käytetään väärin myös silloin, kun johto ei itse uskalla tehdä hankalia päätöksiä. Konsultti ei ole sitoutunut työpaikkaan eikä sen ihmisiin. Hän voi ehdottaa mitä tahansa ja mitä johto haluaa. Hyvä konsultti tietenkin auttaisi kestävien ja vastuullisten ratkaisujen tekemisessä. Huonoissa työpaikoissa ei niillä saa uusia pestejä. Huono konsultti päätyykin mielistelemään johtoa, eikä nosta esiin syvimpiä ongelmia. Ongelma on usein organisaation johdossa eikä se kykene katsomaan peiliin.
Työpaikalla risteilivät konsultit kuin ohjukset. Ne oli palkattu tekemään organisaatiouudistusta. Sen tehtävänä on näyttää omistajille, että organisaatio haluaa muutosta. Uudistuksen tarkoituksena on siirtää asiantuntijat tehtäviin, joihin heillä ei ole mitään asiaa. Avainasiantuntijoiksi nostetaan "sopivat": oikeista maista, yhteistyökykyiset ja mielistelijät. Kun asiantuntijuus näin vaiennetaan, on pätemättömien helpompi harjoittaa valtaa. Konsulteillekin löytyy töitä. Tapahtuu kuten eräs kirja otsikoi: ’konsultit varastavat ensin kellosi ja ryhtyvät sitten kertomaan sinulle aikaa!’
Konsultteja käytetään väärin myös silloin, kun johto ei itse uskalla tehdä hankalia päätöksiä. Konsultti ei ole sitoutunut työpaikkaan eikä sen ihmisiin. Hän voi ehdottaa mitä tahansa ja mitä johto haluaa. Hyvä konsultti tietenkin auttaisi kestävien ja vastuullisten ratkaisujen tekemisessä. Huonoissa työpaikoissa ei niillä saa uusia pestejä. Huono konsultti päätyykin mielistelemään johtoa, eikä nosta esiin syvimpiä ongelmia. Ongelma on usein organisaation johdossa eikä se kykene katsomaan peiliin.
Saturday, October 9, 2010
Berlusconin äiti48
Maassa maan tavalla?
Ulkomailla ei kannata matkia paikallisia ihmisiä. Heitä ei kannata seurata jokaiseen kuppilaan eikä valita ruokalajeja vierustoverin mukaan. Kaikki eivät ole kulinaristeja. Monella tavoin voi joutua harhaan.
Suomalainen pariskunta oli käymässä Roomassa ja heidät oli kutsuttu talialaisen perheen luo illalliselle. Kutsu oli tullut yllättäen eikä Suomesta ollut tuliaisia mukana. Niinpä päätettiin mennä supermercatoon ostamaan viemiset.
Mies keksi mielestään hyvän idean. Viedään viiniä ja valitaan se hyllystä paikallisten ostajien viitoittamana. Viiniosastolle ilmestyikin keski-ikäinen nainen, joka pienen punninnan jälkeen valitsi hyllystä pullon viiniä. Heti kun nainen lähti, suomalaiset ryntäsivät hakemaan samaa viiniä. Viini oli edullista ja niinpä sitä päätettiin ottaa saman tien pari pulloa.
Illalla tyytyväisyyttä uhkuvat vieraat ojensivat pullot emännälle. Tämä katsoi pulloja hämmästyneenä, mutta kiitti ja sanoi: "tätä viiniä käytetään täällä lihan marinointiin!"
Lupaan, että italialainen isäntäväki ilahtuu viinimerkistä, joka löytyy allaolevasta listasta.
Alueet ja niiden DOCQ viinit
Abruzzo ja Molise:
Montepulciano d’Abruzzo Colline Teramane
Campania ja Basilicata:
Fiano d’Avellino
Greco di Tufo
Taurasi
Emilia-Romagna:
Albana di Romagna
Friuli-Venezia Giulia:
Ramandolo
Lombardia:
Franciacorta Spumante
Sforzato di Valtellina tai Sfursat di Valtellina
Valtellina Superiore Grumello, Inferno, Sassella tai Valgella
Marches:
Conero
Vernaccia di Serrapetrona
Piedmonte:
Asti Moscato and Spumante
Barbaresco
Barolo Chinato
Brachetto d’Acqui tai Acqui
Gattinara
Gavi tai Cortese di Gavi
Ghemme
Sardinia:
Vermentino di Gallura
Toscana:
Brunello di Montalcino
Carmignano
Chianti
Chianti Classico
Vernaccia di San Gimignano
Vino Nobile di Montepulciano
Umbria:
Montefalco Sagrantino
Torgiano Riserva
Veneto:
Bardolino Superiore
Recioto di Soave
Soave Superiore
Ulkomailla ei kannata matkia paikallisia ihmisiä. Heitä ei kannata seurata jokaiseen kuppilaan eikä valita ruokalajeja vierustoverin mukaan. Kaikki eivät ole kulinaristeja. Monella tavoin voi joutua harhaan.
Suomalainen pariskunta oli käymässä Roomassa ja heidät oli kutsuttu talialaisen perheen luo illalliselle. Kutsu oli tullut yllättäen eikä Suomesta ollut tuliaisia mukana. Niinpä päätettiin mennä supermercatoon ostamaan viemiset.
Mies keksi mielestään hyvän idean. Viedään viiniä ja valitaan se hyllystä paikallisten ostajien viitoittamana. Viiniosastolle ilmestyikin keski-ikäinen nainen, joka pienen punninnan jälkeen valitsi hyllystä pullon viiniä. Heti kun nainen lähti, suomalaiset ryntäsivät hakemaan samaa viiniä. Viini oli edullista ja niinpä sitä päätettiin ottaa saman tien pari pulloa.
Illalla tyytyväisyyttä uhkuvat vieraat ojensivat pullot emännälle. Tämä katsoi pulloja hämmästyneenä, mutta kiitti ja sanoi: "tätä viiniä käytetään täällä lihan marinointiin!"
Lupaan, että italialainen isäntäväki ilahtuu viinimerkistä, joka löytyy allaolevasta listasta.
Alueet ja niiden DOCQ viinit
Abruzzo ja Molise:
Montepulciano d’Abruzzo Colline Teramane
Campania ja Basilicata:
Fiano d’Avellino
Greco di Tufo
Taurasi
Emilia-Romagna:
Albana di Romagna
Friuli-Venezia Giulia:
Ramandolo
Lombardia:
Franciacorta Spumante
Sforzato di Valtellina tai Sfursat di Valtellina
Valtellina Superiore Grumello, Inferno, Sassella tai Valgella
Marches:
Conero
Vernaccia di Serrapetrona
Piedmonte:
Asti Moscato and Spumante
Barbaresco
Barolo Chinato
Brachetto d’Acqui tai Acqui
Gattinara
Gavi tai Cortese di Gavi
Ghemme
Sardinia:
Vermentino di Gallura
Toscana:
Brunello di Montalcino
Carmignano
Chianti
Chianti Classico
Vernaccia di San Gimignano
Vino Nobile di Montepulciano
Umbria:
Montefalco Sagrantino
Torgiano Riserva
Veneto:
Bardolino Superiore
Recioto di Soave
Soave Superiore
Friday, October 8, 2010
Berlusconin äiti47
Pyhä viini!
Roomassa aterian usein kruunaa Vin Santo. Meripihkanvärinen ja rusinanmakuinen Vin Santo on suosittu jälkiruokaviini Roomassakin, vaikka varsinaisesti kuuluu toscanalaiseen ruokapöytään.
Vin santon oikeaoppinen valmistus on pitkä ja kallis prosessi. Niin kallis, että harva enää seuraa hitaan kypsyttämimisen alkuperäiskaavaa. Siihen usein lisätäänkin makeuttamisaineita ja synteettisiä värejä. Mitä kalliimpi vin santo pullo on, sen suurempi mahdollisuus kuitenkin on, että viini on tehty lähes alkuperäismenetelmän mukaan. On myös tärkeätä, että pullon kyljestä löytää vuosiluvun. Tunnettuja vin santon mestareita on Avignonesi, joka myös valmistaa lähes myyttistä punaista vin santoa nimeltä Occhio di Pernice. Muita hyviä valmistajia ovat Altesino, Bindella, Cappezzana, Castello di Monestero, Fattoria le Fonte, Isole e Olena ja Sevapiana.
Vin santoa on saatavilla makean oranssin kaikissa vivahteissa kohti vaalean kellertävää kuivaa versiota. Itse pidän kuivahkosta vin santosta.
Roomassa pieni pullo hyvää vin santoa maksoi ainakin 30 euroa, mutta parhaimmista saa pulittaa 100 euroa ja enemmänkin. Italialaiset sanovat, että paras vin santo on jokaisen senttinsä arvoinen.
Perinteisesti vin santo nautitaan jälkiruuan yhteydessä, yleensä toscanalaisen cantucci-keksin kera. Parhaat cantucci-keksit tulevat Praton kaupungista. Niin hyvää viini on, ettei se välttämättä kaipaa mitään muuta kuin hyvää seuraa ja arvostavia kulauksia.
Roomassa aterian usein kruunaa Vin Santo. Meripihkanvärinen ja rusinanmakuinen Vin Santo on suosittu jälkiruokaviini Roomassakin, vaikka varsinaisesti kuuluu toscanalaiseen ruokapöytään.
Vin santon oikeaoppinen valmistus on pitkä ja kallis prosessi. Niin kallis, että harva enää seuraa hitaan kypsyttämimisen alkuperäiskaavaa. Siihen usein lisätäänkin makeuttamisaineita ja synteettisiä värejä. Mitä kalliimpi vin santo pullo on, sen suurempi mahdollisuus kuitenkin on, että viini on tehty lähes alkuperäismenetelmän mukaan. On myös tärkeätä, että pullon kyljestä löytää vuosiluvun. Tunnettuja vin santon mestareita on Avignonesi, joka myös valmistaa lähes myyttistä punaista vin santoa nimeltä Occhio di Pernice. Muita hyviä valmistajia ovat Altesino, Bindella, Cappezzana, Castello di Monestero, Fattoria le Fonte, Isole e Olena ja Sevapiana.
Vin santoa on saatavilla makean oranssin kaikissa vivahteissa kohti vaalean kellertävää kuivaa versiota. Itse pidän kuivahkosta vin santosta.
Roomassa pieni pullo hyvää vin santoa maksoi ainakin 30 euroa, mutta parhaimmista saa pulittaa 100 euroa ja enemmänkin. Italialaiset sanovat, että paras vin santo on jokaisen senttinsä arvoinen.
Perinteisesti vin santo nautitaan jälkiruuan yhteydessä, yleensä toscanalaisen cantucci-keksin kera. Parhaat cantucci-keksit tulevat Praton kaupungista. Niin hyvää viini on, ettei se välttämättä kaipaa mitään muuta kuin hyvää seuraa ja arvostavia kulauksia.
Wednesday, October 6, 2010
Berlusconin äiti46
In vino qualitas
Antiikin Italiassa oli monia viinilajeja, mutta nyt niitä on satoja. Italian viineistä voisi kirjoittaa monta kirjaa, niin monipuolinen on viinikulttuuri. Korkeuserot, vaihteleva maaperä ja mikroilmasto takaavat vaihtelun. Myös eri rypälelaatuja on. Niitä oli alkujaan vähän yli tuhat. Nykyään viljellään noin neljääsataa lajia.
Moni tuntee kevyen chiantin ja halvemman soaven. Chianti on edelleen arvostettu. Soaveakin saa ja sen laatu on parantunut. Valkoviinisuosikkeihini kuuluu kalaan hyvin sopiva Vermentino, sekä kevyt Lazion eli Rooman alueen kukkainen Frascati.
Parhaat punaviinit tulevat yleensä Piedmontin ja Toscanan alueilta, valkoviinit taas Veneton, Friuli-Venetsia Giulian ja Trentino-Alte Adigen alueilta. Myös Sisilia ja Sardinia ovat varteenotettavia viinialueita.
Punaviineistä kannattaa maistaa Barbarescoa, Baroloa, Bardolino Superiorea, Montepulciano d’Abrezzoa ja Montefalco Sagrantinoa. Juuri Roomasta palanneena toin mukanani myös pari pulloa Morellino de Scansanoa vuodelta 2008, jota Rooman lentokentällä hamuilivat myös monet italialaiset. Ylipäätään kannattaa keskittyä laatuun, mieluimmin kuin määrään.
Italiassa on teoriassa neljä viinilaatua. Käytännössä niidenkin sisällä on laatuvaihtelua. Laatuasteikon alapäässä on tavallinen pöytäviini vino da tavola. Alueille tyypillisillä ja pöytäviinejä paremmilla viineillä on lisätunnus IGT (indicazione geografica typica), joka on merkitty etiketteihin. Seuraava laatu on kontrolloitu ja sen tunnistaa pullossa olevasta merkinnästä DOC (denominazione di origine controllata). Vuonna 2004 DOC-viinilaatuja oli noin 700. Kaksikymmentä prosenttia kaikista viineistä on korkeimman laatuluokan viinejä. Laatu ei ole vain kontrolloitua, vaan myös asiantuntijaraadin takaama DOCG (denominazione di origine controllata e garantita). Näitä viinejä on 30 (annan listan myöhemmin). DOCG on merkitty pullojen etiketteihin. Ne ovat nopeasti tunnistettavissa myös kaulanauhoistaan. Valkoviinipulloissa on pullonkaulan ympärillä vaaleanvihreä paperinauha, punaviineissä vaaleanpunainen takuunauha.
Myös kuohuviineissä voi olla DOC ja DOCG merkinnät. Niiden lisäksi on hyvä olla selvillä niiden makeusasteista. Kaikkein kuivemmissa on merkintä dosage zero, pas dose, pas opera tai nature tarkoittamaan, ettei sokeria ole lisätty. Tavanomaisemman extra brut merkinnän kohdalla on lisätty hyvin vähän sokeria valmistuksen aikana. Brut on kuivaa, mutta siinä on hieman enemmän sokeria. Italialaisissa kuohuviineissä extra dry merkitsee, että viini onkin puolimakeata. Demi sec viinit ovat puolestaan jo makeita jälkiruokaviinejä.
Italiassa on erinomaisia kuplivia. Hyvät italialaiset kuohuviinit eivät juuri häviä ranskalaiselle shampanjalle. Koillis-Veneton alueelta tuleva Prosecco – etenkin kuivana dry - on erinomainen aperitiivi-viini ja seurustelujuoma. Kuivaa brut-proseccoa juodaan myös usein läpi koko aterian. Proseccoa oli aina runsaasti tarjolla italialaisilla kutsuilla.
Proseccoa on saatavana myös kuohuviiniä vähemmän kuplivana ja vähemmän alkoholia sisältävänä frizzante viininä, tai jopa valkoviininä ilman kuplia. On arveltu, että juuri Prosecco juontaa juurensa etruskien Pucinum-viinistä.
Coneglianoa pidetään nykyisin Proseccon tuotannon ’pääkaupunkina’. Useampia prosecco laatuja saa jo Suomestakin, sekä kuplivana että frizzantena. Kuohuviinien parhaimmistoon kuuluvat kuitenkin Franciacorta viinit, erityisesti, Fanciacorta Saten. Oma suosikkini on myös Suomestakin saatava Ferrari, Proseccon lisäksi.
Antiikin Italiassa oli monia viinilajeja, mutta nyt niitä on satoja. Italian viineistä voisi kirjoittaa monta kirjaa, niin monipuolinen on viinikulttuuri. Korkeuserot, vaihteleva maaperä ja mikroilmasto takaavat vaihtelun. Myös eri rypälelaatuja on. Niitä oli alkujaan vähän yli tuhat. Nykyään viljellään noin neljääsataa lajia.
Moni tuntee kevyen chiantin ja halvemman soaven. Chianti on edelleen arvostettu. Soaveakin saa ja sen laatu on parantunut. Valkoviinisuosikkeihini kuuluu kalaan hyvin sopiva Vermentino, sekä kevyt Lazion eli Rooman alueen kukkainen Frascati.
Parhaat punaviinit tulevat yleensä Piedmontin ja Toscanan alueilta, valkoviinit taas Veneton, Friuli-Venetsia Giulian ja Trentino-Alte Adigen alueilta. Myös Sisilia ja Sardinia ovat varteenotettavia viinialueita.
Punaviineistä kannattaa maistaa Barbarescoa, Baroloa, Bardolino Superiorea, Montepulciano d’Abrezzoa ja Montefalco Sagrantinoa. Juuri Roomasta palanneena toin mukanani myös pari pulloa Morellino de Scansanoa vuodelta 2008, jota Rooman lentokentällä hamuilivat myös monet italialaiset. Ylipäätään kannattaa keskittyä laatuun, mieluimmin kuin määrään.
Italiassa on teoriassa neljä viinilaatua. Käytännössä niidenkin sisällä on laatuvaihtelua. Laatuasteikon alapäässä on tavallinen pöytäviini vino da tavola. Alueille tyypillisillä ja pöytäviinejä paremmilla viineillä on lisätunnus IGT (indicazione geografica typica), joka on merkitty etiketteihin. Seuraava laatu on kontrolloitu ja sen tunnistaa pullossa olevasta merkinnästä DOC (denominazione di origine controllata). Vuonna 2004 DOC-viinilaatuja oli noin 700. Kaksikymmentä prosenttia kaikista viineistä on korkeimman laatuluokan viinejä. Laatu ei ole vain kontrolloitua, vaan myös asiantuntijaraadin takaama DOCG (denominazione di origine controllata e garantita). Näitä viinejä on 30 (annan listan myöhemmin). DOCG on merkitty pullojen etiketteihin. Ne ovat nopeasti tunnistettavissa myös kaulanauhoistaan. Valkoviinipulloissa on pullonkaulan ympärillä vaaleanvihreä paperinauha, punaviineissä vaaleanpunainen takuunauha.
Myös kuohuviineissä voi olla DOC ja DOCG merkinnät. Niiden lisäksi on hyvä olla selvillä niiden makeusasteista. Kaikkein kuivemmissa on merkintä dosage zero, pas dose, pas opera tai nature tarkoittamaan, ettei sokeria ole lisätty. Tavanomaisemman extra brut merkinnän kohdalla on lisätty hyvin vähän sokeria valmistuksen aikana. Brut on kuivaa, mutta siinä on hieman enemmän sokeria. Italialaisissa kuohuviineissä extra dry merkitsee, että viini onkin puolimakeata. Demi sec viinit ovat puolestaan jo makeita jälkiruokaviinejä.
Italiassa on erinomaisia kuplivia. Hyvät italialaiset kuohuviinit eivät juuri häviä ranskalaiselle shampanjalle. Koillis-Veneton alueelta tuleva Prosecco – etenkin kuivana dry - on erinomainen aperitiivi-viini ja seurustelujuoma. Kuivaa brut-proseccoa juodaan myös usein läpi koko aterian. Proseccoa oli aina runsaasti tarjolla italialaisilla kutsuilla.
Proseccoa on saatavana myös kuohuviiniä vähemmän kuplivana ja vähemmän alkoholia sisältävänä frizzante viininä, tai jopa valkoviininä ilman kuplia. On arveltu, että juuri Prosecco juontaa juurensa etruskien Pucinum-viinistä.
Coneglianoa pidetään nykyisin Proseccon tuotannon ’pääkaupunkina’. Useampia prosecco laatuja saa jo Suomestakin, sekä kuplivana että frizzantena. Kuohuviinien parhaimmistoon kuuluvat kuitenkin Franciacorta viinit, erityisesti, Fanciacorta Saten. Oma suosikkini on myös Suomestakin saatava Ferrari, Proseccon lisäksi.
Berlusconin äiti45
In vino veri-taas
Ensimmäistä kertaa asuin maassa, jossa oli viinikulttuuri. Halusin oppia edes vähän tuntemaan viinejä. Haaveilin jopa viininmaistajan kurssista. Maistelin viinejä lopulta ilman kursseja.
Kuten kaikella Italiassa viinilläkin on pitkä historia, joka vie etruskikulttuuriin asti. Pompeijin kaivaukset ovat myös avanneet muinaisten italialaisten viinikulttuuria. Viiniköynnöksiä on tavattu jopa Pompeijin talojen sisäpuutarhoissa. Museoissa ihailin myös vanhoja viiniruukkuja ja juoma-astioita.
Vanhimmat rypälelajikkeet tulevat parintuhannen vuoden takaa, uusimmat ovat syntyneet viime vuosien kokeilujen myötä.
Antiikin Italiassa ruokaviini maustettiin hunajalla ja mausteilla. Talvella viiniä voitiin lämmittää. Roomalaiset taisivat keksiä glögin jo pari tuhatta vuotta sitten. Viiniä laimennettiin myös vedellä. Laimentamattoman viinin juomista pidettiin moukkamaisena.
Paitsi aterialla, viiniä nautittiin myös juhlissa ja illanvietoissa, jotka saattoivat kestää pikkutunneille asti. Näihin juhliin juontaa sana symposium, joka alun perin tarkoitti yhdessä juomista.
Meillä on mielikuva roomalaisten mässäilyistä ja juomingeista, mutta kuten nykyäänkin viiniä nautittiin yleensä kohtuullisesti. Väitetään, että 0.75 litran viinipullon koko kertoo sopivasta määrästä. Siihen mahtuu kolme lasillista kahdelle hengelle. Kolmea maljaa pidettiin sopivana määränä: ensimmäinen terveydelle, toinen nautinnolle ja kolmas ”yömyssyksi”. Kolmannen maljan jälkeen viisaat poistuvat koteihinsa. Eubulos jatkaa näytelmässään Dionysoksen kuvausta juominkien etenemisestä. Neljäs malja johtaa huonoon käytökseen. Viidennestä alkaa huuto ja mekastus. Kuudes yllyttää solvaamaan. Seitsemäs johtaa tappeluun. Kahdeksannen aikana rikotaan huonekaluja. Yhdeksäs vie syvään masennukseen. Kymmenes nostattaa raivon, joka loppuu sammumiseen.
Puhe liiasta alkoholin käytöstä ei ollut vieras vanhoille roomalaisillekaan. Roomalaisen sananlaskun mukaan ’multum vinem bibere, non diu vivere’ eli joka juo paljon viiniä, ei elä pitkään. Pompeijista on peräisin mosaiikkiin kuvattu viininlaskija: luuranko, jolla on kaksi viiniastiaa käsissään.
Luurangon tapaa myös antiikin roomalaisten ruokasalista. Triclium tiloissa oli usein lattiaan maalattu luuranko. Pöydällä saattoi myös olla pieni luurankopatsas. Näin minulle kertoi Arezzon arkeologisen museon opas. Hänen mukaansa ne muistuttivat roomalaisia elämän katoavaisuudesta.
Viinillä oli myös vahva symboliarvo. Se ei vain edustanut elämää, kuten viini edelleen kristinuskon rituaaleissa, vaan sen katsottiin olevan itse elämänneste. Se oli veri.
Ensimmäistä kertaa asuin maassa, jossa oli viinikulttuuri. Halusin oppia edes vähän tuntemaan viinejä. Haaveilin jopa viininmaistajan kurssista. Maistelin viinejä lopulta ilman kursseja.
Kuten kaikella Italiassa viinilläkin on pitkä historia, joka vie etruskikulttuuriin asti. Pompeijin kaivaukset ovat myös avanneet muinaisten italialaisten viinikulttuuria. Viiniköynnöksiä on tavattu jopa Pompeijin talojen sisäpuutarhoissa. Museoissa ihailin myös vanhoja viiniruukkuja ja juoma-astioita.
Vanhimmat rypälelajikkeet tulevat parintuhannen vuoden takaa, uusimmat ovat syntyneet viime vuosien kokeilujen myötä.
Antiikin Italiassa ruokaviini maustettiin hunajalla ja mausteilla. Talvella viiniä voitiin lämmittää. Roomalaiset taisivat keksiä glögin jo pari tuhatta vuotta sitten. Viiniä laimennettiin myös vedellä. Laimentamattoman viinin juomista pidettiin moukkamaisena.
Paitsi aterialla, viiniä nautittiin myös juhlissa ja illanvietoissa, jotka saattoivat kestää pikkutunneille asti. Näihin juhliin juontaa sana symposium, joka alun perin tarkoitti yhdessä juomista.
Meillä on mielikuva roomalaisten mässäilyistä ja juomingeista, mutta kuten nykyäänkin viiniä nautittiin yleensä kohtuullisesti. Väitetään, että 0.75 litran viinipullon koko kertoo sopivasta määrästä. Siihen mahtuu kolme lasillista kahdelle hengelle. Kolmea maljaa pidettiin sopivana määränä: ensimmäinen terveydelle, toinen nautinnolle ja kolmas ”yömyssyksi”. Kolmannen maljan jälkeen viisaat poistuvat koteihinsa. Eubulos jatkaa näytelmässään Dionysoksen kuvausta juominkien etenemisestä. Neljäs malja johtaa huonoon käytökseen. Viidennestä alkaa huuto ja mekastus. Kuudes yllyttää solvaamaan. Seitsemäs johtaa tappeluun. Kahdeksannen aikana rikotaan huonekaluja. Yhdeksäs vie syvään masennukseen. Kymmenes nostattaa raivon, joka loppuu sammumiseen.
Puhe liiasta alkoholin käytöstä ei ollut vieras vanhoille roomalaisillekaan. Roomalaisen sananlaskun mukaan ’multum vinem bibere, non diu vivere’ eli joka juo paljon viiniä, ei elä pitkään. Pompeijista on peräisin mosaiikkiin kuvattu viininlaskija: luuranko, jolla on kaksi viiniastiaa käsissään.
Luurangon tapaa myös antiikin roomalaisten ruokasalista. Triclium tiloissa oli usein lattiaan maalattu luuranko. Pöydällä saattoi myös olla pieni luurankopatsas. Näin minulle kertoi Arezzon arkeologisen museon opas. Hänen mukaansa ne muistuttivat roomalaisia elämän katoavaisuudesta.
Viinillä oli myös vahva symboliarvo. Se ei vain edustanut elämää, kuten viini edelleen kristinuskon rituaaleissa, vaan sen katsottiin olevan itse elämänneste. Se oli veri.
Tuesday, October 5, 2010
Berlusconin äiti44
Sikahyvää
Roomaan tullessani en ollut ilmakuivatun parmankinkun ystävä. Olin asunut yli 20 vuotta Aasiassa. Aasialaisille kaikki raa'at tuotteet ovat kauhistus. Aasiassa ne ovatkin terveysriski. Onneksi en juuttunut omiin ennakkoluuloihini.
Parasta ilmakuivattua kinkkua ei kutsuta parmankinkuksi. Se tunnetaan danielen kinkkuna eli prosciutto crudo San Daniele. Kun ostaa parman kinkkua on syytä myös välttää kinkun kapeata päätä, jossa liha alkaa käydä sitkeäksi.
Söin kinkkua kuten italialaiset usein eli provolone juuston kanssa. Sitä on kahta lajia: mietoa eli dolce ja voimakkaampaa piccante. Molemmat käyvät.
Italiassa keittokinkkua, prosciutto cottoa ei arvosteta, vaikka sekin on hyvää. Se ei kuitenkaan päihitä omaa saunapalviamme. Herra Berlusconille tiedoksi ilmoitettakoon!
Koska italialaiset ovat nurkkakuntaisia ruokansa suhteen, tulee myös Berlusconin ruokaherjat ymmärtää sen valossa. Vaikka tarjoaisimme hänelle mitä tahansa suomalaista herkkua, niin kauan kun se ei ole italialaista, ei se kiitosta Berlusconilta saa.
Suomalainen ruoka on hyvää ja pärjää mainiosti ulkomaan eväille. Tätä mieltä ovat olleet monet ulkomaalaiset ystäväni, nauttiessaan suomalaisia herkkuja kotonani Intiassa, Sri Lankassa ja Filippiineillä. Todellinen kulinaristi on avoin erilaisuudelle, ei pode ylemmyys- eikä alemmuuskompleksia, vaan pystyy nauttimaan kaiken maailman ruuasta, myös omastaan yhtä nautinnollisesti ja yhtä hyvällä ruokahalulla.
Roomaan tullessani en ollut ilmakuivatun parmankinkun ystävä. Olin asunut yli 20 vuotta Aasiassa. Aasialaisille kaikki raa'at tuotteet ovat kauhistus. Aasiassa ne ovatkin terveysriski. Onneksi en juuttunut omiin ennakkoluuloihini.
Parasta ilmakuivattua kinkkua ei kutsuta parmankinkuksi. Se tunnetaan danielen kinkkuna eli prosciutto crudo San Daniele. Kun ostaa parman kinkkua on syytä myös välttää kinkun kapeata päätä, jossa liha alkaa käydä sitkeäksi.
Söin kinkkua kuten italialaiset usein eli provolone juuston kanssa. Sitä on kahta lajia: mietoa eli dolce ja voimakkaampaa piccante. Molemmat käyvät.
Italiassa keittokinkkua, prosciutto cottoa ei arvosteta, vaikka sekin on hyvää. Se ei kuitenkaan päihitä omaa saunapalviamme. Herra Berlusconille tiedoksi ilmoitettakoon!
Koska italialaiset ovat nurkkakuntaisia ruokansa suhteen, tulee myös Berlusconin ruokaherjat ymmärtää sen valossa. Vaikka tarjoaisimme hänelle mitä tahansa suomalaista herkkua, niin kauan kun se ei ole italialaista, ei se kiitosta Berlusconilta saa.
Suomalainen ruoka on hyvää ja pärjää mainiosti ulkomaan eväille. Tätä mieltä ovat olleet monet ulkomaalaiset ystäväni, nauttiessaan suomalaisia herkkuja kotonani Intiassa, Sri Lankassa ja Filippiineillä. Todellinen kulinaristi on avoin erilaisuudelle, ei pode ylemmyys- eikä alemmuuskompleksia, vaan pystyy nauttimaan kaiken maailman ruuasta, myös omastaan yhtä nautinnollisesti ja yhtä hyvällä ruokahalulla.
Berlusconin äiti43
Vain kotimaista
Antiikin Rooma oli globaali. Nyky-Rooma on sisäänpäin kääntynyt. Se vierastaa ulkomaista, mikä näkyy myös etnisten ruokapaikkojen vähyydessä. Keltaisten sivujen ravintolalistalta löytyy 38 ei-italialaista ruokapaikkaa. Italialaisia on Roomassa satoja. Italialaiset syövät mieluiten kotimaista ruokaa. Menestyäkseen markkinoilla ovat kiinalaiset ja intialaiset ravintolat joutuneet pudottamaan hintojaan. Kiinalaista ruokaa voi syödä tosiedullisesti Italiassa, sitten kun kaipaa vaihtelua.
Ruokakaupoissa tilanne on sama. Ulkomaisia tuotteita on vähän siitäkin huolimatta, että vuonna 2005 asui 3,5 miljoonan roomalaisen joukossa myös 230 000 ulkomaalaista. Suurin osa heistä on Romaniasta. Moni on myös kotoisin Filippiineiltä. Kolmanneksi suurin ryhmä ovat bengaalit. Heidän jälkeensä tulevat egyptiläiset, perulaiset, etiopialaiset, somalit, ja kapverdeläiset.
Ulkomaisia tuotteita löytää Piazza Vittoriolla sijaitsevasta aasialais-afrikkalaisesta kauppahallista sekä saman alueen bengaalien, egyptiläisten, pakistanilaisten, korealaisten ja kiinalaisten pikkukaupoista. Yksittäisiä etnisiä ruokakauppoja voi olla muuallakin.
Italialaiset supermarketit kalpenevat jopa meidän K-kauppamme ja S-markettimme rinnalla. Suuria herkkupuoteja ei ole. Pienempiä herkkupuoteja on, mutta niidenkin valikoima on lähinnä italialainen ja meihin verrattuna suppea. Niitä ovat Castroni ja Volpetti. Ruoka ostetaan eri tuotteisiin erikoistuneista pikkukaupoista
Antiikin Rooma oli globaali. Nyky-Rooma on sisäänpäin kääntynyt. Se vierastaa ulkomaista, mikä näkyy myös etnisten ruokapaikkojen vähyydessä. Keltaisten sivujen ravintolalistalta löytyy 38 ei-italialaista ruokapaikkaa. Italialaisia on Roomassa satoja. Italialaiset syövät mieluiten kotimaista ruokaa. Menestyäkseen markkinoilla ovat kiinalaiset ja intialaiset ravintolat joutuneet pudottamaan hintojaan. Kiinalaista ruokaa voi syödä tosiedullisesti Italiassa, sitten kun kaipaa vaihtelua.
Ruokakaupoissa tilanne on sama. Ulkomaisia tuotteita on vähän siitäkin huolimatta, että vuonna 2005 asui 3,5 miljoonan roomalaisen joukossa myös 230 000 ulkomaalaista. Suurin osa heistä on Romaniasta. Moni on myös kotoisin Filippiineiltä. Kolmanneksi suurin ryhmä ovat bengaalit. Heidän jälkeensä tulevat egyptiläiset, perulaiset, etiopialaiset, somalit, ja kapverdeläiset.
Ulkomaisia tuotteita löytää Piazza Vittoriolla sijaitsevasta aasialais-afrikkalaisesta kauppahallista sekä saman alueen bengaalien, egyptiläisten, pakistanilaisten, korealaisten ja kiinalaisten pikkukaupoista. Yksittäisiä etnisiä ruokakauppoja voi olla muuallakin.
Italialaiset supermarketit kalpenevat jopa meidän K-kauppamme ja S-markettimme rinnalla. Suuria herkkupuoteja ei ole. Pienempiä herkkupuoteja on, mutta niidenkin valikoima on lähinnä italialainen ja meihin verrattuna suppea. Niitä ovat Castroni ja Volpetti. Ruoka ostetaan eri tuotteisiin erikoistuneista pikkukaupoista
Monday, October 4, 2010
Berlusconin äiti42
Käy tai ei käy?
Kun ihmettelin maatalous-asiantuntijalle sitä, että kaupoissa on lähinnä vain italialaisia tuotteita, hän tiesi kertoa, etteivät kaikki tuotteet suinkaan olleet kotoisin Italiasta. Hänen mukaansa Italia ei itse tuota riittävästi elintarvikkeita. Kananmunat saattavat tulla Saksasta ja maito Ranskasta. Italialaiset kuitenkin pakkaavat raaka-aineet ja lyövät pakettien päälle tehty-Italiassa leiman. ’Eikö se ole EU-säännösten vastaista?’ kysyin. ’Onpa hyvinkin’, hän vastasi ja lisäsi, ettei Italia aina noudattanut EU direktiivejä. Joskus se jäi siitä kiinni. Silloin pidettiin silmänlumeeksi pari oikeusjuttua. Suurimmat kansalliset yritykset ja maan tärkeimmät tuotteet pidettiin kuitenkin oikeusjuttujen ulkopuolella. Maatalousministeriö teki myös EU:lle joitakin pienempiä selvityksiä, mutta ei puuttunut suurimpien tuottajien tuoterikkomuksiin.
Tämä on vain yksi esimerkki siitä, että italialaiset suojaavat teollisuuttaan ja palvelujaan. EU on pyrkinyt puuttumaan italialaiseen protektionismiin. Yhdessä Kreikan kanssa Italia on EU:n hitaimpia direktiivien omaksujia. Kun Suomella oli kesäkuun 2006 lopussa toteuttamatta 24 direktiiviä, oli vastaava luku Italiassa yli 60. Italiaa vastaan on menossa myös kanne rikkomusmenettelystä 166 direktiiviä vastaan.
Tämä ei ole ihmeellistä maassa, jossa säännöistä piittaamattomuus on eräänlaista kansanhuvia. Italiassa vastustetaan kieltoja ja lakeja kierretään. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö maassa toisaalta ole hyvinkin pikkutarkkoja oikeaoppisuuden ”sääntöjä”. Esimerkiksi ruokailulla on tarkat säännöt. Ne eivät heti aukea ulkomaalaiselle.
Säännöt alkavat jo kahvista. Ei lattea eikä cappuccinoa enää aamun jälkeen, eikä herra paratkoon lounaan ja illallisen päälle. Ruokailun päälle tulee ottaa sormustillinen tiivistettyä kofeiinia, joka taittaa veren sokeripiikin.
Alussa ihmettelin, miksi en saanut parmesaaniraastetta rapurisottoni kanssa. No no! Ei parmesaaniraastetta kala- ja merenelävä spagettiin ja risottoon. Sehän turmelisi herkän mereneläväaromin. Eikä veitsellä saa kohdella väkivaltaisesti spagettia.
Beppe Severgninin mukaan keskipäivällä pizzaa syövät vain koululaiset. Tätä sääntöä rikkovat lähes kaikki turistit, minä moukka mukaan lukien. Nykyään ei myöskään enää sytytetä savuketta ruuan päälle, paitsi myöhemmin ulkona kadulla. Ihmeellistä kyllä italialaiset kapinalliset - alun purnauksista huolimatta - hyvin nopeasti asettuivat tupakointirajoitusten ruotuun.
Säännöistä saa jatkuvasti kuulla. Italialaiset muistuttavat meitä barbaareja, siitä että noin ei tehdä täällä non si fa.
Sääntöjen rikkomisen ja sääntöjen seuraamisen jännitteestä syntyy mielestäni italialainen tapa elää. Kun siihen lisää vielä bella figura käsitteen, saamme lähes koko paketin. Bella figuran mukaan mikään ei ole miltä näyttää
Kun ihmettelin maatalous-asiantuntijalle sitä, että kaupoissa on lähinnä vain italialaisia tuotteita, hän tiesi kertoa, etteivät kaikki tuotteet suinkaan olleet kotoisin Italiasta. Hänen mukaansa Italia ei itse tuota riittävästi elintarvikkeita. Kananmunat saattavat tulla Saksasta ja maito Ranskasta. Italialaiset kuitenkin pakkaavat raaka-aineet ja lyövät pakettien päälle tehty-Italiassa leiman. ’Eikö se ole EU-säännösten vastaista?’ kysyin. ’Onpa hyvinkin’, hän vastasi ja lisäsi, ettei Italia aina noudattanut EU direktiivejä. Joskus se jäi siitä kiinni. Silloin pidettiin silmänlumeeksi pari oikeusjuttua. Suurimmat kansalliset yritykset ja maan tärkeimmät tuotteet pidettiin kuitenkin oikeusjuttujen ulkopuolella. Maatalousministeriö teki myös EU:lle joitakin pienempiä selvityksiä, mutta ei puuttunut suurimpien tuottajien tuoterikkomuksiin.
Tämä on vain yksi esimerkki siitä, että italialaiset suojaavat teollisuuttaan ja palvelujaan. EU on pyrkinyt puuttumaan italialaiseen protektionismiin. Yhdessä Kreikan kanssa Italia on EU:n hitaimpia direktiivien omaksujia. Kun Suomella oli kesäkuun 2006 lopussa toteuttamatta 24 direktiiviä, oli vastaava luku Italiassa yli 60. Italiaa vastaan on menossa myös kanne rikkomusmenettelystä 166 direktiiviä vastaan.
Tämä ei ole ihmeellistä maassa, jossa säännöistä piittaamattomuus on eräänlaista kansanhuvia. Italiassa vastustetaan kieltoja ja lakeja kierretään. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö maassa toisaalta ole hyvinkin pikkutarkkoja oikeaoppisuuden ”sääntöjä”. Esimerkiksi ruokailulla on tarkat säännöt. Ne eivät heti aukea ulkomaalaiselle.
Säännöt alkavat jo kahvista. Ei lattea eikä cappuccinoa enää aamun jälkeen, eikä herra paratkoon lounaan ja illallisen päälle. Ruokailun päälle tulee ottaa sormustillinen tiivistettyä kofeiinia, joka taittaa veren sokeripiikin.
Alussa ihmettelin, miksi en saanut parmesaaniraastetta rapurisottoni kanssa. No no! Ei parmesaaniraastetta kala- ja merenelävä spagettiin ja risottoon. Sehän turmelisi herkän mereneläväaromin. Eikä veitsellä saa kohdella väkivaltaisesti spagettia.
Beppe Severgninin mukaan keskipäivällä pizzaa syövät vain koululaiset. Tätä sääntöä rikkovat lähes kaikki turistit, minä moukka mukaan lukien. Nykyään ei myöskään enää sytytetä savuketta ruuan päälle, paitsi myöhemmin ulkona kadulla. Ihmeellistä kyllä italialaiset kapinalliset - alun purnauksista huolimatta - hyvin nopeasti asettuivat tupakointirajoitusten ruotuun.
Säännöistä saa jatkuvasti kuulla. Italialaiset muistuttavat meitä barbaareja, siitä että noin ei tehdä täällä non si fa.
Sääntöjen rikkomisen ja sääntöjen seuraamisen jännitteestä syntyy mielestäni italialainen tapa elää. Kun siihen lisää vielä bella figura käsitteen, saamme lähes koko paketin. Bella figuran mukaan mikään ei ole miltä näyttää
Berlusconin äiti41
Ei ruokaa ilman seuraa
Ruokailu Italiassa on sosiaalinen tapahtuma. Italialaisten mielestä yksin syöminen on säälittävää. Italiankielen opettajani mukaan italialaiset eivät koskaan tee niin. Se on merkki siitä, ettei ole ystäviä. Itse kyllä söin välillä yksin. En aina kaipaa ruokaseuraa.
Aamiainen on kevyt ja syödään usein kahvilan tiskillä. Silloinkin syödään porukalla. Kotikadun tai työpaikan kulmakahvilat täyttyivätkin jo varhain aamulla maitokahvien (caffe latte, cappuccino, cafe latte macchiato) ja makeiden croissantien eli cornettojen nauttijoista.
Työnorjien lounas on usein vaatimaton. Se voi koostua paninosta tai voileivistä tramezzini. Suosittu on myös cafeteria tyyppinen tavola calda ruokailu, jossa pääruuan ja Italiassa aina erikseen tulevat lisukkeet voi valita lasivitriinin alta. Päivän suurin ateria on illalla. Se nautitaan hitaasti kotiväen tai muun seuran kanssa.
Italiassa juusto on pääruoka siinä missä liha ja kalakin, ei jälkiruoka kuten muualla Manner-Euroopassa. Lounaalla juodaan harvoin viiniä. Sekin kuuluu iltaan. Mikään ei tietenkään estä matkailevaa nautiskelijaa tekemään niin kuin itse haluaa.
Kiinteistä ruoka-ajoista pidetään edelleen kiinni, vaikka monet turisteihin sopeutuneet pizzeriat voivatkin olla auki lähes koko päivän. Nälkäiseksi ei jää muutenkaan, sillä pizzaa saa ostaa pitkin päivää ja yötäkin kiloittain tai viipaleittain pizzakioskeista. Etenkin ulkomaalaistaustaisten omistuksessa olevat pienet ruokakioskit voivat olla auki ympäri vuorokauden, myös elokuussa. Muutoin kaupat, paitsi supermercatot, sulkevat edelleen siestan ajaksi. Pikkukauppojen ripoja ei kannata tempoa 13 ja 16 välillä, eikä ravintoloiden 15 ja 18 välillä.
Italialaisten ruokakulttuuriin ei sovi lännen pikaruokailu. Italiassa onkin vastustettu amerikkalaisia pikaruokaketjuja. Italialaiset ovat lanseeranneet hitaan ruuan käsitteen. Se valtaa jo maailmallakin alaa. Se syntyi jo 1970-luvulla ja keksijäksi mainitaan Carlo Petrini. Petrinin peruja on myös Italian ensimmäinen vapaa radioasema Radio Bra.
Oikeaoppinen hitaan ruuan liike tukee paikallistuotantoa ja vastustaa ruoka-aineitten rahtaamista pitkien matkojen takaa. Kyse ei ole vain rahtaamiseen menevästä polttoaineesta ja ympäristöpäästöistä. Se on myöhempää käsitekerrostumaa. Liian varhain poimittujen ja varastoissa notkuvien tuotteiden väitetään olevan ravintoarvoltaan huonolaatuisempia kuin heti poimitut ja nopeasti kaupan tiskeille tulevat paikallistuotteet. Tuotteiden tuoreus onkin italialaiselle kuluttajalle ja kokkaajalle tärkeää. On siinä lukkarinrakkauttakin. Italialaiset aina arvostavat oman maansa ja oman alueensa tuotteita.
Ruokailu Italiassa on sosiaalinen tapahtuma. Italialaisten mielestä yksin syöminen on säälittävää. Italiankielen opettajani mukaan italialaiset eivät koskaan tee niin. Se on merkki siitä, ettei ole ystäviä. Itse kyllä söin välillä yksin. En aina kaipaa ruokaseuraa.
Aamiainen on kevyt ja syödään usein kahvilan tiskillä. Silloinkin syödään porukalla. Kotikadun tai työpaikan kulmakahvilat täyttyivätkin jo varhain aamulla maitokahvien (caffe latte, cappuccino, cafe latte macchiato) ja makeiden croissantien eli cornettojen nauttijoista.
Työnorjien lounas on usein vaatimaton. Se voi koostua paninosta tai voileivistä tramezzini. Suosittu on myös cafeteria tyyppinen tavola calda ruokailu, jossa pääruuan ja Italiassa aina erikseen tulevat lisukkeet voi valita lasivitriinin alta. Päivän suurin ateria on illalla. Se nautitaan hitaasti kotiväen tai muun seuran kanssa.
Italiassa juusto on pääruoka siinä missä liha ja kalakin, ei jälkiruoka kuten muualla Manner-Euroopassa. Lounaalla juodaan harvoin viiniä. Sekin kuuluu iltaan. Mikään ei tietenkään estä matkailevaa nautiskelijaa tekemään niin kuin itse haluaa.
Kiinteistä ruoka-ajoista pidetään edelleen kiinni, vaikka monet turisteihin sopeutuneet pizzeriat voivatkin olla auki lähes koko päivän. Nälkäiseksi ei jää muutenkaan, sillä pizzaa saa ostaa pitkin päivää ja yötäkin kiloittain tai viipaleittain pizzakioskeista. Etenkin ulkomaalaistaustaisten omistuksessa olevat pienet ruokakioskit voivat olla auki ympäri vuorokauden, myös elokuussa. Muutoin kaupat, paitsi supermercatot, sulkevat edelleen siestan ajaksi. Pikkukauppojen ripoja ei kannata tempoa 13 ja 16 välillä, eikä ravintoloiden 15 ja 18 välillä.
Italialaisten ruokakulttuuriin ei sovi lännen pikaruokailu. Italiassa onkin vastustettu amerikkalaisia pikaruokaketjuja. Italialaiset ovat lanseeranneet hitaan ruuan käsitteen. Se valtaa jo maailmallakin alaa. Se syntyi jo 1970-luvulla ja keksijäksi mainitaan Carlo Petrini. Petrinin peruja on myös Italian ensimmäinen vapaa radioasema Radio Bra.
Oikeaoppinen hitaan ruuan liike tukee paikallistuotantoa ja vastustaa ruoka-aineitten rahtaamista pitkien matkojen takaa. Kyse ei ole vain rahtaamiseen menevästä polttoaineesta ja ympäristöpäästöistä. Se on myöhempää käsitekerrostumaa. Liian varhain poimittujen ja varastoissa notkuvien tuotteiden väitetään olevan ravintoarvoltaan huonolaatuisempia kuin heti poimitut ja nopeasti kaupan tiskeille tulevat paikallistuotteet. Tuotteiden tuoreus onkin italialaiselle kuluttajalle ja kokkaajalle tärkeää. On siinä lukkarinrakkauttakin. Italialaiset aina arvostavat oman maansa ja oman alueensa tuotteita.
Sunday, October 3, 2010
Berlusconin äiti40
Eri hintoja eri asiakkaille
Berlusconin lauottua mielipiteensä suomalaisesta ruuasta, annettiin Helsingin Sanomain yleisönosastossa palautetta italialaisesta ruuasta. Mm. Esko Aromaa kertoi omista kokemuksistaan:
”Olimme turistimatkalla Roomassa. Tutustuimme nähtävyyksiin ja odotimme innolla italialaisen keittiön herkkuja.
Syömme usein Suomessa lounasta pikkubaareissa ja pidämme niiden ruokaa maukkaana. Roomassa odotimme makuelämyksiä, mutta meidät lyötiin ällikällä.
Saimme pizzaa, jonka pohja oli ohut muttei rapea, päällä oli laihasti tomaattisosetta.
Sanotaan, että Italiassa pizzatäytteiden rajana on vain mielikuvitus. Vihannespizza käsitti pohjan, palan paprikaa, klöntin pinaattia ja siivun kesäkurpitsaa, sienipizzassa taas oli jokunen herkkusienen viipale ja perunoita. Ei tomaattia, ei juustoa, ei oliivia, ei kaprista. Meille riitti pari suupalaa.
Seuraavana päivänä valitsimme viihtyisänoloisen ulkoilmaravintolan Trasteveressä. Saimme herkullista pastaa, mutta neljän hengen seurueelle tuotiin vain kolme leipäpalaa. Nälkäisintä se ei haitannut. Hän tarttui leipään, joka olikin kuivunutta ja homeista.
Tämän jälkeen eivät enää maistuneet pastat eikä tilalle tuotu uutta leipää. Hinnanalennusvaatimuksemme ravintola kuittasi meitä turisteja halveeraten digestiiveillä.
Lähtöpäivänämme päätimme varmistaa itsellemme kunnon lounaan ja menimme pieneen paikkaan, jossa eivät ruokailleet turistit vaan läheisen ministeriön virkailijat. Onhan hyväksi koettu ohje: syö siellä missä paikalliset asukkaatkin.
Tilasin oikeaoppisesti ”al denteksi” valmistettua pastaa. Sain pannulla paistettua, hailukkaa pastaa, joka oli toiselta puolelta palannutta.
Nälkäiseksi jäänyt mies on vihainen mies, niin minäkin Silvio Berlusconille. Että hänellä on otsaa väheksyä suomalaista puhdasta, terveellistä ja monipuolista perusruokaa.”
Toinen vastasi kirjoitukseen puolustamalla roomalaista ruokaa ja palvelua. Kumpi on oikeassa? Molemmat. Roomassa saa hyvää ruokaa ja palvelua. Siellä saa myös ala-arvoista ruokaa ja huonoa palvelua. Siihen on monta syytä.
Moni Rooman kokki on jo aikoja sitten siirtynyt Lontoon, New Yorkin, Sydneyn tai vaikkapa Helsingin italialaisiin ravintoloihin. Soppalusikkaa Roomassa usein heiluttaa Muhammed ja pizzaa voi kääntää Ravi. Molemmat voivat olla hyviä kokkeja. Halpatyövoima on Italiassakin yleistä. Voiton maksimointi voi syrjäyttää laadun.
Myös työpaikkaravintoloiden laatu vaihtelee. Monet tavola calda-voileipäpöytäpaikat ovat varsin vaatimattomia ja ne ovat ruuhka-aikana kovan koetuksen edessä. Ruoka ehtii väljähtyä ja maku kärsii uudelleen lämmitettynä.
Italialaiset tietävät kaiken tämän ja siksi he eivät hevin luovu kantapaikoistaan. Ystävien kesken vaihdetaan hyvien ravintoloiden listaa. Se on yleensä viisi ravintolaa tai trattoriaa. Avustajani oli pahoillaan, kun lähdin Roomasta ennen kuin hän oli ehtinyt näyttää minulle kaikki listansa ravintolat. Myöhemmillä Rooman matkoillani olemme korjanneet asiaa.
Hyvistä ravintoloista kannattaa siis pitää kiinni, ei vain hyvän ruuan ja tarjoilun vuoksi, vaan myös alennusten takia. Leikillisesti väitetään, että Rooman ravintoloissa on seitsemän hintaluokkaa. Japanilaisilta otetaan suurin hinta. Amerikkalaisten lasku pyöristyy seuraavaan kalleusluokkaan. Muut turistit - paitsi ranskalaiset – kuuluvat kolmanteen hintaluokkaan. Ranskalaiset, jostakin syystä, saavat ruokaa hieman edullisemmin. Jos tilaa koko perheelle, voi saada ruokaa vieläkin edullisemmin. Italialaisilla on oma halpaluokkansa. Edullisimmat hinnat on vakiasiakkailla. He voivat saada 10 % alennuksen ruokalistan hinnasta.
Mitä pizzoihin tulee, ne voivat perinteisestikin olla hyvin vaatimattomia. Oikeaoppisia pizzoja ovat riisututkin versiot, kuten pizza rosso, jossa on vain tomaattikastiketta ja ehkä hieman mozzarellaa sekä pizza bianca, jossa on vain öljyä ja mausteita. Mitä pizzan pohjaan tulee, jos se on pehmeä, on onnistunut saamaan alkuperäisen sisilialaisen pizzan. Roomassa sitä saa vain yhdestä pizzeriasta.
Berlusconin lauottua mielipiteensä suomalaisesta ruuasta, annettiin Helsingin Sanomain yleisönosastossa palautetta italialaisesta ruuasta. Mm. Esko Aromaa kertoi omista kokemuksistaan:
”Olimme turistimatkalla Roomassa. Tutustuimme nähtävyyksiin ja odotimme innolla italialaisen keittiön herkkuja.
Syömme usein Suomessa lounasta pikkubaareissa ja pidämme niiden ruokaa maukkaana. Roomassa odotimme makuelämyksiä, mutta meidät lyötiin ällikällä.
Saimme pizzaa, jonka pohja oli ohut muttei rapea, päällä oli laihasti tomaattisosetta.
Sanotaan, että Italiassa pizzatäytteiden rajana on vain mielikuvitus. Vihannespizza käsitti pohjan, palan paprikaa, klöntin pinaattia ja siivun kesäkurpitsaa, sienipizzassa taas oli jokunen herkkusienen viipale ja perunoita. Ei tomaattia, ei juustoa, ei oliivia, ei kaprista. Meille riitti pari suupalaa.
Seuraavana päivänä valitsimme viihtyisänoloisen ulkoilmaravintolan Trasteveressä. Saimme herkullista pastaa, mutta neljän hengen seurueelle tuotiin vain kolme leipäpalaa. Nälkäisintä se ei haitannut. Hän tarttui leipään, joka olikin kuivunutta ja homeista.
Tämän jälkeen eivät enää maistuneet pastat eikä tilalle tuotu uutta leipää. Hinnanalennusvaatimuksemme ravintola kuittasi meitä turisteja halveeraten digestiiveillä.
Lähtöpäivänämme päätimme varmistaa itsellemme kunnon lounaan ja menimme pieneen paikkaan, jossa eivät ruokailleet turistit vaan läheisen ministeriön virkailijat. Onhan hyväksi koettu ohje: syö siellä missä paikalliset asukkaatkin.
Tilasin oikeaoppisesti ”al denteksi” valmistettua pastaa. Sain pannulla paistettua, hailukkaa pastaa, joka oli toiselta puolelta palannutta.
Nälkäiseksi jäänyt mies on vihainen mies, niin minäkin Silvio Berlusconille. Että hänellä on otsaa väheksyä suomalaista puhdasta, terveellistä ja monipuolista perusruokaa.”
Toinen vastasi kirjoitukseen puolustamalla roomalaista ruokaa ja palvelua. Kumpi on oikeassa? Molemmat. Roomassa saa hyvää ruokaa ja palvelua. Siellä saa myös ala-arvoista ruokaa ja huonoa palvelua. Siihen on monta syytä.
Moni Rooman kokki on jo aikoja sitten siirtynyt Lontoon, New Yorkin, Sydneyn tai vaikkapa Helsingin italialaisiin ravintoloihin. Soppalusikkaa Roomassa usein heiluttaa Muhammed ja pizzaa voi kääntää Ravi. Molemmat voivat olla hyviä kokkeja. Halpatyövoima on Italiassakin yleistä. Voiton maksimointi voi syrjäyttää laadun.
Myös työpaikkaravintoloiden laatu vaihtelee. Monet tavola calda-voileipäpöytäpaikat ovat varsin vaatimattomia ja ne ovat ruuhka-aikana kovan koetuksen edessä. Ruoka ehtii väljähtyä ja maku kärsii uudelleen lämmitettynä.
Italialaiset tietävät kaiken tämän ja siksi he eivät hevin luovu kantapaikoistaan. Ystävien kesken vaihdetaan hyvien ravintoloiden listaa. Se on yleensä viisi ravintolaa tai trattoriaa. Avustajani oli pahoillaan, kun lähdin Roomasta ennen kuin hän oli ehtinyt näyttää minulle kaikki listansa ravintolat. Myöhemmillä Rooman matkoillani olemme korjanneet asiaa.
Hyvistä ravintoloista kannattaa siis pitää kiinni, ei vain hyvän ruuan ja tarjoilun vuoksi, vaan myös alennusten takia. Leikillisesti väitetään, että Rooman ravintoloissa on seitsemän hintaluokkaa. Japanilaisilta otetaan suurin hinta. Amerikkalaisten lasku pyöristyy seuraavaan kalleusluokkaan. Muut turistit - paitsi ranskalaiset – kuuluvat kolmanteen hintaluokkaan. Ranskalaiset, jostakin syystä, saavat ruokaa hieman edullisemmin. Jos tilaa koko perheelle, voi saada ruokaa vieläkin edullisemmin. Italialaisilla on oma halpaluokkansa. Edullisimmat hinnat on vakiasiakkailla. He voivat saada 10 % alennuksen ruokalistan hinnasta.
Mitä pizzoihin tulee, ne voivat perinteisestikin olla hyvin vaatimattomia. Oikeaoppisia pizzoja ovat riisututkin versiot, kuten pizza rosso, jossa on vain tomaattikastiketta ja ehkä hieman mozzarellaa sekä pizza bianca, jossa on vain öljyä ja mausteita. Mitä pizzan pohjaan tulee, jos se on pehmeä, on onnistunut saamaan alkuperäisen sisilialaisen pizzan. Roomassa sitä saa vain yhdestä pizzeriasta.
Saturday, October 2, 2010
Berlusconin äiti40
"A burro e alici!" voi italialainen vastata kun kysyt mitä kuuluu. Vastaus on: Voita ja anjoviksia! Se kertoo, että hyvin menee, kun on voita ja anjoviksia.
Italialaista ruokaa pidetään yksinkertaisena, mutta siinä on paljon alueellista rikkautta. Italia on valtiona nuori ja on säilyttänyt vahvat aluekulttuurinsa. Näin on myös ruuan kohdalla. Parilla kymmenellä maakunnalla on omia erikoisuuksiaan. Yksi keskittyy riistaan. Toinen erilaisiin sieniin. Tosin tatit saatetaan nykyään tuoda Suomesta.
Monet italilaisen keittiön tutut ainekset ja ruuat ovat uusia tulokkaita. Pasta yleistyi vasta 1400-luvulla. Italialaiselle keittiölle niin tyypillinen tomaatti on sekin myöhäinen tulokas. Ensimmäiset tomaatit olivat keltaisia, mihin tomaatin italiankielinen nimikin viittaa pomodoro (pomo d’oro) eli kultainen omena.
Kahvi tuli Italiaan vasta myöhäisrenessanssin aikana, sekin mitä luultavimmin arabeilta. Siihen viittaa kahvin arabiankielinen nimikin qahwah. Kahvipensaan ensimmäisenä kotipaikka oli Kaffan provinssi Etiopiassa. Euroopassa kahvikulttuuri alkoi Venetsiassa 1615 ja levisi sieltä paitsi muualle maahan, myös Ranskaan.
Venetsiassa avattiin Euroopan ensimmäinen kahvila Cafe Florian vuonna 1683 San Marcon aukiolla. Rooman vanhin kahvila on via Condottilla numerossa 86 edelleenkin sijaitseva 1750-luvun puolivälissä avattu Caffé el Greco. Jopa Casanovan väitetään käyneen kahvilassa, jossa on viininpunaisella samettikankaalla päällystetyt tuolit ja sohvat sekä pienet pyöreät marmoripöydät, seinillä vanhoja kuvia ja jossa tarjoilijat puikkelehtivat frakissaan pikkupöytien välissä. Monet kirjailijat kuten Goethe ja Gogol ovat käyneet siellä.
Rooman parasta kahvia saa kuitenkin Pantheonin vieressä olevista kahviloista: Piazza Sant’ Eustachio numero 82:ssa sijaitsevasta Caffè Sant’ Eustachiosta ja 84 via degli Orfanissa sijaitsevasta Tazza d’Orosta. Eustachion kahvilan erikoisuus – suorastaan liikesalaisuus – on kermainen ja valmiiksi makeutettu vaahtoava tupla-espresso gran caffè. Tazza d’Oron erikoiskahvi on kermavaahdolla terästetty jääkahvi granita di caffè.
Italialaista ruokaa pidetään yksinkertaisena, mutta siinä on paljon alueellista rikkautta. Italia on valtiona nuori ja on säilyttänyt vahvat aluekulttuurinsa. Näin on myös ruuan kohdalla. Parilla kymmenellä maakunnalla on omia erikoisuuksiaan. Yksi keskittyy riistaan. Toinen erilaisiin sieniin. Tosin tatit saatetaan nykyään tuoda Suomesta.
Monet italilaisen keittiön tutut ainekset ja ruuat ovat uusia tulokkaita. Pasta yleistyi vasta 1400-luvulla. Italialaiselle keittiölle niin tyypillinen tomaatti on sekin myöhäinen tulokas. Ensimmäiset tomaatit olivat keltaisia, mihin tomaatin italiankielinen nimikin viittaa pomodoro (pomo d’oro) eli kultainen omena.
Kahvi tuli Italiaan vasta myöhäisrenessanssin aikana, sekin mitä luultavimmin arabeilta. Siihen viittaa kahvin arabiankielinen nimikin qahwah. Kahvipensaan ensimmäisenä kotipaikka oli Kaffan provinssi Etiopiassa. Euroopassa kahvikulttuuri alkoi Venetsiassa 1615 ja levisi sieltä paitsi muualle maahan, myös Ranskaan.
Venetsiassa avattiin Euroopan ensimmäinen kahvila Cafe Florian vuonna 1683 San Marcon aukiolla. Rooman vanhin kahvila on via Condottilla numerossa 86 edelleenkin sijaitseva 1750-luvun puolivälissä avattu Caffé el Greco. Jopa Casanovan väitetään käyneen kahvilassa, jossa on viininpunaisella samettikankaalla päällystetyt tuolit ja sohvat sekä pienet pyöreät marmoripöydät, seinillä vanhoja kuvia ja jossa tarjoilijat puikkelehtivat frakissaan pikkupöytien välissä. Monet kirjailijat kuten Goethe ja Gogol ovat käyneet siellä.
Rooman parasta kahvia saa kuitenkin Pantheonin vieressä olevista kahviloista: Piazza Sant’ Eustachio numero 82:ssa sijaitsevasta Caffè Sant’ Eustachiosta ja 84 via degli Orfanissa sijaitsevasta Tazza d’Orosta. Eustachion kahvilan erikoisuus – suorastaan liikesalaisuus – on kermainen ja valmiiksi makeutettu vaahtoava tupla-espresso gran caffè. Tazza d’Oron erikoiskahvi on kermavaahdolla terästetty jääkahvi granita di caffè.
Friday, October 1, 2010
Berlusconin äiti39
Rooma on rakkaus toisinpäin:
Roma on amor
Carlo Levi
Voita ja anjoviksia!
Arezzon Arkeologiseen museoon oli pystytetty antiikin roomalaisten ruokasali. Museon oppaalla oli tasan kaksi asiakasta. Olin niistä toinen. Opas kertoi roomalaisista pidoista, vuolaasti italiaksi. Ymmärsin siitä, noin puolet. Onneksi olin lukenut roomalaisten tavoista. Tiedoillani kursin kertomuksen kasaan.
Ruokahuoneen tärkein kalustus ei ollut suuri ruokapöytä, vaan kulmikkaan U:n muotoon asetetut sängyt tai triclinia divaanit. Antiikin roomalaiset söivät niissä puolittain makuuasennossa, tyynyihin kyljillään nojaten.
Parhaimmissa syömingeissä tarjoiltiin kymmeniä ruokalajeja. Alkupaloiksi oli mm. oliiveja, kovaksi keitettyjä munia, erilaisia salaatteja ja suolakalaa. Vanhat roomalaiset söivät myös ostereita, hummereita ja muita mereneläviä. Ruokalistalla oli usein villisikaa, riistaa, kanaa, pikkulintuja sekä sieniä ja parsaa. Erikoisimpia ruokalajeja olivat riikinkukon aivot ja leivosen kielet.
Roomalaisilla oli ainakin 13 eri juustolajia. Ensimmäisellä vuosisadalla tunnettiin yli 200 nauhamakaronista valmistettua ruokalajia. Mausteita käytettiin runsaasti. Väitetään, että roomalaiset tunkivat ruokaansa kaikki mausteet yhtä aikaa. Sen seurauksena kaikki ruokalajit maistuivat jokseenkin samalta. Makeutusaineena käytettiin hunajaa, sillä sokeri tuli Roomaan vasta 1000-luvulla. Pöytämausteena käytettiin myös garum nimistä kalakastiketta. Kaakkois-Aasian kävijöitä se muistuttaa kalaliemestä, jota siellä nykyisinkin käytetään. Roomalaisten kalakastike saattaa periytyä Aasiaan, sillä ruokavaikutteita saatiin jo varhain kaukaa.
Roomalainen keittiö sekä antoi että otti vaikutteita. Vaikutteita se sai paitsi Kreikasta myös Lähi-idästä ja Kaukoidästä. Marco Polo ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka toi matkoiltaan uusia ruokaideoita Kiinasta. Niitä oli tuotu Roomaan jo paljon ennen häntä, parisataa vuotta ennen Kristusta sotilaiden mukana Aasiasta. Marco Polon ansiota kuitenkin oli, että hän vakiinnutti kauppareitit. Myöhemmin ristiretkeläiset toivat lisää uusia ruokaideoita. Arabeilta omaksuttiin monia jälkiruokia, joita vieläkin on saatavilla. Myös italialaisten keksinnöksi väitetty jäätelö tuli arabien kautta Kiinasta.
Roomalainen yläluokka söi hyvin ja paljon. Keisarit olivat oma lukunsa. Keisari Maximuksen väitetään syöneen päivittäin 18 kiloa lihaa ja juoneen 39 litraa viiniä. Se oli mahdollista, sillä välillä oksennettiin. Tavallisen kansan ruokailu oli määrältään ja laadultaan paljon ankeampaa. Puuro, johon nykyinen maissimuusi polenta pohjaa, oli alempien yhteiskuntaluokkien pääasiallisin ravinnon lähde. Myöhemmin mukaan tuli leipä.
Roomalaista keittiötä pidetään eurooppalaisen ruokakulttuurin äitinä. Se alkoi kehittyä pari sataa vuotta ennen Kristusta. Myös vanhin tunnettu keittokirja 'De Re Coquinaria' oli roomalaisen Apiciuksen käsialaa.
Italialainen keittiö on sittemmin kokenut monta nousu- ja laskukautta. Väitetään, että barbaarivalloitukset hävittivät ruokakulttuurin. Se lakastuikin, mutta lähti uuteen nousuun renessanssin aikana. Sen uudeksi keskukseksi 1100-luvulta lähtien tuli Toscanan alue, erityisesti Firenze. Sieltä se levisi Ranskaankin. Vuonna 1533 Katariina di Medici otti mukaansa 50 kokkia, kun hän matkusti Ranskaan mennäkseen naimisiin Henri II:n kanssa. 1700-luvulla alkoi italialainen ruokakulttuuri jälleen lakastua. Ranska ajoi lopulta sen ohi.
Roma on amor
Carlo Levi
Voita ja anjoviksia!
Arezzon Arkeologiseen museoon oli pystytetty antiikin roomalaisten ruokasali. Museon oppaalla oli tasan kaksi asiakasta. Olin niistä toinen. Opas kertoi roomalaisista pidoista, vuolaasti italiaksi. Ymmärsin siitä, noin puolet. Onneksi olin lukenut roomalaisten tavoista. Tiedoillani kursin kertomuksen kasaan.
Ruokahuoneen tärkein kalustus ei ollut suuri ruokapöytä, vaan kulmikkaan U:n muotoon asetetut sängyt tai triclinia divaanit. Antiikin roomalaiset söivät niissä puolittain makuuasennossa, tyynyihin kyljillään nojaten.
Parhaimmissa syömingeissä tarjoiltiin kymmeniä ruokalajeja. Alkupaloiksi oli mm. oliiveja, kovaksi keitettyjä munia, erilaisia salaatteja ja suolakalaa. Vanhat roomalaiset söivät myös ostereita, hummereita ja muita mereneläviä. Ruokalistalla oli usein villisikaa, riistaa, kanaa, pikkulintuja sekä sieniä ja parsaa. Erikoisimpia ruokalajeja olivat riikinkukon aivot ja leivosen kielet.
Roomalaisilla oli ainakin 13 eri juustolajia. Ensimmäisellä vuosisadalla tunnettiin yli 200 nauhamakaronista valmistettua ruokalajia. Mausteita käytettiin runsaasti. Väitetään, että roomalaiset tunkivat ruokaansa kaikki mausteet yhtä aikaa. Sen seurauksena kaikki ruokalajit maistuivat jokseenkin samalta. Makeutusaineena käytettiin hunajaa, sillä sokeri tuli Roomaan vasta 1000-luvulla. Pöytämausteena käytettiin myös garum nimistä kalakastiketta. Kaakkois-Aasian kävijöitä se muistuttaa kalaliemestä, jota siellä nykyisinkin käytetään. Roomalaisten kalakastike saattaa periytyä Aasiaan, sillä ruokavaikutteita saatiin jo varhain kaukaa.
Roomalainen keittiö sekä antoi että otti vaikutteita. Vaikutteita se sai paitsi Kreikasta myös Lähi-idästä ja Kaukoidästä. Marco Polo ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka toi matkoiltaan uusia ruokaideoita Kiinasta. Niitä oli tuotu Roomaan jo paljon ennen häntä, parisataa vuotta ennen Kristusta sotilaiden mukana Aasiasta. Marco Polon ansiota kuitenkin oli, että hän vakiinnutti kauppareitit. Myöhemmin ristiretkeläiset toivat lisää uusia ruokaideoita. Arabeilta omaksuttiin monia jälkiruokia, joita vieläkin on saatavilla. Myös italialaisten keksinnöksi väitetty jäätelö tuli arabien kautta Kiinasta.
Roomalainen yläluokka söi hyvin ja paljon. Keisarit olivat oma lukunsa. Keisari Maximuksen väitetään syöneen päivittäin 18 kiloa lihaa ja juoneen 39 litraa viiniä. Se oli mahdollista, sillä välillä oksennettiin. Tavallisen kansan ruokailu oli määrältään ja laadultaan paljon ankeampaa. Puuro, johon nykyinen maissimuusi polenta pohjaa, oli alempien yhteiskuntaluokkien pääasiallisin ravinnon lähde. Myöhemmin mukaan tuli leipä.
Roomalaista keittiötä pidetään eurooppalaisen ruokakulttuurin äitinä. Se alkoi kehittyä pari sataa vuotta ennen Kristusta. Myös vanhin tunnettu keittokirja 'De Re Coquinaria' oli roomalaisen Apiciuksen käsialaa.
Italialainen keittiö on sittemmin kokenut monta nousu- ja laskukautta. Väitetään, että barbaarivalloitukset hävittivät ruokakulttuurin. Se lakastuikin, mutta lähti uuteen nousuun renessanssin aikana. Sen uudeksi keskukseksi 1100-luvulta lähtien tuli Toscanan alue, erityisesti Firenze. Sieltä se levisi Ranskaankin. Vuonna 1533 Katariina di Medici otti mukaansa 50 kokkia, kun hän matkusti Ranskaan mennäkseen naimisiin Henri II:n kanssa. 1700-luvulla alkoi italialainen ruokakulttuuri jälleen lakastua. Ranska ajoi lopulta sen ohi.
Berlusconin äiti38
Värikopioita ja valheita
Pomo oli kaikki päivät symbioottisessa puhelinsuhteessa pääjohtajaan. Epävarma pääjohtaja kysyi hänen mielipidettään pienemmistäkin asioista. Osaston omat työt kasaantuivat. Sihteeri kopioi sähköpostit raskaiksi kasoiksi, jotka pomo kantoi illalla kotiin. Kotoaan hän soitteli ja lähetti meille iltakaudet viestejä. Nykyteknologian avulla voi työntekijästä tehdä ympärivuorokautisen orjan.
Uusi italialainen virkailija halusi tehdä pomoon vaikutuksen ja alkoi hyödyntää pomon ylityönarkomaniaa. Yhdessä he valmistelivat öisin raportteja ja lähettelivät toisilleen yötä myöten viestejä, joskus aamuneljään asti. Pomo kehui hänen ahkeruuttaan meille muille, ymmärtääksemme yskän.
Myöhemmin tajusin, että ylitöillä oli toinenkin tehtävä. Virkamiehet eivät voineet pyytää niistä palkkaa, mutta lomaa sai.
Uusi työntekijä Michael kertoi minulle kokemuksistaan. Hän oli palannut innostuneena kenttämatkalta Tansaniasta. Matkallaan hän oli ottanut kuvia projektista. Hän liitti ne matkaraporttiinsa. Hänen pomonsa suuttui kun näki kuvat ja kysyi kiukkuisesti ’kuka on antanut sinulle luvan laittaa värikuvia raporttiisi?’
Toimistolla oli vain yksi värikopiokone, eikä sitä kuulemma saanut käyttää – turhaan. Michael ei vielä tiennyt sitä byrokratiasääntöä, että kun haluat tehdä jotakin uudella tavalla, siihen pitää saada ensin lupa!
Michael kertoi toisestakin tapauksesta. Uusi apulaispääjohtaja oli ilmeisesti kuullut alaisten konsultoinnin tärkeydestä. Hän pyysi Michaelin ja tämän työtoverin lounaalle. Hän kysyi Michaelilta: ’Mikä sinun mielestäsi on täällä suurin ongelma?’ Michael katsoi tilaisuutensa tulleen. Häntä oli painanut jo muutamia viikkoja eräs asia. Michael vastasi: ’… se että moni homma rakentuu valheelle’. Apulaispääjohtaja ei sanonut mitään, vaan kääntyi toisen työntekijän puoleen ja kysyi saman kysymyksen.
Michael päivitteli sitä, ettei johtaja edes kysynyt, mitä hän tarkoitti. Michael sanoi nyt ymmärtävänsä, miksi johto ei tee mitään. Hän oli luullut, etteivät he tiedä kaikesta mitä tapahtui. ”Kyllä he tietävät”, Michael sanoi karvaasti, ”mutta eivät välitä.”
Pomo oli kaikki päivät symbioottisessa puhelinsuhteessa pääjohtajaan. Epävarma pääjohtaja kysyi hänen mielipidettään pienemmistäkin asioista. Osaston omat työt kasaantuivat. Sihteeri kopioi sähköpostit raskaiksi kasoiksi, jotka pomo kantoi illalla kotiin. Kotoaan hän soitteli ja lähetti meille iltakaudet viestejä. Nykyteknologian avulla voi työntekijästä tehdä ympärivuorokautisen orjan.
Uusi italialainen virkailija halusi tehdä pomoon vaikutuksen ja alkoi hyödyntää pomon ylityönarkomaniaa. Yhdessä he valmistelivat öisin raportteja ja lähettelivät toisilleen yötä myöten viestejä, joskus aamuneljään asti. Pomo kehui hänen ahkeruuttaan meille muille, ymmärtääksemme yskän.
Myöhemmin tajusin, että ylitöillä oli toinenkin tehtävä. Virkamiehet eivät voineet pyytää niistä palkkaa, mutta lomaa sai.
Uusi työntekijä Michael kertoi minulle kokemuksistaan. Hän oli palannut innostuneena kenttämatkalta Tansaniasta. Matkallaan hän oli ottanut kuvia projektista. Hän liitti ne matkaraporttiinsa. Hänen pomonsa suuttui kun näki kuvat ja kysyi kiukkuisesti ’kuka on antanut sinulle luvan laittaa värikuvia raporttiisi?’
Toimistolla oli vain yksi värikopiokone, eikä sitä kuulemma saanut käyttää – turhaan. Michael ei vielä tiennyt sitä byrokratiasääntöä, että kun haluat tehdä jotakin uudella tavalla, siihen pitää saada ensin lupa!
Michael kertoi toisestakin tapauksesta. Uusi apulaispääjohtaja oli ilmeisesti kuullut alaisten konsultoinnin tärkeydestä. Hän pyysi Michaelin ja tämän työtoverin lounaalle. Hän kysyi Michaelilta: ’Mikä sinun mielestäsi on täällä suurin ongelma?’ Michael katsoi tilaisuutensa tulleen. Häntä oli painanut jo muutamia viikkoja eräs asia. Michael vastasi: ’… se että moni homma rakentuu valheelle’. Apulaispääjohtaja ei sanonut mitään, vaan kääntyi toisen työntekijän puoleen ja kysyi saman kysymyksen.
Michael päivitteli sitä, ettei johtaja edes kysynyt, mitä hän tarkoitti. Michael sanoi nyt ymmärtävänsä, miksi johto ei tee mitään. Hän oli luullut, etteivät he tiedä kaikesta mitä tapahtui. ”Kyllä he tietävät”, Michael sanoi karvaasti, ”mutta eivät välitä.”
Subscribe to:
Posts (Atom)