Sunday, November 21, 2010
Berlusconin äiti73
Pyhä yksinhuoltaja?
Aloitin tämän kertomukseni siitä kun Berlusconi meni äitinsä, ei vaimonsa kanssa äänestämään. Berlusconi tietenkin tunsi italialaisen kulttuurikoodin äidin ja pojan suhteesta ja käytti sitä poliittisesti hyväkseen.
Italiassa perhe merkitsee enemmän kuin meillä. Vieläkin, vaikka italiankielen opettajani julisti, että italialainen perhe on myytti. Hän vähän liioitteli. Suomalaisittain katsoen se on hyvinkin voimissaan. Se kiinnosti minua myös ilmiönä, sillä törmäsin siihen päivittäin. Siinä missä me kännyköimme kavereittemme kanssa, puhuvat italialaiset äitiensä ja isiensä kanssa. Viikonloppuisin perheet kansoittivat monen sukupolven voimin parhaat ravintolat.
Perhe on myös kuin linnoitus. Italiassa se helposti linnoittautuu ajamaan omia etujaan yhteiskunnan laajempien intressien kustannuksella. Perheyrityksetkin ovat yleisiä Italiassa. Arvioidaan että niitä on noin miljoona.
Perheidylliä tukee katolinen kirkko. Se tekee avioeron hankalaksi. Avioeroprosentti on alhainen (16 %) meihin (50%) verrattuna. Paavi Johannes Paavali II kutsuikin perhettä kotikirkoksi. Hän on sen perheen pää. Papaksi häntä kutsutaankin.
Mutta kirkon ikonografiassa keskeisellä sijalla on vain äiti ja hänen poikansa, ei koko perhe. Vasta Perussa näin kuvia, joissa myös Jeesuksen isä esiintyi. Pyhässä kolminaisuudessa äiti joutuu kuitenkin väistymään isän-pojan-ja-pyhän hengen akselin tieltä. Naisen rooli katolisessa kirkossa onkin alisteinen, sillä kirkossa institutionaalinen valta on miehillä. Maria-kultti myös vahvistaa ja rajaa naisen roolin äitiyteen.
Aloitin tämän kertomukseni siitä kun Berlusconi meni äitinsä, ei vaimonsa kanssa äänestämään. Berlusconi tietenkin tunsi italialaisen kulttuurikoodin äidin ja pojan suhteesta ja käytti sitä poliittisesti hyväkseen.
Italiassa perhe merkitsee enemmän kuin meillä. Vieläkin, vaikka italiankielen opettajani julisti, että italialainen perhe on myytti. Hän vähän liioitteli. Suomalaisittain katsoen se on hyvinkin voimissaan. Se kiinnosti minua myös ilmiönä, sillä törmäsin siihen päivittäin. Siinä missä me kännyköimme kavereittemme kanssa, puhuvat italialaiset äitiensä ja isiensä kanssa. Viikonloppuisin perheet kansoittivat monen sukupolven voimin parhaat ravintolat.
Perhe on myös kuin linnoitus. Italiassa se helposti linnoittautuu ajamaan omia etujaan yhteiskunnan laajempien intressien kustannuksella. Perheyrityksetkin ovat yleisiä Italiassa. Arvioidaan että niitä on noin miljoona.
Perheidylliä tukee katolinen kirkko. Se tekee avioeron hankalaksi. Avioeroprosentti on alhainen (16 %) meihin (50%) verrattuna. Paavi Johannes Paavali II kutsuikin perhettä kotikirkoksi. Hän on sen perheen pää. Papaksi häntä kutsutaankin.
Mutta kirkon ikonografiassa keskeisellä sijalla on vain äiti ja hänen poikansa, ei koko perhe. Vasta Perussa näin kuvia, joissa myös Jeesuksen isä esiintyi. Pyhässä kolminaisuudessa äiti joutuu kuitenkin väistymään isän-pojan-ja-pyhän hengen akselin tieltä. Naisen rooli katolisessa kirkossa onkin alisteinen, sillä kirkossa institutionaalinen valta on miehillä. Maria-kultti myös vahvistaa ja rajaa naisen roolin äitiyteen.
Saturday, November 20, 2010
Berlusconin äiti72
Limbo ja tangentopolis
Välillä lehdistä sai lukea kummallisia uutisia. Kolmekymmentä katolista teologia ympäri maailmaa kokoontui joulukuussa 2005 pohtimaan mitä tehdä limbolle. Limbo on kuoleman jälkeinen paratiisin ja helvetin välinen olotila, jonne kastamattomien lasten uskottiin joutuvan yhdessä hurskaiden pakanoiden ja syntymättömien sikiöiden kanssa. Kokouksessa päätettiin, ettei limbo ole koskaan ollut osa katolista oppia, vaan tämä keski-aikainen käsite oli vain roikkunut mukana. Limboon tehtiin pesäero ja se heitettiin romukoppaan.
Rooman vanhan valtakunnan papit olivat olleet myös poliittisia ja yhteiskunnallisia vaikuttajia. Paavit jatkoivat samaa "perinnettä". Historian saatossa maallinen valta ja pyhä paimenuus sekoittuivat toisiinsa. Hallitsijat saattoivat julistaa itsensä paaveiksi. Heidän käyttäytymisensä saattoi myös olla kaukana uskonnon moraaliperiaatteista.
Aristoteles sanoi aikoinaan, että meistä tulee oikeamielisiä vain harjoittelemalla ja tekemällä oikeamielisiä tekoja. Meistä tulee rohkeita, vain pyrkimällä rohkeuteen. Väärämielisiä mahtuu joka joukkoon. Rohkeudenpuute vaivaa monia. Näin on katolisenkin kirkon kohdalla. Sinne on mahtunut myös moraalittomuutta. Toisaalta kirkossa on myös ollut rohkeita pappeja ja oikeamielisiä kardinaaleja. Yksi heistä on Milanon arkkipiispa Carlo Maria Martini. Hän on ottanut esiin julkisen ja yksityisen sektorin epäpyhän ja korruptoituneen liiton. Jo paljon ennen kuin Italiassa puhuttiin tangentopolista, Martini puhui voitelurahavaltiosta ja korruptiokaupungista. Hänen ajatuksensa perustuivat kirkon parhaisiin arvoihin: rehellisyyteen, oikeudenmukaisuuteen ja yhteiseen hyvään. Yhteinen hyvä ei tarkoittanut puolueen tai jonkun tietyn ryhmän hyvää, vaan koko yhteiskunnan hyvää. Martinin mukaan korruption vastaiseen taisteluun voidaan ryhtyä vasta, kun ensin nähdään maailma raadollisuudessaan, katsotaan tylyäkin totuutta rohkeasti silmiin ja uskalletaan tunnustaa vaikeatkin ilmiöt. Sen jälkeen on tärkeä ymmärtää, ettei paha poistu itsestään eikä tilanne korjaannu ilman väliintuloa.
.
Välillä lehdistä sai lukea kummallisia uutisia. Kolmekymmentä katolista teologia ympäri maailmaa kokoontui joulukuussa 2005 pohtimaan mitä tehdä limbolle. Limbo on kuoleman jälkeinen paratiisin ja helvetin välinen olotila, jonne kastamattomien lasten uskottiin joutuvan yhdessä hurskaiden pakanoiden ja syntymättömien sikiöiden kanssa. Kokouksessa päätettiin, ettei limbo ole koskaan ollut osa katolista oppia, vaan tämä keski-aikainen käsite oli vain roikkunut mukana. Limboon tehtiin pesäero ja se heitettiin romukoppaan.
Rooman vanhan valtakunnan papit olivat olleet myös poliittisia ja yhteiskunnallisia vaikuttajia. Paavit jatkoivat samaa "perinnettä". Historian saatossa maallinen valta ja pyhä paimenuus sekoittuivat toisiinsa. Hallitsijat saattoivat julistaa itsensä paaveiksi. Heidän käyttäytymisensä saattoi myös olla kaukana uskonnon moraaliperiaatteista.
Aristoteles sanoi aikoinaan, että meistä tulee oikeamielisiä vain harjoittelemalla ja tekemällä oikeamielisiä tekoja. Meistä tulee rohkeita, vain pyrkimällä rohkeuteen. Väärämielisiä mahtuu joka joukkoon. Rohkeudenpuute vaivaa monia. Näin on katolisenkin kirkon kohdalla. Sinne on mahtunut myös moraalittomuutta. Toisaalta kirkossa on myös ollut rohkeita pappeja ja oikeamielisiä kardinaaleja. Yksi heistä on Milanon arkkipiispa Carlo Maria Martini. Hän on ottanut esiin julkisen ja yksityisen sektorin epäpyhän ja korruptoituneen liiton. Jo paljon ennen kuin Italiassa puhuttiin tangentopolista, Martini puhui voitelurahavaltiosta ja korruptiokaupungista. Hänen ajatuksensa perustuivat kirkon parhaisiin arvoihin: rehellisyyteen, oikeudenmukaisuuteen ja yhteiseen hyvään. Yhteinen hyvä ei tarkoittanut puolueen tai jonkun tietyn ryhmän hyvää, vaan koko yhteiskunnan hyvää. Martinin mukaan korruption vastaiseen taisteluun voidaan ryhtyä vasta, kun ensin nähdään maailma raadollisuudessaan, katsotaan tylyäkin totuutta rohkeasti silmiin ja uskalletaan tunnustaa vaikeatkin ilmiöt. Sen jälkeen on tärkeä ymmärtää, ettei paha poistu itsestään eikä tilanne korjaannu ilman väliintuloa.
.
Friday, November 19, 2010
Berlusconin äiti71
Pyhimyksiä ja maailmanparantajia
Vaikka Italia on katolinen maa, vain 10 prosenttia on aktiivisia uskovaisia katolisia. Sana ’katolinen’ tulee kreikan sanasta kataholos eli kokonaisuuden mukaan, merkiten universaalia. Universaali uskonto se onkin. Maailmassa on noin 1,1 miljardia katolista. Suurin osa on Euroopassa ja Latinalaisessa-Amerikassa. Heitä on myös muissa maanosissa, etenkin Afrikassa, mutta myös Aasiassa.
Katolisella kirkolla on Roomassa neljä pääkatedraalia, joista Vatikaanissa sijaitseva Pyhän Pietarin kirkko on tärkein. Moni vierailija tuntee siellä tulleensa vallan katedraaliin, ei hartauden tyyssijaan. Kolme muuta lähes yhtä mahtavaa katedraalia San Giovanni in Laterano, Santa Maria Maggiore ja San Paolo sijaitsevat eri puolilla Roomaa.
Katolinen kirkko on sekin rakentanut vanhan varaan. Kirkkojen seiniin on toisinaan upotettu antiikin Rooman pilareita tai ne on rakennettu vanhan palvontapaikan päälle. Myös opissa ja käytänteissä on lainaa. Rooman valtakunnan aikana roomalaisten jumalien pääpappia kutsuttiin nimellä pontifex maximus. Tämän tittelin omaksuivat myöhemmin paavit. Vestan neitsyeiden sanotaan myös olevan nunnien esikuvia, jopa pukeutumisessa on yhtäläisyyksiä.
Kirkoissa on ihmeitä tekevien ikonien lähettyvillä votiiveja. Nuo metalliset tai nykyään myös muoviset pikkuesineet kuvaavat ihmisen eri ruumiinosia. Niiden avulla toivotaan parannusta kuvan kehonosalle. Tälläkin perinteellä on vanhat juuret. Savesta valmistettuja votiiveja käyttivät jo etruskit, muinaiset roomalaiset ja kreikkalaiset omissa menoissaan. Niitä näkee museoissa.
Katolisuudessa vaikuttaa rikas pyhimysperinne, joka uskoo ihmeisiin. Tosin katolinen kirkko muutama vuosi sitten julisti, ettei ihmeparannuksia tule kutsua ihmeiksi, sillä niiden taustalla voi olla lääketieteellinen selitys, jota emme vain vielä ymmärrä.
Oli miten oli, ihmeperinteen mukaan osa Kristuksen ja Marian patsaista vuodattaa kyyneliä. Marttyyrien kuivunut veri muuttuu nesteeksi. Pyhyys tuoksuu ja synti haisee. Sienan pyhä Katariina väitti haistavansa syntisen ihmisen hajun. Ruusun tuoksu leijuu pyhimysten pyhäinjäännösten ympärillä. Ruusunlehdet leijailevat talvisessa säässä. Lunta tulee keskellä kesää kumpareelle, jonne on pystytettävä kirkko. Pyhimykset ilmestyvät. Valot välkkyvät.
Jokaiselle päivälle on oma pyhimyksensä. Tärkeimmille on myös omistettu kirkko. Myös nimiä annetaan suojeluspyhimysten mukaan. Kaupungeilla on myös nimikkopyhimykset: Milanolla Pyhä Ambrosius, Napolilla Pyhä Gennaro, Venetsialla tietenkin Pyhä Markus, jolle myös kuuluisa Pyhän Markuksen aukiokin on omistettu ja jonka päässä on hänelle omistettu katedraali.
Myös ammattikunnilla on omat suojeluspyhimyksensä. Maanviljelijät palvovat Pyhää Isidoroa, kirurgit Pyhää Cosmaa ja Damiania sekä valokuvaajat Pyhää Veronikaa. Taksinkuljettajat ja muut autoilijat siunaavat autonsa Pyhän Franciksen mukaan.
Pyhimykset voivat myös erikoistua eri tehtäviin. Pyhän Lucian valoa pyydetään silmäongelmiin. Pyhän Blaisen puoleen käännytään kurkku-ongelmissa. Pyhältä Markukselta voi saada apua korvasairauksiin. Pyhä Marinan uskotaan lievittää pääkipuja. Pyhän Paolon puoleen voi kääntyä koiran puremissa. Pyhältä Venanziolta voi hakea apua reumatismiin. Hammasongelmissa voi hammaslääkärin lisäksi kääntyä Pyhän Dominicin puoleen. Pyhä Anthony ja pyhä Fransiscus hoitavat eläimiä. Jos ei tiedä kenen puoleen kääntyä, aina voi pyytää apua yleispyhältä Benedictukselta, joka on yleissuojelija. Hänen medaljongillaan voi pyhittää veden. Se voidaan myös asettaa ikkunoihin, oviin, autoihin ja tietenkin kaulaan.
Osa katolisen kirkon pyhimyksistä on myös ollut yhteiskunnallisia aktivisteja, uudistajia sekä köyhien ja heikkojen puolustajia. Osa heistä on naisia. Viimeisin oli Intiassa vaikuttanut äiti Teresa, jonka yhteiskunnallisen työn arvoa ei voi kiistää. Intialaiset suhtautuvat kuuitenkin varauksellisesti väitteisiin hänen pyhyydestään. Myös Euroopan suojeluspyhimykseksi julistettu ja 1300-luvulla elänyt Sienan Katariina kampanjoi kirjoittaen kirjeitä hallitsijoille-. Hän puhui rauhan puolesta.
Vaikka Italia on katolinen maa, vain 10 prosenttia on aktiivisia uskovaisia katolisia. Sana ’katolinen’ tulee kreikan sanasta kataholos eli kokonaisuuden mukaan, merkiten universaalia. Universaali uskonto se onkin. Maailmassa on noin 1,1 miljardia katolista. Suurin osa on Euroopassa ja Latinalaisessa-Amerikassa. Heitä on myös muissa maanosissa, etenkin Afrikassa, mutta myös Aasiassa.
Katolisella kirkolla on Roomassa neljä pääkatedraalia, joista Vatikaanissa sijaitseva Pyhän Pietarin kirkko on tärkein. Moni vierailija tuntee siellä tulleensa vallan katedraaliin, ei hartauden tyyssijaan. Kolme muuta lähes yhtä mahtavaa katedraalia San Giovanni in Laterano, Santa Maria Maggiore ja San Paolo sijaitsevat eri puolilla Roomaa.
Katolinen kirkko on sekin rakentanut vanhan varaan. Kirkkojen seiniin on toisinaan upotettu antiikin Rooman pilareita tai ne on rakennettu vanhan palvontapaikan päälle. Myös opissa ja käytänteissä on lainaa. Rooman valtakunnan aikana roomalaisten jumalien pääpappia kutsuttiin nimellä pontifex maximus. Tämän tittelin omaksuivat myöhemmin paavit. Vestan neitsyeiden sanotaan myös olevan nunnien esikuvia, jopa pukeutumisessa on yhtäläisyyksiä.
Kirkoissa on ihmeitä tekevien ikonien lähettyvillä votiiveja. Nuo metalliset tai nykyään myös muoviset pikkuesineet kuvaavat ihmisen eri ruumiinosia. Niiden avulla toivotaan parannusta kuvan kehonosalle. Tälläkin perinteellä on vanhat juuret. Savesta valmistettuja votiiveja käyttivät jo etruskit, muinaiset roomalaiset ja kreikkalaiset omissa menoissaan. Niitä näkee museoissa.
Katolisuudessa vaikuttaa rikas pyhimysperinne, joka uskoo ihmeisiin. Tosin katolinen kirkko muutama vuosi sitten julisti, ettei ihmeparannuksia tule kutsua ihmeiksi, sillä niiden taustalla voi olla lääketieteellinen selitys, jota emme vain vielä ymmärrä.
Oli miten oli, ihmeperinteen mukaan osa Kristuksen ja Marian patsaista vuodattaa kyyneliä. Marttyyrien kuivunut veri muuttuu nesteeksi. Pyhyys tuoksuu ja synti haisee. Sienan pyhä Katariina väitti haistavansa syntisen ihmisen hajun. Ruusun tuoksu leijuu pyhimysten pyhäinjäännösten ympärillä. Ruusunlehdet leijailevat talvisessa säässä. Lunta tulee keskellä kesää kumpareelle, jonne on pystytettävä kirkko. Pyhimykset ilmestyvät. Valot välkkyvät.
Jokaiselle päivälle on oma pyhimyksensä. Tärkeimmille on myös omistettu kirkko. Myös nimiä annetaan suojeluspyhimysten mukaan. Kaupungeilla on myös nimikkopyhimykset: Milanolla Pyhä Ambrosius, Napolilla Pyhä Gennaro, Venetsialla tietenkin Pyhä Markus, jolle myös kuuluisa Pyhän Markuksen aukiokin on omistettu ja jonka päässä on hänelle omistettu katedraali.
Myös ammattikunnilla on omat suojeluspyhimyksensä. Maanviljelijät palvovat Pyhää Isidoroa, kirurgit Pyhää Cosmaa ja Damiania sekä valokuvaajat Pyhää Veronikaa. Taksinkuljettajat ja muut autoilijat siunaavat autonsa Pyhän Franciksen mukaan.
Pyhimykset voivat myös erikoistua eri tehtäviin. Pyhän Lucian valoa pyydetään silmäongelmiin. Pyhän Blaisen puoleen käännytään kurkku-ongelmissa. Pyhältä Markukselta voi saada apua korvasairauksiin. Pyhä Marinan uskotaan lievittää pääkipuja. Pyhän Paolon puoleen voi kääntyä koiran puremissa. Pyhältä Venanziolta voi hakea apua reumatismiin. Hammasongelmissa voi hammaslääkärin lisäksi kääntyä Pyhän Dominicin puoleen. Pyhä Anthony ja pyhä Fransiscus hoitavat eläimiä. Jos ei tiedä kenen puoleen kääntyä, aina voi pyytää apua yleispyhältä Benedictukselta, joka on yleissuojelija. Hänen medaljongillaan voi pyhittää veden. Se voidaan myös asettaa ikkunoihin, oviin, autoihin ja tietenkin kaulaan.
Osa katolisen kirkon pyhimyksistä on myös ollut yhteiskunnallisia aktivisteja, uudistajia sekä köyhien ja heikkojen puolustajia. Osa heistä on naisia. Viimeisin oli Intiassa vaikuttanut äiti Teresa, jonka yhteiskunnallisen työn arvoa ei voi kiistää. Intialaiset suhtautuvat kuuitenkin varauksellisesti väitteisiin hänen pyhyydestään. Myös Euroopan suojeluspyhimykseksi julistettu ja 1300-luvulla elänyt Sienan Katariina kampanjoi kirjoittaen kirjeitä hallitsijoille-. Hän puhui rauhan puolesta.
Wednesday, November 17, 2010
Berlusconin äiti70
Holy smoke!
Paavin hautajaisiin odotettiin neljää miljoonaa pyhiinvaeltajaa. Roomaan tuli kolme miljoonaa, joista lähes puolet paavin synnyinmaasta, Puolasta. Melkein joka kadun kulmassa ja kahvilassa kuuli puolankieltä.
Moni epäili Rooman hallinnon kykyä selvitä miljoonien turistien yhtäaikaisista majoitus-, liikenne-, järjestyksenpito- ja turvallisuushaasteista.
Pyhiinvaeltajille oli järjestetty majoitus ympäri Roomaa. Kaduilla heille oli tarjolla vettä ja vessoja. Oli huopia ja terveydenhoitopisteitä. Hautajaisten katselua varten oli aukioille pystytetty suuria valkokankaita. Helikopterit kiertelivät Rooman yllä varmistamassa, että homma pysyi italialaisessa pukinnahkahanskassa – ja se pysyi. Näin oli kuulemma käynyt aikaisemminkin. Pakon edessä hallinto toimii ja suoriutuu loistavin arvosanoin haasteellisista tehtävistä.
Yhtähyvin ei haastetta ottanut vastaan työpaikkani. Vaikka suurin osa työntekijöistämme oli italialaisia ja katolisia, ei ylinjohto paavin hautajaisia edeltävään päivään mennessä pystynyt päättämään pannaanko toimisto kiinni. Se odotti viestiä muilta järjestöiltä. Ne taas odottivat päätöstä päämajoistaan. Päätös venyi. Lopulta joku rohkaistui ja järjestö suljettiin hautajaispäiväksi.
Pian hautajaisten jälkeen alkoi uuden paavin valinta. Pyhiinvaeltajat Vatikaanin alueella ja television katsojat uutislähetysten äärellä odottelivat päiväkausia oikeanväristä savumerkkiä, jolla kardinaalit perinteisesti ilmoittavat uuden paavin valinnasta. Roomalaiset halusivat italialaisen paavin. Toinen aprikoinnin kohde oli valittaisiinko uusi paavi konservatiivien vai uudistusmielisten riveistä.
Lopulta valkoinen savumerkki tuli. Italialaista ei tullut. Mutta konservatiivit saivat edustajansa läpi. Italialaisten oli tyytyminen saksalaiseen kardinaali Joseph Radzingeriin. Hänen valintaansa alettiin heti arvostella. Sanottiin, että hän oli kasvanut kirjastossa, ei ihmisten parissa. Häntä verrattiin edesmenneeseen paaviin, jolla oli valtava kansansuosio, myös nuorison parissa. Hän oli kansan paavi. Radzinger oli etäisempi ja oppinut mies.
Paavin hautajaisiin odotettiin neljää miljoonaa pyhiinvaeltajaa. Roomaan tuli kolme miljoonaa, joista lähes puolet paavin synnyinmaasta, Puolasta. Melkein joka kadun kulmassa ja kahvilassa kuuli puolankieltä.
Moni epäili Rooman hallinnon kykyä selvitä miljoonien turistien yhtäaikaisista majoitus-, liikenne-, järjestyksenpito- ja turvallisuushaasteista.
Pyhiinvaeltajille oli järjestetty majoitus ympäri Roomaa. Kaduilla heille oli tarjolla vettä ja vessoja. Oli huopia ja terveydenhoitopisteitä. Hautajaisten katselua varten oli aukioille pystytetty suuria valkokankaita. Helikopterit kiertelivät Rooman yllä varmistamassa, että homma pysyi italialaisessa pukinnahkahanskassa – ja se pysyi. Näin oli kuulemma käynyt aikaisemminkin. Pakon edessä hallinto toimii ja suoriutuu loistavin arvosanoin haasteellisista tehtävistä.
Yhtähyvin ei haastetta ottanut vastaan työpaikkani. Vaikka suurin osa työntekijöistämme oli italialaisia ja katolisia, ei ylinjohto paavin hautajaisia edeltävään päivään mennessä pystynyt päättämään pannaanko toimisto kiinni. Se odotti viestiä muilta järjestöiltä. Ne taas odottivat päätöstä päämajoistaan. Päätös venyi. Lopulta joku rohkaistui ja järjestö suljettiin hautajaispäiväksi.
Pian hautajaisten jälkeen alkoi uuden paavin valinta. Pyhiinvaeltajat Vatikaanin alueella ja television katsojat uutislähetysten äärellä odottelivat päiväkausia oikeanväristä savumerkkiä, jolla kardinaalit perinteisesti ilmoittavat uuden paavin valinnasta. Roomalaiset halusivat italialaisen paavin. Toinen aprikoinnin kohde oli valittaisiinko uusi paavi konservatiivien vai uudistusmielisten riveistä.
Lopulta valkoinen savumerkki tuli. Italialaista ei tullut. Mutta konservatiivit saivat edustajansa läpi. Italialaisten oli tyytyminen saksalaiseen kardinaali Joseph Radzingeriin. Hänen valintaansa alettiin heti arvostella. Sanottiin, että hän oli kasvanut kirjastossa, ei ihmisten parissa. Häntä verrattiin edesmenneeseen paaviin, jolla oli valtava kansansuosio, myös nuorison parissa. Hän oli kansan paavi. Radzinger oli etäisempi ja oppinut mies.
Subscribe to:
Posts (Atom)