Monday, October 4, 2010
Berlusconin äiti41
Ei ruokaa ilman seuraa
Ruokailu Italiassa on sosiaalinen tapahtuma. Italialaisten mielestä yksin syöminen on säälittävää. Italiankielen opettajani mukaan italialaiset eivät koskaan tee niin. Se on merkki siitä, ettei ole ystäviä. Itse kyllä söin välillä yksin. En aina kaipaa ruokaseuraa.
Aamiainen on kevyt ja syödään usein kahvilan tiskillä. Silloinkin syödään porukalla. Kotikadun tai työpaikan kulmakahvilat täyttyivätkin jo varhain aamulla maitokahvien (caffe latte, cappuccino, cafe latte macchiato) ja makeiden croissantien eli cornettojen nauttijoista.
Työnorjien lounas on usein vaatimaton. Se voi koostua paninosta tai voileivistä tramezzini. Suosittu on myös cafeteria tyyppinen tavola calda ruokailu, jossa pääruuan ja Italiassa aina erikseen tulevat lisukkeet voi valita lasivitriinin alta. Päivän suurin ateria on illalla. Se nautitaan hitaasti kotiväen tai muun seuran kanssa.
Italiassa juusto on pääruoka siinä missä liha ja kalakin, ei jälkiruoka kuten muualla Manner-Euroopassa. Lounaalla juodaan harvoin viiniä. Sekin kuuluu iltaan. Mikään ei tietenkään estä matkailevaa nautiskelijaa tekemään niin kuin itse haluaa.
Kiinteistä ruoka-ajoista pidetään edelleen kiinni, vaikka monet turisteihin sopeutuneet pizzeriat voivatkin olla auki lähes koko päivän. Nälkäiseksi ei jää muutenkaan, sillä pizzaa saa ostaa pitkin päivää ja yötäkin kiloittain tai viipaleittain pizzakioskeista. Etenkin ulkomaalaistaustaisten omistuksessa olevat pienet ruokakioskit voivat olla auki ympäri vuorokauden, myös elokuussa. Muutoin kaupat, paitsi supermercatot, sulkevat edelleen siestan ajaksi. Pikkukauppojen ripoja ei kannata tempoa 13 ja 16 välillä, eikä ravintoloiden 15 ja 18 välillä.
Italialaisten ruokakulttuuriin ei sovi lännen pikaruokailu. Italiassa onkin vastustettu amerikkalaisia pikaruokaketjuja. Italialaiset ovat lanseeranneet hitaan ruuan käsitteen. Se valtaa jo maailmallakin alaa. Se syntyi jo 1970-luvulla ja keksijäksi mainitaan Carlo Petrini. Petrinin peruja on myös Italian ensimmäinen vapaa radioasema Radio Bra.
Oikeaoppinen hitaan ruuan liike tukee paikallistuotantoa ja vastustaa ruoka-aineitten rahtaamista pitkien matkojen takaa. Kyse ei ole vain rahtaamiseen menevästä polttoaineesta ja ympäristöpäästöistä. Se on myöhempää käsitekerrostumaa. Liian varhain poimittujen ja varastoissa notkuvien tuotteiden väitetään olevan ravintoarvoltaan huonolaatuisempia kuin heti poimitut ja nopeasti kaupan tiskeille tulevat paikallistuotteet. Tuotteiden tuoreus onkin italialaiselle kuluttajalle ja kokkaajalle tärkeää. On siinä lukkarinrakkauttakin. Italialaiset aina arvostavat oman maansa ja oman alueensa tuotteita.
Ruokailu Italiassa on sosiaalinen tapahtuma. Italialaisten mielestä yksin syöminen on säälittävää. Italiankielen opettajani mukaan italialaiset eivät koskaan tee niin. Se on merkki siitä, ettei ole ystäviä. Itse kyllä söin välillä yksin. En aina kaipaa ruokaseuraa.
Aamiainen on kevyt ja syödään usein kahvilan tiskillä. Silloinkin syödään porukalla. Kotikadun tai työpaikan kulmakahvilat täyttyivätkin jo varhain aamulla maitokahvien (caffe latte, cappuccino, cafe latte macchiato) ja makeiden croissantien eli cornettojen nauttijoista.
Työnorjien lounas on usein vaatimaton. Se voi koostua paninosta tai voileivistä tramezzini. Suosittu on myös cafeteria tyyppinen tavola calda ruokailu, jossa pääruuan ja Italiassa aina erikseen tulevat lisukkeet voi valita lasivitriinin alta. Päivän suurin ateria on illalla. Se nautitaan hitaasti kotiväen tai muun seuran kanssa.
Italiassa juusto on pääruoka siinä missä liha ja kalakin, ei jälkiruoka kuten muualla Manner-Euroopassa. Lounaalla juodaan harvoin viiniä. Sekin kuuluu iltaan. Mikään ei tietenkään estä matkailevaa nautiskelijaa tekemään niin kuin itse haluaa.
Kiinteistä ruoka-ajoista pidetään edelleen kiinni, vaikka monet turisteihin sopeutuneet pizzeriat voivatkin olla auki lähes koko päivän. Nälkäiseksi ei jää muutenkaan, sillä pizzaa saa ostaa pitkin päivää ja yötäkin kiloittain tai viipaleittain pizzakioskeista. Etenkin ulkomaalaistaustaisten omistuksessa olevat pienet ruokakioskit voivat olla auki ympäri vuorokauden, myös elokuussa. Muutoin kaupat, paitsi supermercatot, sulkevat edelleen siestan ajaksi. Pikkukauppojen ripoja ei kannata tempoa 13 ja 16 välillä, eikä ravintoloiden 15 ja 18 välillä.
Italialaisten ruokakulttuuriin ei sovi lännen pikaruokailu. Italiassa onkin vastustettu amerikkalaisia pikaruokaketjuja. Italialaiset ovat lanseeranneet hitaan ruuan käsitteen. Se valtaa jo maailmallakin alaa. Se syntyi jo 1970-luvulla ja keksijäksi mainitaan Carlo Petrini. Petrinin peruja on myös Italian ensimmäinen vapaa radioasema Radio Bra.
Oikeaoppinen hitaan ruuan liike tukee paikallistuotantoa ja vastustaa ruoka-aineitten rahtaamista pitkien matkojen takaa. Kyse ei ole vain rahtaamiseen menevästä polttoaineesta ja ympäristöpäästöistä. Se on myöhempää käsitekerrostumaa. Liian varhain poimittujen ja varastoissa notkuvien tuotteiden väitetään olevan ravintoarvoltaan huonolaatuisempia kuin heti poimitut ja nopeasti kaupan tiskeille tulevat paikallistuotteet. Tuotteiden tuoreus onkin italialaiselle kuluttajalle ja kokkaajalle tärkeää. On siinä lukkarinrakkauttakin. Italialaiset aina arvostavat oman maansa ja oman alueensa tuotteita.
Sunday, October 3, 2010
Berlusconin äiti40
Eri hintoja eri asiakkaille
Berlusconin lauottua mielipiteensä suomalaisesta ruuasta, annettiin Helsingin Sanomain yleisönosastossa palautetta italialaisesta ruuasta. Mm. Esko Aromaa kertoi omista kokemuksistaan:
”Olimme turistimatkalla Roomassa. Tutustuimme nähtävyyksiin ja odotimme innolla italialaisen keittiön herkkuja.
Syömme usein Suomessa lounasta pikkubaareissa ja pidämme niiden ruokaa maukkaana. Roomassa odotimme makuelämyksiä, mutta meidät lyötiin ällikällä.
Saimme pizzaa, jonka pohja oli ohut muttei rapea, päällä oli laihasti tomaattisosetta.
Sanotaan, että Italiassa pizzatäytteiden rajana on vain mielikuvitus. Vihannespizza käsitti pohjan, palan paprikaa, klöntin pinaattia ja siivun kesäkurpitsaa, sienipizzassa taas oli jokunen herkkusienen viipale ja perunoita. Ei tomaattia, ei juustoa, ei oliivia, ei kaprista. Meille riitti pari suupalaa.
Seuraavana päivänä valitsimme viihtyisänoloisen ulkoilmaravintolan Trasteveressä. Saimme herkullista pastaa, mutta neljän hengen seurueelle tuotiin vain kolme leipäpalaa. Nälkäisintä se ei haitannut. Hän tarttui leipään, joka olikin kuivunutta ja homeista.
Tämän jälkeen eivät enää maistuneet pastat eikä tilalle tuotu uutta leipää. Hinnanalennusvaatimuksemme ravintola kuittasi meitä turisteja halveeraten digestiiveillä.
Lähtöpäivänämme päätimme varmistaa itsellemme kunnon lounaan ja menimme pieneen paikkaan, jossa eivät ruokailleet turistit vaan läheisen ministeriön virkailijat. Onhan hyväksi koettu ohje: syö siellä missä paikalliset asukkaatkin.
Tilasin oikeaoppisesti ”al denteksi” valmistettua pastaa. Sain pannulla paistettua, hailukkaa pastaa, joka oli toiselta puolelta palannutta.
Nälkäiseksi jäänyt mies on vihainen mies, niin minäkin Silvio Berlusconille. Että hänellä on otsaa väheksyä suomalaista puhdasta, terveellistä ja monipuolista perusruokaa.”
Toinen vastasi kirjoitukseen puolustamalla roomalaista ruokaa ja palvelua. Kumpi on oikeassa? Molemmat. Roomassa saa hyvää ruokaa ja palvelua. Siellä saa myös ala-arvoista ruokaa ja huonoa palvelua. Siihen on monta syytä.
Moni Rooman kokki on jo aikoja sitten siirtynyt Lontoon, New Yorkin, Sydneyn tai vaikkapa Helsingin italialaisiin ravintoloihin. Soppalusikkaa Roomassa usein heiluttaa Muhammed ja pizzaa voi kääntää Ravi. Molemmat voivat olla hyviä kokkeja. Halpatyövoima on Italiassakin yleistä. Voiton maksimointi voi syrjäyttää laadun.
Myös työpaikkaravintoloiden laatu vaihtelee. Monet tavola calda-voileipäpöytäpaikat ovat varsin vaatimattomia ja ne ovat ruuhka-aikana kovan koetuksen edessä. Ruoka ehtii väljähtyä ja maku kärsii uudelleen lämmitettynä.
Italialaiset tietävät kaiken tämän ja siksi he eivät hevin luovu kantapaikoistaan. Ystävien kesken vaihdetaan hyvien ravintoloiden listaa. Se on yleensä viisi ravintolaa tai trattoriaa. Avustajani oli pahoillaan, kun lähdin Roomasta ennen kuin hän oli ehtinyt näyttää minulle kaikki listansa ravintolat. Myöhemmillä Rooman matkoillani olemme korjanneet asiaa.
Hyvistä ravintoloista kannattaa siis pitää kiinni, ei vain hyvän ruuan ja tarjoilun vuoksi, vaan myös alennusten takia. Leikillisesti väitetään, että Rooman ravintoloissa on seitsemän hintaluokkaa. Japanilaisilta otetaan suurin hinta. Amerikkalaisten lasku pyöristyy seuraavaan kalleusluokkaan. Muut turistit - paitsi ranskalaiset – kuuluvat kolmanteen hintaluokkaan. Ranskalaiset, jostakin syystä, saavat ruokaa hieman edullisemmin. Jos tilaa koko perheelle, voi saada ruokaa vieläkin edullisemmin. Italialaisilla on oma halpaluokkansa. Edullisimmat hinnat on vakiasiakkailla. He voivat saada 10 % alennuksen ruokalistan hinnasta.
Mitä pizzoihin tulee, ne voivat perinteisestikin olla hyvin vaatimattomia. Oikeaoppisia pizzoja ovat riisututkin versiot, kuten pizza rosso, jossa on vain tomaattikastiketta ja ehkä hieman mozzarellaa sekä pizza bianca, jossa on vain öljyä ja mausteita. Mitä pizzan pohjaan tulee, jos se on pehmeä, on onnistunut saamaan alkuperäisen sisilialaisen pizzan. Roomassa sitä saa vain yhdestä pizzeriasta.
Berlusconin lauottua mielipiteensä suomalaisesta ruuasta, annettiin Helsingin Sanomain yleisönosastossa palautetta italialaisesta ruuasta. Mm. Esko Aromaa kertoi omista kokemuksistaan:
”Olimme turistimatkalla Roomassa. Tutustuimme nähtävyyksiin ja odotimme innolla italialaisen keittiön herkkuja.
Syömme usein Suomessa lounasta pikkubaareissa ja pidämme niiden ruokaa maukkaana. Roomassa odotimme makuelämyksiä, mutta meidät lyötiin ällikällä.
Saimme pizzaa, jonka pohja oli ohut muttei rapea, päällä oli laihasti tomaattisosetta.
Sanotaan, että Italiassa pizzatäytteiden rajana on vain mielikuvitus. Vihannespizza käsitti pohjan, palan paprikaa, klöntin pinaattia ja siivun kesäkurpitsaa, sienipizzassa taas oli jokunen herkkusienen viipale ja perunoita. Ei tomaattia, ei juustoa, ei oliivia, ei kaprista. Meille riitti pari suupalaa.
Seuraavana päivänä valitsimme viihtyisänoloisen ulkoilmaravintolan Trasteveressä. Saimme herkullista pastaa, mutta neljän hengen seurueelle tuotiin vain kolme leipäpalaa. Nälkäisintä se ei haitannut. Hän tarttui leipään, joka olikin kuivunutta ja homeista.
Tämän jälkeen eivät enää maistuneet pastat eikä tilalle tuotu uutta leipää. Hinnanalennusvaatimuksemme ravintola kuittasi meitä turisteja halveeraten digestiiveillä.
Lähtöpäivänämme päätimme varmistaa itsellemme kunnon lounaan ja menimme pieneen paikkaan, jossa eivät ruokailleet turistit vaan läheisen ministeriön virkailijat. Onhan hyväksi koettu ohje: syö siellä missä paikalliset asukkaatkin.
Tilasin oikeaoppisesti ”al denteksi” valmistettua pastaa. Sain pannulla paistettua, hailukkaa pastaa, joka oli toiselta puolelta palannutta.
Nälkäiseksi jäänyt mies on vihainen mies, niin minäkin Silvio Berlusconille. Että hänellä on otsaa väheksyä suomalaista puhdasta, terveellistä ja monipuolista perusruokaa.”
Toinen vastasi kirjoitukseen puolustamalla roomalaista ruokaa ja palvelua. Kumpi on oikeassa? Molemmat. Roomassa saa hyvää ruokaa ja palvelua. Siellä saa myös ala-arvoista ruokaa ja huonoa palvelua. Siihen on monta syytä.
Moni Rooman kokki on jo aikoja sitten siirtynyt Lontoon, New Yorkin, Sydneyn tai vaikkapa Helsingin italialaisiin ravintoloihin. Soppalusikkaa Roomassa usein heiluttaa Muhammed ja pizzaa voi kääntää Ravi. Molemmat voivat olla hyviä kokkeja. Halpatyövoima on Italiassakin yleistä. Voiton maksimointi voi syrjäyttää laadun.
Myös työpaikkaravintoloiden laatu vaihtelee. Monet tavola calda-voileipäpöytäpaikat ovat varsin vaatimattomia ja ne ovat ruuhka-aikana kovan koetuksen edessä. Ruoka ehtii väljähtyä ja maku kärsii uudelleen lämmitettynä.
Italialaiset tietävät kaiken tämän ja siksi he eivät hevin luovu kantapaikoistaan. Ystävien kesken vaihdetaan hyvien ravintoloiden listaa. Se on yleensä viisi ravintolaa tai trattoriaa. Avustajani oli pahoillaan, kun lähdin Roomasta ennen kuin hän oli ehtinyt näyttää minulle kaikki listansa ravintolat. Myöhemmillä Rooman matkoillani olemme korjanneet asiaa.
Hyvistä ravintoloista kannattaa siis pitää kiinni, ei vain hyvän ruuan ja tarjoilun vuoksi, vaan myös alennusten takia. Leikillisesti väitetään, että Rooman ravintoloissa on seitsemän hintaluokkaa. Japanilaisilta otetaan suurin hinta. Amerikkalaisten lasku pyöristyy seuraavaan kalleusluokkaan. Muut turistit - paitsi ranskalaiset – kuuluvat kolmanteen hintaluokkaan. Ranskalaiset, jostakin syystä, saavat ruokaa hieman edullisemmin. Jos tilaa koko perheelle, voi saada ruokaa vieläkin edullisemmin. Italialaisilla on oma halpaluokkansa. Edullisimmat hinnat on vakiasiakkailla. He voivat saada 10 % alennuksen ruokalistan hinnasta.
Mitä pizzoihin tulee, ne voivat perinteisestikin olla hyvin vaatimattomia. Oikeaoppisia pizzoja ovat riisututkin versiot, kuten pizza rosso, jossa on vain tomaattikastiketta ja ehkä hieman mozzarellaa sekä pizza bianca, jossa on vain öljyä ja mausteita. Mitä pizzan pohjaan tulee, jos se on pehmeä, on onnistunut saamaan alkuperäisen sisilialaisen pizzan. Roomassa sitä saa vain yhdestä pizzeriasta.
Saturday, October 2, 2010
Berlusconin äiti40
"A burro e alici!" voi italialainen vastata kun kysyt mitä kuuluu. Vastaus on: Voita ja anjoviksia! Se kertoo, että hyvin menee, kun on voita ja anjoviksia.
Italialaista ruokaa pidetään yksinkertaisena, mutta siinä on paljon alueellista rikkautta. Italia on valtiona nuori ja on säilyttänyt vahvat aluekulttuurinsa. Näin on myös ruuan kohdalla. Parilla kymmenellä maakunnalla on omia erikoisuuksiaan. Yksi keskittyy riistaan. Toinen erilaisiin sieniin. Tosin tatit saatetaan nykyään tuoda Suomesta.
Monet italilaisen keittiön tutut ainekset ja ruuat ovat uusia tulokkaita. Pasta yleistyi vasta 1400-luvulla. Italialaiselle keittiölle niin tyypillinen tomaatti on sekin myöhäinen tulokas. Ensimmäiset tomaatit olivat keltaisia, mihin tomaatin italiankielinen nimikin viittaa pomodoro (pomo d’oro) eli kultainen omena.
Kahvi tuli Italiaan vasta myöhäisrenessanssin aikana, sekin mitä luultavimmin arabeilta. Siihen viittaa kahvin arabiankielinen nimikin qahwah. Kahvipensaan ensimmäisenä kotipaikka oli Kaffan provinssi Etiopiassa. Euroopassa kahvikulttuuri alkoi Venetsiassa 1615 ja levisi sieltä paitsi muualle maahan, myös Ranskaan.
Venetsiassa avattiin Euroopan ensimmäinen kahvila Cafe Florian vuonna 1683 San Marcon aukiolla. Rooman vanhin kahvila on via Condottilla numerossa 86 edelleenkin sijaitseva 1750-luvun puolivälissä avattu Caffé el Greco. Jopa Casanovan väitetään käyneen kahvilassa, jossa on viininpunaisella samettikankaalla päällystetyt tuolit ja sohvat sekä pienet pyöreät marmoripöydät, seinillä vanhoja kuvia ja jossa tarjoilijat puikkelehtivat frakissaan pikkupöytien välissä. Monet kirjailijat kuten Goethe ja Gogol ovat käyneet siellä.
Rooman parasta kahvia saa kuitenkin Pantheonin vieressä olevista kahviloista: Piazza Sant’ Eustachio numero 82:ssa sijaitsevasta Caffè Sant’ Eustachiosta ja 84 via degli Orfanissa sijaitsevasta Tazza d’Orosta. Eustachion kahvilan erikoisuus – suorastaan liikesalaisuus – on kermainen ja valmiiksi makeutettu vaahtoava tupla-espresso gran caffè. Tazza d’Oron erikoiskahvi on kermavaahdolla terästetty jääkahvi granita di caffè.
Italialaista ruokaa pidetään yksinkertaisena, mutta siinä on paljon alueellista rikkautta. Italia on valtiona nuori ja on säilyttänyt vahvat aluekulttuurinsa. Näin on myös ruuan kohdalla. Parilla kymmenellä maakunnalla on omia erikoisuuksiaan. Yksi keskittyy riistaan. Toinen erilaisiin sieniin. Tosin tatit saatetaan nykyään tuoda Suomesta.
Monet italilaisen keittiön tutut ainekset ja ruuat ovat uusia tulokkaita. Pasta yleistyi vasta 1400-luvulla. Italialaiselle keittiölle niin tyypillinen tomaatti on sekin myöhäinen tulokas. Ensimmäiset tomaatit olivat keltaisia, mihin tomaatin italiankielinen nimikin viittaa pomodoro (pomo d’oro) eli kultainen omena.
Kahvi tuli Italiaan vasta myöhäisrenessanssin aikana, sekin mitä luultavimmin arabeilta. Siihen viittaa kahvin arabiankielinen nimikin qahwah. Kahvipensaan ensimmäisenä kotipaikka oli Kaffan provinssi Etiopiassa. Euroopassa kahvikulttuuri alkoi Venetsiassa 1615 ja levisi sieltä paitsi muualle maahan, myös Ranskaan.
Venetsiassa avattiin Euroopan ensimmäinen kahvila Cafe Florian vuonna 1683 San Marcon aukiolla. Rooman vanhin kahvila on via Condottilla numerossa 86 edelleenkin sijaitseva 1750-luvun puolivälissä avattu Caffé el Greco. Jopa Casanovan väitetään käyneen kahvilassa, jossa on viininpunaisella samettikankaalla päällystetyt tuolit ja sohvat sekä pienet pyöreät marmoripöydät, seinillä vanhoja kuvia ja jossa tarjoilijat puikkelehtivat frakissaan pikkupöytien välissä. Monet kirjailijat kuten Goethe ja Gogol ovat käyneet siellä.
Rooman parasta kahvia saa kuitenkin Pantheonin vieressä olevista kahviloista: Piazza Sant’ Eustachio numero 82:ssa sijaitsevasta Caffè Sant’ Eustachiosta ja 84 via degli Orfanissa sijaitsevasta Tazza d’Orosta. Eustachion kahvilan erikoisuus – suorastaan liikesalaisuus – on kermainen ja valmiiksi makeutettu vaahtoava tupla-espresso gran caffè. Tazza d’Oron erikoiskahvi on kermavaahdolla terästetty jääkahvi granita di caffè.
Friday, October 1, 2010
Berlusconin äiti39
Rooma on rakkaus toisinpäin:
Roma on amor
Carlo Levi
Voita ja anjoviksia!
Arezzon Arkeologiseen museoon oli pystytetty antiikin roomalaisten ruokasali. Museon oppaalla oli tasan kaksi asiakasta. Olin niistä toinen. Opas kertoi roomalaisista pidoista, vuolaasti italiaksi. Ymmärsin siitä, noin puolet. Onneksi olin lukenut roomalaisten tavoista. Tiedoillani kursin kertomuksen kasaan.
Ruokahuoneen tärkein kalustus ei ollut suuri ruokapöytä, vaan kulmikkaan U:n muotoon asetetut sängyt tai triclinia divaanit. Antiikin roomalaiset söivät niissä puolittain makuuasennossa, tyynyihin kyljillään nojaten.
Parhaimmissa syömingeissä tarjoiltiin kymmeniä ruokalajeja. Alkupaloiksi oli mm. oliiveja, kovaksi keitettyjä munia, erilaisia salaatteja ja suolakalaa. Vanhat roomalaiset söivät myös ostereita, hummereita ja muita mereneläviä. Ruokalistalla oli usein villisikaa, riistaa, kanaa, pikkulintuja sekä sieniä ja parsaa. Erikoisimpia ruokalajeja olivat riikinkukon aivot ja leivosen kielet.
Roomalaisilla oli ainakin 13 eri juustolajia. Ensimmäisellä vuosisadalla tunnettiin yli 200 nauhamakaronista valmistettua ruokalajia. Mausteita käytettiin runsaasti. Väitetään, että roomalaiset tunkivat ruokaansa kaikki mausteet yhtä aikaa. Sen seurauksena kaikki ruokalajit maistuivat jokseenkin samalta. Makeutusaineena käytettiin hunajaa, sillä sokeri tuli Roomaan vasta 1000-luvulla. Pöytämausteena käytettiin myös garum nimistä kalakastiketta. Kaakkois-Aasian kävijöitä se muistuttaa kalaliemestä, jota siellä nykyisinkin käytetään. Roomalaisten kalakastike saattaa periytyä Aasiaan, sillä ruokavaikutteita saatiin jo varhain kaukaa.
Roomalainen keittiö sekä antoi että otti vaikutteita. Vaikutteita se sai paitsi Kreikasta myös Lähi-idästä ja Kaukoidästä. Marco Polo ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka toi matkoiltaan uusia ruokaideoita Kiinasta. Niitä oli tuotu Roomaan jo paljon ennen häntä, parisataa vuotta ennen Kristusta sotilaiden mukana Aasiasta. Marco Polon ansiota kuitenkin oli, että hän vakiinnutti kauppareitit. Myöhemmin ristiretkeläiset toivat lisää uusia ruokaideoita. Arabeilta omaksuttiin monia jälkiruokia, joita vieläkin on saatavilla. Myös italialaisten keksinnöksi väitetty jäätelö tuli arabien kautta Kiinasta.
Roomalainen yläluokka söi hyvin ja paljon. Keisarit olivat oma lukunsa. Keisari Maximuksen väitetään syöneen päivittäin 18 kiloa lihaa ja juoneen 39 litraa viiniä. Se oli mahdollista, sillä välillä oksennettiin. Tavallisen kansan ruokailu oli määrältään ja laadultaan paljon ankeampaa. Puuro, johon nykyinen maissimuusi polenta pohjaa, oli alempien yhteiskuntaluokkien pääasiallisin ravinnon lähde. Myöhemmin mukaan tuli leipä.
Roomalaista keittiötä pidetään eurooppalaisen ruokakulttuurin äitinä. Se alkoi kehittyä pari sataa vuotta ennen Kristusta. Myös vanhin tunnettu keittokirja 'De Re Coquinaria' oli roomalaisen Apiciuksen käsialaa.
Italialainen keittiö on sittemmin kokenut monta nousu- ja laskukautta. Väitetään, että barbaarivalloitukset hävittivät ruokakulttuurin. Se lakastuikin, mutta lähti uuteen nousuun renessanssin aikana. Sen uudeksi keskukseksi 1100-luvulta lähtien tuli Toscanan alue, erityisesti Firenze. Sieltä se levisi Ranskaankin. Vuonna 1533 Katariina di Medici otti mukaansa 50 kokkia, kun hän matkusti Ranskaan mennäkseen naimisiin Henri II:n kanssa. 1700-luvulla alkoi italialainen ruokakulttuuri jälleen lakastua. Ranska ajoi lopulta sen ohi.
Roma on amor
Carlo Levi
Voita ja anjoviksia!
Arezzon Arkeologiseen museoon oli pystytetty antiikin roomalaisten ruokasali. Museon oppaalla oli tasan kaksi asiakasta. Olin niistä toinen. Opas kertoi roomalaisista pidoista, vuolaasti italiaksi. Ymmärsin siitä, noin puolet. Onneksi olin lukenut roomalaisten tavoista. Tiedoillani kursin kertomuksen kasaan.
Ruokahuoneen tärkein kalustus ei ollut suuri ruokapöytä, vaan kulmikkaan U:n muotoon asetetut sängyt tai triclinia divaanit. Antiikin roomalaiset söivät niissä puolittain makuuasennossa, tyynyihin kyljillään nojaten.
Parhaimmissa syömingeissä tarjoiltiin kymmeniä ruokalajeja. Alkupaloiksi oli mm. oliiveja, kovaksi keitettyjä munia, erilaisia salaatteja ja suolakalaa. Vanhat roomalaiset söivät myös ostereita, hummereita ja muita mereneläviä. Ruokalistalla oli usein villisikaa, riistaa, kanaa, pikkulintuja sekä sieniä ja parsaa. Erikoisimpia ruokalajeja olivat riikinkukon aivot ja leivosen kielet.
Roomalaisilla oli ainakin 13 eri juustolajia. Ensimmäisellä vuosisadalla tunnettiin yli 200 nauhamakaronista valmistettua ruokalajia. Mausteita käytettiin runsaasti. Väitetään, että roomalaiset tunkivat ruokaansa kaikki mausteet yhtä aikaa. Sen seurauksena kaikki ruokalajit maistuivat jokseenkin samalta. Makeutusaineena käytettiin hunajaa, sillä sokeri tuli Roomaan vasta 1000-luvulla. Pöytämausteena käytettiin myös garum nimistä kalakastiketta. Kaakkois-Aasian kävijöitä se muistuttaa kalaliemestä, jota siellä nykyisinkin käytetään. Roomalaisten kalakastike saattaa periytyä Aasiaan, sillä ruokavaikutteita saatiin jo varhain kaukaa.
Roomalainen keittiö sekä antoi että otti vaikutteita. Vaikutteita se sai paitsi Kreikasta myös Lähi-idästä ja Kaukoidästä. Marco Polo ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka toi matkoiltaan uusia ruokaideoita Kiinasta. Niitä oli tuotu Roomaan jo paljon ennen häntä, parisataa vuotta ennen Kristusta sotilaiden mukana Aasiasta. Marco Polon ansiota kuitenkin oli, että hän vakiinnutti kauppareitit. Myöhemmin ristiretkeläiset toivat lisää uusia ruokaideoita. Arabeilta omaksuttiin monia jälkiruokia, joita vieläkin on saatavilla. Myös italialaisten keksinnöksi väitetty jäätelö tuli arabien kautta Kiinasta.
Roomalainen yläluokka söi hyvin ja paljon. Keisarit olivat oma lukunsa. Keisari Maximuksen väitetään syöneen päivittäin 18 kiloa lihaa ja juoneen 39 litraa viiniä. Se oli mahdollista, sillä välillä oksennettiin. Tavallisen kansan ruokailu oli määrältään ja laadultaan paljon ankeampaa. Puuro, johon nykyinen maissimuusi polenta pohjaa, oli alempien yhteiskuntaluokkien pääasiallisin ravinnon lähde. Myöhemmin mukaan tuli leipä.
Roomalaista keittiötä pidetään eurooppalaisen ruokakulttuurin äitinä. Se alkoi kehittyä pari sataa vuotta ennen Kristusta. Myös vanhin tunnettu keittokirja 'De Re Coquinaria' oli roomalaisen Apiciuksen käsialaa.
Italialainen keittiö on sittemmin kokenut monta nousu- ja laskukautta. Väitetään, että barbaarivalloitukset hävittivät ruokakulttuurin. Se lakastuikin, mutta lähti uuteen nousuun renessanssin aikana. Sen uudeksi keskukseksi 1100-luvulta lähtien tuli Toscanan alue, erityisesti Firenze. Sieltä se levisi Ranskaankin. Vuonna 1533 Katariina di Medici otti mukaansa 50 kokkia, kun hän matkusti Ranskaan mennäkseen naimisiin Henri II:n kanssa. 1700-luvulla alkoi italialainen ruokakulttuuri jälleen lakastua. Ranska ajoi lopulta sen ohi.
Berlusconin äiti38
Värikopioita ja valheita
Pomo oli kaikki päivät symbioottisessa puhelinsuhteessa pääjohtajaan. Epävarma pääjohtaja kysyi hänen mielipidettään pienemmistäkin asioista. Osaston omat työt kasaantuivat. Sihteeri kopioi sähköpostit raskaiksi kasoiksi, jotka pomo kantoi illalla kotiin. Kotoaan hän soitteli ja lähetti meille iltakaudet viestejä. Nykyteknologian avulla voi työntekijästä tehdä ympärivuorokautisen orjan.
Uusi italialainen virkailija halusi tehdä pomoon vaikutuksen ja alkoi hyödyntää pomon ylityönarkomaniaa. Yhdessä he valmistelivat öisin raportteja ja lähettelivät toisilleen yötä myöten viestejä, joskus aamuneljään asti. Pomo kehui hänen ahkeruuttaan meille muille, ymmärtääksemme yskän.
Myöhemmin tajusin, että ylitöillä oli toinenkin tehtävä. Virkamiehet eivät voineet pyytää niistä palkkaa, mutta lomaa sai.
Uusi työntekijä Michael kertoi minulle kokemuksistaan. Hän oli palannut innostuneena kenttämatkalta Tansaniasta. Matkallaan hän oli ottanut kuvia projektista. Hän liitti ne matkaraporttiinsa. Hänen pomonsa suuttui kun näki kuvat ja kysyi kiukkuisesti ’kuka on antanut sinulle luvan laittaa värikuvia raporttiisi?’
Toimistolla oli vain yksi värikopiokone, eikä sitä kuulemma saanut käyttää – turhaan. Michael ei vielä tiennyt sitä byrokratiasääntöä, että kun haluat tehdä jotakin uudella tavalla, siihen pitää saada ensin lupa!
Michael kertoi toisestakin tapauksesta. Uusi apulaispääjohtaja oli ilmeisesti kuullut alaisten konsultoinnin tärkeydestä. Hän pyysi Michaelin ja tämän työtoverin lounaalle. Hän kysyi Michaelilta: ’Mikä sinun mielestäsi on täällä suurin ongelma?’ Michael katsoi tilaisuutensa tulleen. Häntä oli painanut jo muutamia viikkoja eräs asia. Michael vastasi: ’… se että moni homma rakentuu valheelle’. Apulaispääjohtaja ei sanonut mitään, vaan kääntyi toisen työntekijän puoleen ja kysyi saman kysymyksen.
Michael päivitteli sitä, ettei johtaja edes kysynyt, mitä hän tarkoitti. Michael sanoi nyt ymmärtävänsä, miksi johto ei tee mitään. Hän oli luullut, etteivät he tiedä kaikesta mitä tapahtui. ”Kyllä he tietävät”, Michael sanoi karvaasti, ”mutta eivät välitä.”
Pomo oli kaikki päivät symbioottisessa puhelinsuhteessa pääjohtajaan. Epävarma pääjohtaja kysyi hänen mielipidettään pienemmistäkin asioista. Osaston omat työt kasaantuivat. Sihteeri kopioi sähköpostit raskaiksi kasoiksi, jotka pomo kantoi illalla kotiin. Kotoaan hän soitteli ja lähetti meille iltakaudet viestejä. Nykyteknologian avulla voi työntekijästä tehdä ympärivuorokautisen orjan.
Uusi italialainen virkailija halusi tehdä pomoon vaikutuksen ja alkoi hyödyntää pomon ylityönarkomaniaa. Yhdessä he valmistelivat öisin raportteja ja lähettelivät toisilleen yötä myöten viestejä, joskus aamuneljään asti. Pomo kehui hänen ahkeruuttaan meille muille, ymmärtääksemme yskän.
Myöhemmin tajusin, että ylitöillä oli toinenkin tehtävä. Virkamiehet eivät voineet pyytää niistä palkkaa, mutta lomaa sai.
Uusi työntekijä Michael kertoi minulle kokemuksistaan. Hän oli palannut innostuneena kenttämatkalta Tansaniasta. Matkallaan hän oli ottanut kuvia projektista. Hän liitti ne matkaraporttiinsa. Hänen pomonsa suuttui kun näki kuvat ja kysyi kiukkuisesti ’kuka on antanut sinulle luvan laittaa värikuvia raporttiisi?’
Toimistolla oli vain yksi värikopiokone, eikä sitä kuulemma saanut käyttää – turhaan. Michael ei vielä tiennyt sitä byrokratiasääntöä, että kun haluat tehdä jotakin uudella tavalla, siihen pitää saada ensin lupa!
Michael kertoi toisestakin tapauksesta. Uusi apulaispääjohtaja oli ilmeisesti kuullut alaisten konsultoinnin tärkeydestä. Hän pyysi Michaelin ja tämän työtoverin lounaalle. Hän kysyi Michaelilta: ’Mikä sinun mielestäsi on täällä suurin ongelma?’ Michael katsoi tilaisuutensa tulleen. Häntä oli painanut jo muutamia viikkoja eräs asia. Michael vastasi: ’… se että moni homma rakentuu valheelle’. Apulaispääjohtaja ei sanonut mitään, vaan kääntyi toisen työntekijän puoleen ja kysyi saman kysymyksen.
Michael päivitteli sitä, ettei johtaja edes kysynyt, mitä hän tarkoitti. Michael sanoi nyt ymmärtävänsä, miksi johto ei tee mitään. Hän oli luullut, etteivät he tiedä kaikesta mitä tapahtui. ”Kyllä he tietävät”, Michael sanoi karvaasti, ”mutta eivät välitä.”
Subscribe to:
Posts (Atom)